Zenistä

"Zen on erityinen kirjoitusten ulkopuolinen viesti. Se ei ole riippuvainen sanoista tai kirjaimista. Se osoittaa suoraan ihmismieleen."
- Bodidharma

"Hiljaa oleminen tarkoittaa itsensä tyhjentämistä loputtomasta ajatusten virrasta ja avoimen ja vastaanottavaisen mielentilan luomista. Hiljaisuus on aivan luonnollista ja yksinkertaista. Siinä ei ole mitään esoteerista. Kuitenkin se on hyvin syvällistä. (Se ei ole tyhjä tila johon voi vetäytyä ja sulkea maailman ulkopuolelle, kuten monet uskovat.)
...
Hiljentynyt mieli on kuin peili. Se ei jää miettimään mitään, se ainoastaan heijastaa. Kun sen edessä on kukka, se heijastaa kukan. Kun kukkaa ei ole, kuvajainen on poissa... Hiljainen mieli ei takerru mihinkään.
...
Koettaessamme ymmärtää todellista luontoamme kohtaamme aina saman ristiriidan: emme tiedä, että olemme jo se, joksi koetamme tulla."
- John Daido Loori: Zen ja luovuus

"Ensimmäisestä koulupäivästään lähtien ihminen on leikattu irti elämästään teorioita laatimaan."
- Taisen Deshimaru

Minusta zen-meditaatiota pitäisi harjoittaa, ei siis opettaa, vaan nimenomaan harjoittaa, kouluissa (esimerkiksi ruotsin opiskelun sijaan), sillä zen on tietääkseni ainoa tehokas lääke aikakautemme ahdistukseen. Se tepsii sekä tietoähkyn synnyttämiin ADHD-oireisiin että nihilismin aiheuttamaan levottomuuteen. Se on myös helppo, ilmainen, ekologinen ja parantaa sekä ryhtiä että hapenottokykyä.

Toivon, ja oikeastaan vähän uskonkin, että elämänkatsomuksellisesti zen on seuraava Suuri Juttu.

Vaikka siis pidänkin zenistä, ei siinäkään pidä mennä äärimmäisyyksiin. Monissa zen-mestareiden lainauksissa on hieman tarpeetonta fanatismia ja omasta (munkkiluostarin) näkökulmasta katsomista. Tietoisuuskin on luonnollinen osa ihmistä ja sen kuolettaminen yliampuvalla zen-horroksella on tietysti typerää, eikä palvele ihmistä. Esimerkiksi "takertuminen" on yksi tietoisuuden tärkeä ominaisuus ja siitä väkisin eroon hankkiutuminen vuosikymmenen ehdollistamisella olisi lähinnä surullista.

Mutta ehkä kärjistämisen tehtävä on tässäkin vain osoittaa lukijalle selkeä ideologinen suunta, sillä harva kuitenkaan menee perille saakka.

Päivän miete

"Se, että yrittää määritellä itseään on kuin yrittäisi purra omia hampaitaan."
- Alan Watts

Tärkeä kirja

Osmo Tammisalo poimi blogiinsa muutaman hyvän lainauksen yhdestä historian tärkeimmistä kirjoista.

”Mikään ei ole helpompaa kuin sanoin myöntää olemassaolon taistelu todeksi, eikä mikään vaikeampaa kuin pitää se jatkuvasti mielessä.”

”Ennen kaikkea olennaista on yksilön kyky jättää jälkeläisiä, ei niinkään yksilön oma elämä.”

"Ihmisen mieli ei ymmärrä sadan miljoonan vuoden täyttä merkitystä eikä käsitä monien pienten muutosten kasaantumista miltei äärettömän monien sukupolvien aikana.”

”Tällä teoksella voi ehkä vaikuttaa joihinkin luonnontutkijoihin, joilla on joustava mieli ja jotka ovat jo alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta."

Yöllisiä mietteitä totuudesta ja uskonnosta

Totuus on huono termi ja aiheuttaa paljon riitelyä, sillä sen merkitys riippuu ihmisestä.

Uskonnollisuuteen taipuvaiselle ihmiselle totuus on jotain pysyvää, ikuista, pyhää ja/tai ylhäältä annettua, johon ihmisellä ei ole puuttumista.

Uskonnottomuuteen (tai käytännöllisyyteen, tieteellisyyteen) taipuvaiselle totuus tarkoittaa selitysvoimaisinta selitystä, eli sitä selitystä, joka parhaiten yhdistää suurimman määrän havaintoja.

Uskonnolliselle ihmiselle "tieteellinen totuus" on kirosana, sillä se yrittää ladata totuudelle uuden merkityksen sekä määritelmällisesti että sisällöllisesti. Tietysti samasta syystä myös uskonnollinen "Totuus" on kirosana uskonnottomalle.

Hommaa sekoittaa lisäksi se, että osa tiedemiehistä määrittelee totuuden uskonnollisella tavalla ja sanoo tieteellistä totuutta teoriaksi tai (agnostisimmassa tapauksessa) hypoteesiksi. Ajatuksena lienee se, että kaikessa tiedossa sisäänrakennettuna oleva epävarmuus on tuotava jatkuvasti julki ja sana "totuus" on jätettävä satukirjoihin.

Selitysvoimaisinta selitystä tekisi kovasti mieli sanoa hyödyllisimmäksi, mutta sitä se ei kaikissa yhteyksissä ole. Saattaa nimittäin olla yhteiskunnallisesti fiksua tukea selitysvoimaltaan huonoja (uskonnollisia) selityksiä. Kansan tyhmempi puolisko on (kroonisesti) vaikeuksissa kulloistenkin selitysvoimaisimpien selitysten kanssa, sillä ne ovat fiksumman puoliskon löytämiä ja siksi aina hieman työläitä sisäistää.

Uskonnollisen, helposti sulavan sekundatiedon tukemisessa on kuitenkin vaarana se, että päättäjätkin saattavat alkaa tehdä päätöksiään sen pohjalta, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Tätä maailmankuvallista kahtiajakoa (luokkajakoa) olisi siis jotenkin pidettävä yllä, mutta sen sujuva toteuttaminen lienee haastavaa, ainakin jos pyritään läpinäkyvyyteen.

Pitäisikö siis luopua läpinäkyvyydestä tai kahtiajaosta?

Ilmastolottoa lehmillä

Karjankasvatuksen arvellaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä. Tätä ennustetta on syytä hieman märehtiä, sillä sen seuraamukset pistävät ilmaston uuteen uskoon, eli ns. mukkelis makkelis.

Olen ilmastoskeptikkojen kanssa samaa mieltä siitä, ettemme tunnu tietävän onko aiheuttamamme ilmaston muuttuminen lopulta pahasta. Mutta sitä en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi ottaisimme riskin ja katsoisimme mitä tästä sokeasta sähellyksestä seuraa. Viimeiset muutama tuhat vuotta on ollut ilmastollisesti poikkeuksellisen tasaista, ennustettavuus on ollut hyvä ja vilja on kasvanut (suht) luotettavasti vuodesta toiseen. Tämä on ollut ihmisen kulttuurillisen kehityksen kannalta oikein mukavaa. Historia on myös opettanut kuinka suuria yhteiskunnallisia seurauksia äkilliset paikalliset ilmastomuutokset voivat aiheuttaa. Minusta tämän asiantilan kanssa ei siksi ole mitään syytä leikkiä.

Palataanpa siis takaisin naudanlihaan ja sen tuotannon kaksinkertaistumiseen.

Tällä hetkellä nautakarja tuottaa puolet kaikista maailman metaanipäästöistä, ja metaani on 30 kertaa tehokkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Lehmät päästävät ilmakehään 65% kaikesta ihmistoiminnan tuottamasta typpioksiduulista. Typpioksiduuli on 300 kertaa hiilidioksidia tehokkaampi kasvihuonekaasu.

Kaikenkaikkiaan karjankasvatuksen osuus kasvihuonekaasupäästöistä on suurempi kuin koko maailman liikennepäästöjen.

Kaasujen lisäksi karjankasvatuksen vaikutukset vesistöille ja eroosiolle ovat vähintään yhtä surullista luettavaa. Kolmannes maailman viljelykelpoisesta maasta käytetään lehmien rehuntuotantoon ja suht isot tilkut sademetsää raivataan joka vuosi laidunmaaksi.

Vielä 1800-luvulla lehmänlanta oli haluttua lannoitetta pelloille, mutta nykyään ei oikein tiedetä mitä kaikella paskalla tehtäisiin. Jonkinasteisesta lantalogistiikasta huolimatta Itämereen päätyy aivan liikaa ravinteita.

Yhden naudanlihakilon tuottamiseen tarvitaan 11 kertaa enemmän luonnonvaroja kuin kiloon ruisleipää.

Nyt siis huomio kaikki ilmastolottoajat: painakaa citymaasturin kaasupoljin lattiaan ja kurvatkaa Mäkkärin kautta kotiin.

---
lähde: Pertti Rannan kirjoitus Aamulehdessä 13.11. sivulla 2.

Vallankäytön 48 lakia

Jo parille kymmenelle kielelle käännetty Robert Greenen The 48 Laws of Power käännettiin tänä vuonna suomeksi, ja yllätyksekseni löysin sen kirjaston hyllystä lojumasta, joten poimin mukaan. Ei ihme, että kirjaa on käännetty ahkerasti, sillä se vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Suomennoksen nimi on Valta.

"Nykyihminen kohtaa saman paradoksin kuin menneisyyden hovimies. Kaiken tulee näyttä sivistyneeltä, kunnolliselta, demokraattiselta ja reilulta. Mutta jos sääntöjä noudattaa liian tarkasti ja kirjaimellisesti, joutuu fiksumpien murskaamaksi. ...

Joistain ihmisistä ajatus epäsuorien valtapelien tietoisesta pelaamisesta tuntuu pahalta ja itsekkäältä menneisyyden jäänteeltä. He uskovat voivansa jättäytyä pelin ulkopuolelle ja käyttäytyä kuin eivät vallasta välittäisi. Näitä ihmisiä täytyy varoa, sillä vaikka he ilmaisevat mielipiteensä suoraan, he ovat usein kaikkein taitavimpia vastapelureita. ...

Toinen valtapeleistä kieltäytyvinään olevien strategia on tasa-arvon vaatiminen jokaisella elämänalueella: jokaista täytyy kohdella samalla tavalla riippumatta hänen asemastaan ja kyvyistään. Mutta jos yrittää kohdella kaikkia tasa-arvoisesti ja reilusti välttääkseen vallankäytön tahran, ongelmaksi muodostuu se, että toiset tekevät asiat paremmin kuin toiset. Jos kohtelet kaikkia samalla tavalla etkä huomioi heidän eroavaisuuksiaan, kohotat taitamattomat korkealle ja tukahdutat osaavat. Monet, jotka toimivat näin, käyttävät toisenlaista valtaa: he asettavat ihmiset itse määrittelemäänsä uuteen järjestykseen. ...

Ne, jotka väittävät elävänsä valtapelien ulkopuolella saattavat vaikuttaa naiiveilta, mikä suojaa heitä vallantavoittelusyytteiltä. Naiiviuden vaikutelma voi kuitenkin olla tehokas harhautus. Sitä paitsi aitoon naiiviuteen liittyy vallankäyttöä. Lapset saattavat olla naiiveja monella tavalla, mutta he pyrkivät usein kuin luonnostaan hallitsemaan lähimmäisiään. Lapset kärsivät vallanpuutteesta aikuisten maailmassa, ja he käyttävät kaikkia käsillä olevia keinoja saadakseen tahtonsa läpi. Viattomatkin pelaavat valtapelejä, ja he ovat usein kauhistuttavan tehokkaita pelaajia, koska he eivät epäröi eivätkä tuhlaa aikaansa tuumailuun."

Kuten valistunut lukija saattaa huomata, esipuhe on oikein mukavan Machiavelli- ja Nietzsche -henkinen, ja itse asiassa sisältää lainaukset molemmilta. Ei siis ehkä ihan sieltä turhimmasta päästä tämä Robert, noin niinkun ylipäätään miehenä.

Miehen totuus

"Toimeentulon saadessa ratkaisunsa kysymys totuudesta pelkistyy muotoon: Miehen totuus on Nainen".
- Nietzsche

Maailma ilman meitä

Tampereen yliopiston tiedotuslehti Aikalainen esitteli viimeisessä numerossaan kiinnostavan kirjan, joka on kuulemma valittu Time-lehden toimesta oikein vuoden 2007 tietokirjaksi. Tämä lämmitti mieltä, sillä kirjassa otetaan kärkevästi kantaa mm. ylikansoitukseen. Aikalaisen kirjaesittely kertoo seuraavaa:

Toipuisiko maapallo? Kyllä, vaikka joiltain osin se kestäisi niin kauan, että se ylittää käsityskykymme.

Esimerkiksi muovit alkaisivat hajota todennäköisesti aikaisintaan 100000 vuoden päästä. Suurin osa muovista päätyy mereen. Tyynellämerellä kieppuu nykyään Afrikan mantereen kokoinen jätepyörre, joka sisältää enimmäkseen muovia. ...

Kiinnostavaa kyllä Weisman uskaltaa kajota myös siihen kysymykseen, joka viime vuosien hiilijalanjälkien mittailun, tiiviin yhteiskuntarakenteen ja muiden ekotekojen lomassa on lähes sivuutettu: väestönkasvuun.

Jos väestönkasvu jatkuu nykyennusteen mukaan , maapallon väkiluku kasvaa 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Laskelma perustuu siihen, että synnytysten määrä hedelmöittymiskykyistä naista kohden laskisi nykyisestä 2,6:sta 2:een.

9 miljardia ihmistä maapalloa kuluttamassa on yksinkertaisesti liikaa. Se on liikaa myös ihmisarvoiselle elämälle.

Sen sijaan jos jokainen synnytysikäinen nainen saisi tästä lähtien vain yhden lapsen, ihmisiä olisi vuonna 2050 miljardi vähemmän kuin nykyään. Vuonna 2100, vajaan sadan vuoden päästä, meitä olisi 1,6 miljardia. Sillä väestömäärällä ihmisen toiminnan olisi mahdollista pysyä nykyistä paljon paremmin hallinnassa.

Yllä mainittu yksi lapsi per synnyttäjä on tietysti keskiarvo. Olisi silkkaa natsismia pakottaa kaikki geneettisesti persjalkaiset tekemään se pakollinen muksu.

;)

Miehestä ja naisesta, osa III

Seuraavat yksinkertaiset havainnot selittävät todella paljon miehen ja naisen luonteesta, pariutumiskäyttäytymisestä ja siitä, miksi miehet ovat edelleen yliedustettuina yhteiskuntien ja organisaatioiden johtoportaissa sekä samaan aikaan myös putoajissa. (Putoajat jäävät feministeiltä usein huomiotta, millä mahdollisesti halutaan estää tasapainoisen kokonaiskuvan muodostumista, ehkäpä alitajuisesti.)

Recent research using DNA analysis answered this question about two years ago. Today’s human population is descended from twice as many women as men.

I think this difference is the single most underappreciated fact about gender. To get that kind of difference, you had to have something like, throughout the entire history of the human race, maybe 80% of women but only 40% of men reproduced. ...

Later in this talk we will ponder things like, why was it so rare for a hundred women to get together and build a ship and sail off to explore unknown regions, whereas men have fairly regularly done such things? But taking chances like that would be stupid, from the perspective of a biological organism seeking to reproduce. They might drown or be killed by savages or catch a disease. For women, the optimal thing to do is go along with the crowd, be nice, play it safe. The odds are good that men will come along and offer sex and you’ll be able to have babies. All that matters is choosing the best offer. We’re descended from women who played it safe.

For men, the outlook was radically different. If you go along with the crowd and play it safe, the odds are you won’t have children. Most men who ever lived did not have descendants who are alive today. Their lines were dead ends. Hence it was necessary to take chances, try new things, be creative, explore other possibilities. Sailing off into the unknown may be risky, and you might drown or be killed or whatever, but then again if you stay home you won’t reproduce anyway. We’re most descended from the type of men who made the risky voyage and managed to come back rich. In that case he would finally get a good chance to pass on his genes. We’re descended from men who took chances (and were lucky). ...

Experts estimate Genghis Khan had several hundred and perhaps more than a thousand children. He took big risks and eventually conquered most of the known world. For him, the big risks led to huge payoffs in offspring. My point is that no woman, even if she conquered twice as much territory as Genghis Khan, could have had a thousand children. Striving for greatness in that sense offered the human female no such biological payoff. For the man, the possibility was there, and so the blood of Genghis Khan runs through a large segment of today’s human population. By definition, only a few men can achieve greatness, but for the few men who do, the gains have been real. And we are descended from those great men much more than from other men. Remember, most of the mediocre men left no descendants at all. ...

The women’s sphere consisted of women and therefore was organized on the basis of the kind of close, intimate, supportive one-on-one relationships that women favor. These are vital, satisfying relationships that contribute vitally to health and survival. Meanwhile the men favored the larger networks of shallower relationships. These are less satisfying and nurturing and so forth, but they do form a more fertile basis for the emergence of culture.

The essence of how culture uses men depends on a basic social insecurity. This insecurity is in fact social, existential, and biological. Built into the male role is the danger of not being good enough to be accepted and respected and even the danger of not being able to do well enough to create offspring.

The basic social insecurity of manhood is stressful for the men, and it is hardly surprising that so many men crack up or do evil or heroic things or die younger than women. But that insecurity is useful and productive for the culture, the system.

Mies on sekä biologisesti että sosiaalisesti riskinottajan asemassa ja tämä tehtävänjako on ollut ilmeisen toimiva. Sen sijaan, että sukupuolikysymyksiä lähdettäisiin tarkastelemaan silmät tasa-arvoideologiasta leimuten, olisi minusta syytä ensin myöntää asioiden luonnollinen tila, mikä se on ollut, mikä se on nyt ja mihin se johtaa, ja vasta siltä pohjalta alkaa varovasti miettiä asiaa, rauhassa, mutustellen. Vasta sen jälkeen voidaan varovasti kysyä: "Mihin olisi hyvä pyrkiä?"

---
Lähde: Is There Anything Good About Men?

Rahaton maailma & tieteellisen tarkka kieli

Tällä sivustolla on ihan todellinen ja käynnissä oleva projekti rahattoman maailman puolesta. Sivulla kuvaillaan mm. suunnitelmia kokeellisen kaupunkiyhteisön pystyttämisestä.

Idea tuntuu toisaalta kiinnostavalta ja toisaalta ylioptimistiselta. Ensivaikutelmani on, että projekti olettaa liikaa ihmisten hyväntahtoisuudelta ja velvollisuudentunteelta.

Seuraava kieleen liittyvä huomio pisti silmään. En oikein tiedä mitä tästä ajatella. Ehdotus vaikuttaa vielä utopistisemmalta kuin rahaton yhteiskunta.

People will be educated in a much more precise and productive language. The language used by the average person is inadequate for resolving conflicts, but the language of science is free from ambiguities and the conflicts found in everyday emotionally-driven language. It is deliberately designed - as opposed to having evolved haphazardly through centuries of cultural change - to state problems in terms that are verifiable and readily understood by those who use it. Much of today’s confusion is the result of our inability to state problems precisely. When one can state problems precisely, we are more than half way to the solutions.

Kun emäalus tulee sun ilmatilaan

IDA:n vuodatuksen imussa puhdistan hieman sitä karstaa, jota lisääntyvä sä-passiivin kuuleminen on jättänyt aivolohkojeni väliin.

Tyypillinen henkisiä kiputiloja aiheuttava sä-passiivikeskustelu kulkee tähän tyyliin:

kaveri: "...siis nykyään, jos sä poltat kahvilassa edes tupakkaa..."
minä: (Mitäs tämä nyt on, kyllä sinä tiedät etten polta.)
kaveri: "...puhumattakaan että sä poltat jotain kannabista..."
minä: (No mitä helvettiä, luuletko että poltan kannabista?)
kaveri: "...niin sut voidaan poistaa sieltä etkä sä saa ehkä polttaa edes siinä oven edessä."
minä: (Mitä kahviloilla on minua vastaan? Miksi juuri minut poistetaan jos poltan? Eihän tuossa ollut mitään järkeä koko jutussa...)

Ja sitten huomaan, että kyse onkin maanmainiosta sä-passiivista, tuosta anglismien emäaluksesta. Ehkä rajoittunut aivokapasiteettini estää minua sekoittamasta kieliä näin modernilla tavalla.

Avaako oikean rodun edustaja pakolaiskeskustelun?

Hesarin sunnuntaidebatti-osiossa (4.10. sivu D6) oli oikein piristävä pohdinta kiintiöpakolaisuudesta. (Nettiversio on HS:n sivujen maksullisella puolella.)

Piristävän jutusta teki se, että sen kirjoittaja, iranilaissyntyinen lääkäri Alexis Kouros, edustaa oikeaa etnis-rodullista ihmistyyppiä ollakseen immuuni rasismi- ja muukalaisviha-argumenteille, jotka normaalisti lopettavat keskustelun alkumetreille. Siispä jos tähän juttuun joku äityy vastaamaan, on hänenkin argumentoitava asiapohjalta. Kerrassaan ihanaa. Seuraavassa joitain poimintoja Kourosin jutusta.

"Tein vuosina 2001-2005 yhteensä viisi dokumenttielokuvaa Suomeen otetuista kiintiöpakolaisista. Olin mukana, kun suomalainen viranomaisdelegaatio kävi vuonna 2001 Iranissa. ... Seurasin valintahaastatteluun päässeiden afgaanien elämää Iranissa, valintaprosessin keimuroita, suomalaiseen yhteiskuntaan valmentavaa kurssia ja lopulta pakolaisten elämää Suomessa. Kokemani ja näkemäni perusteella minulle syntyi käsitys, ettei kiintiöpakolaisten ottamisessa ole paljoakaan järkeä. ...

Pakolaisia on autettava. Keinoja on kuitenkin arvioitava kriittisesti. Onko oikein jakaa apua kuin lottovoittoa? Lottovoitto mullistaa harvojen elämän, mutta jättää suuret joukot oman onnensa nojaan. ... Jokaiseen kiintiöpakolaiseen kulutettu raha voisi pelastaa satoja taakse jätettyjä pakolaisia kurjuudesta. ... Asiasta pitäisi voida keskustella avoimesti ja hyväntahtoisesti sen sijaan, että keskustelusta tulisi vain ulkomaalaisvastaista populismia tai kansalaisia jyrkästi jakava vaaliteema."

Tällaisen mojovan avauspallon heitti Alexis. Ja samalla sivulla olikin Suomen pakolaisapu ry:n toiminnanjohtaja Kim Remitzin vastaus.

"Jos pakolaiset eivät pysty palaamaan kotimaahansa eivätkä asettumaan pysyvästi ensimmäiseen turvapaikkamaahan, heidän tilanteensa on äärimmäisen tukala.

Rasismiin törmätään kaikkialla, missä toinen väestöryhmä muuttaa uudelle alueelle. Sen vuoksi kriisien lähimaissa pakolaisten asuttaminen on paikoitellen todella vaikeaa. Ei ole tavatonta, että pakolaisia varastoidaan vankilamaisille leireille kymmeniksi vuosiksi.

Jotta näitä ihmisiä jollain tavalla voitaisiin auttaa, on luotu kiintiöpakolaisjärjestelmä, jonka kautta pieni osa apua tarvitsevista voidaan sijoittaa kolmansiin maihin."

Kim kuvailee hienosti kuinka kurjaa pakolaisilla voi kurjimmillaan olla, mutta hän ei nyt oikein onnistu vastaamaan päivän polttavaan kysymykseen: miksi lottovoittojen jakaminen pienelle osalle (0,2%) pakolaisista on paras (tai edes hyvä, tai edes siedettävä) tapa pyrkiä parantamaan tilannetta?

Ylikulutusta

Tässä mainiossa kirjoituksessa on hyviä huomioita maailman ylikulutuksen syistä, ja se myös herätti mietteitä mahdollisista ratkaisuista.

Ylikulutukseen johtaneet ajattelu- ja elämäntavat voidaan tietysti kääntää, ja tottakai syytä olisi, mutta elämäntapamuutokset ovat yhtä tyhjän kanssa, ellei porukan lisääntymistä ongelma-alueilla saada kuriin nyt eikä "sitten syssymmällä". Tämä itsestäänselvä asia jää ihmeellisen usein pois julkisesta poliittisesta keskustelusta. Se toki saatetaan mainita ongelmien joukossa, mutta mitään todellisia parannusehdotuksia ei esitetä. Vaikka on itsestään selvää, että ongelma on ensisijainen ja kaikki muu on vain hienosäätöä.

Nähdäkseni ainakin seuraavat vastausvaihtoehdot ovat olemassa:

1) Painostetaan kasvupesäkkeitä kestävään väestön kehitykseen. Keinoja kyllä riittää, sekä taloudellisia että ulkotaloudellisia.

2) Lakataan välittämästä kasvupesäkkeiden ongelmista ja jätetään ne potemaan itse omaa väestöräjähdystänsä, ts. eristetään ongelma. Tämä ei taida olla globaalissa moraali-ilmastossa mahdollista, ainakaan julkisella tasolla. Kukaan ei tietenkään halua olla ikävä, jos muut ovat kivakiva -linjalla.

3) Ei välitetä ongelmasta ja kärsitään seuraukset. Tämä on moraalisesti helpoin, mutta riskinä on ekosysteemin romahtaminen, eli vähintäänkin sen muuttuminen ihmisen kannalta huomattavasti vaikeammaksi paikaksi elää. Näitä mullistuksia on toki tapahtunut evoluution mittakaavassa aiemminkin, mutta sellaisesta toipuminen voi kestää esim. miljoona vuotta. Se on pitkä aika maksaa velkaa sadan vuoden juhlasta ja moraali-elvistelystä.

Kansanterveysporkkana: Cooperin testi

Jaska on miettinyt auki oikein toteutuskelpoisen idean kantanterveyden kohentamiseksi.

"Kustannustehokkain ja yksinkertaisin tapa mitata fyysistä kestävyyttä on vanha kunnon Cooperin testi. Ihmisten kunnon mittaamiseksi luodaan organisaatio, joka järjestää testejä eri paikkakunnilla. Testiin osallistuminen on täysin vapaaehtoista. Mikäli osanottaja saavuttaa testissä riittävän hyvän tuloksen, valtio maksaa tilille rahaa verottomana stipendinä. ...

Alle kymmenen miljoonan euron kustannuksin kyetään siis saamaan aikaan järjestelmä, joka kannustaa tehokkaasti ihmisiä liikkumaan, vähentää terveydenhoitokustannuksia ja parantaa puolustuskykyämme."

Minusta ajatus on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan loistava.

Kissa pöydälle: eutanasia

Kaari Utriolle iso plussa kissan nostamisesta pöydälle. Jos sen olisi tehnyt joku nuorempi henkilö, tai minkä tahansa ikäinen mies, puhumattakaan että olisi ollut vielä lääkäri, niin julkinen lynkkaus olisi ollut välitön.

Kirjailijan mukaan "on järjetöntä ja turhaa", että ihmisten elinikää yritetään nostaa tekemällä vanhuksille leikkauksia ja toimenpiteitä viimeisen puolen vuoden aikana ennen kuolemaa.

"Ennen katsottiin hyväksi iäksi kolme tiuta ja kymmenen eli 70 vuotta. Enempää ei tarvittu."

67-vuotias Utrio ei itse halua joutua vanhainkotiin hoidettavaksi.

Meidän fantasiamaailmaamme eivät kaikki todellisuuden osat oikein sovi, ja kuolema on niistä kipein.

Itse katselin vierestä kun mummo kuihtui hitaasti sängyssä vuosikausia, epämääräisessä tilassa, muistamatta edes omaa poikaansa. Niiltä vierailuilta olivat arvokkuuden ja inhimillisyyden tunteet kaukana.

Humanistinen väitöskirja

Minulla on tapana silloin tällöin vitsailla humanistisella tutkimuksella, mutta ajoittain mieleen pompahtaa, esimerkiksi jonkun nätin humanistin seurassa, että onkohan se mollaaminen nyt sittenkään ihan aiheellista.

Tänään luin pitkästä aikaa Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalaista, ja negatiivinen mielikuvani sai taas lannoitetta pitkäksi aikaa. Tarjolla oli nimittäin kiinnostava kattaus uusia humanistisia tutkimuksia. Toissa viikolla tarkastettiin mm. väitöskirja "Käyttötieto opinto-ohjaajan ohjausajattelun muutoksen kuvaajana". Alla on pätkä Aviisiin kirjoitettua esittelyä. (Jätin tutkijan nimen mainitsematta, koska tarkoitukseni ei ole mollata häntä, vaan humanistista tutkimusta ylipäätään.)

"Opinto-ohjauksen tietopainotteisuus on antanut sijaa tilannekohtaiselle ja humanistiselle näkemykselle. Ohjauksen vuorovaikutus on kehittynyt dialogiseen suuntaan.
Tämä käy ilmi N.N.:n tutkimuksesta, jonka aineisto koostuu seitsemän peruskoulussa tai lukiossa työskentelevän opinto-ohjaajan haastatteluista vuosina 1998 ja 2005."

On siis haastateltu seitsemää ihmistä kahtena eri vuonna, ja tämän aineiston perusteella on sitten päätetty heilutella käsiä opinto-ohjauksen kehityksestä. Ja vielä kokonaisen väitöskirjan verran.

Sivuhuomautuksena, meillä päin on kahvipöytäkeskusteluissa oltu huolissaan väitöskirjojen tason romahtamisesta, eikä siis pelkästään humanistisessa tutkimuksessa (joka nyt ei oikein voi mihinkään romahtaakaan). Tämä on luontevaa seurausta yliopistojen laitosten tulospistelaskennasta, jossa vain väitösten määrällä on väliä. Tällöin kannattaa toki hyväksyä paskempikin väikkäri. Kukahan lie yrityskonsultti ollut tätäkin mallia ehdottamassa.

Kiesin naiskommentit

Suomen Kuvalehdessä oli tänään oiva kirjoitus Kiesin kommenteista ja siitä, kuinka korrektisti naiset olisivat vastanneet samoihin kysymyksiin.

Harva tietää, mitä Kiesiltä kysyttiin. Alkuperäisestä jutusta selviää, että jos olivat vastaukset sovinistisia, niin olivat kysymyksetkin - naistenlehden naispuolisen toimittajan esittäminäkin.

Mitä naiset vastaisivat samoihin kysymyksiin? Olisivatko vastaukset olennaisesti korrektimpia kuin Kiesin vastaukset?

Eivät tietenkään olisi. Kummallista vouhotusta taas, oli sitten kyseessä autofirman myyntijohtaja tai ei.

Jos firmalla olisi ollut munaa olla erottamatta Kiesiä, olisi seuraava autoni Audi.

Uudet kirjaimet

Kuulun siihen ihmisryhmään, joka tykkää kirjoittaa muistiinpanonsa käsin, vaikka tarjolla olisikin jo varsin näppärän kokoisia elektronisia apuvälineitä. Mielestäni pieni vihko ja kynä on edelleen kannettavuudeltaan, kolhujen siedoltaan, akkukestoltaan, toimintavarmuudeltaan ja hinnaltaan ylivoimainen yhdistelmä.

Kuulun myös siihen viimeiseen ikäluokkaan, jolle opetettiin koulussa kaunokirjoitusta, ja se on edelleen ainoa osaamani kirjoitustapa. Harjoittelin kyllä silloin ala-asteella myös "uutta ja hienoa" tekstausta, mutta luovutin muutaman tunnin jälkeen kun en hoksannut mitä järkeä on nostella kynää joka kirjaimella. Minusta on oikein mukavaa kun voi vetäistä aina yhden sanan yhdellä vedolla.

Peruskoulussa opetettavaa käsinkirjoitusta uudistettiin vuonna 1986, jolloin kaunokirjoitus muuttui lähemmäs nykyistä tekstaamista. Viisi vuotta sitten kirjaimia muutettiin vielä hieman lisää. Nyt jotkut opettajat näemmä valittavat, että uusilla kirjaimilla on vaikea oppia kirjoittamaan.

Viimeisimmästä kirjainuudistuksesta vastannut opetusneuvos Pirjo Sinko Opetushallituksesta sanoo, että tavoitteena oli vähentää kirjoittamisen hankaluutta. ...

Käsinkirjoittamisen alue yhteiskunnassa on kapeutunut. Jos oppimista voi jotenkin jouduttaa, niin on vain eduksi, että hyvän ja selkeän käsialan oppii nopeasti, Sinko perustelee.

Ahaa, kirjainuudistuksessa painotettiin siis oppimisnopeutta eikä kirjoitusnopeutta tai kirjoituksen sujuvuutta. Luokanopettajaliiton hallituksen jäsenen Mira Ketolan palautteen mukaan uudistus on alkanut jo kantaa hedelmää:

Kirjoittaminen on hirveän hidasta, sellaista tököttämistä suorastaan, sillä kynää pitää nostaa koko ajan. Lasten käsialat ovat huonontuneet, koska uusilla tyyppikirjaimilla on vaikea kirjoittaa, Ketola sanoo.

Pienhiukkasten kylä

Olen alkanut kiinnittää huomiota ympärillä päristeleviin autoihin.

Kaupunkeja peittää tiheä tieristikko, jonka väleihin on rakennettu paljon paikkoja, joihin voi jättää auton. Myös taloja ja ns. virkistysalueita on rakennettu. Nämä torit ja puistot ovat tietysti nekin teiden ja parkkipaikkojen ympäröimiä. Esimerkiksi Tampereen Keskustorin, Laukontorin, Pyynikintorin, Hämeenpuiston ja Pyynikin puiston läpi kulkee tie.

Masentavaa.

Asialla on tietysti historialliset syynsä, mutta onhan tässä ollut aikaa jo tovi jos toinenkin rakennella vähän eri tyyliin. Jos shoppailumatkalla joutuisikin kävelemään vaikka kokonaisen kilometrin - kauhistus sentään - niin siinähän saattaisi vahingossa saada liikuntaa. Salakavalasti.

Miehestä ja naisesta, osa II

Löysin kiinnostavan jutun siitä, kuinka sukupuolet näkevät toisensa (pariutumiskontekstissa).

...we [men] can never expect her to provide validation. A naive man may think: “If I have objective qualities, then she can reassure me of my qualities.” But what defines your value as a man, more than any other quality, is your unreasoning self-conviction. The quintessential unattractive quality is: needy of validation. (By contrast, a needy woman is as attractive or unattractive as her looks.)

Täytyy myöntää, että hypoteesi on hyvin artikuloitu ja (suppean) kokemusaineistoni pohjalta on myös vaikea väittää vastaan.

Kyvykkyyden arvostamisen vaikeus

Törmäsinpä mainioon juttuun meritokratiasta ja nyky-yhteiskunnasta. Etenkin seuraava huomio on minusta oikein osuva:

Heikkoihin opiskelijoihin (lukihäiriöisiin, maahanmuuttajiin, ADHD-tapauksiin) kohdistettu panostus on henkeä kohti laskettuna moninkertainen verrattuna hyviin tai edes tavanomaisiin opiskelijoihin. Tämä on aivan sama kuin jos olympiakomitea myöntäisi valmennusmäärärahoja ainoastaan liikunnallisesti lahjattomille. Jokaiselle tulee tarjota samat mahdollisuudet, mutta nykyinen koulujärjestelmämme pyrkii saamaan kaikille samat lopputulokset.

Olen myös samaa mieltä siitä, että nykyihmiselle meritokraattisen yhteiskunnan pahin ongelmakohta olisi katkeruus. Toisaalta katkeruus olisi lähinnä siirtymävaiheen ongelma ja koskisi vain meitä, jotka olemme omaksuneet tämän kristillisen tasapäistämispaatoksen. Ihminen kuitenkin oppii arvonsa ympäristöstään, ja jos tarjolla olisikin kyvyttömyydellä hekumoinnin sijaan kykyihin uskomista ja aitoa arvostusta, niin katkeruuskin heikkenee ihan luonnostaan. Täysin eroon siitä ei tietenkään koskaan pääse, mutta

Historian ironiaa on se, että nykyajan Big Brotherit ja tietokonepelit saattavat antaa vihdoinkin mahdollisuuden meritokraattiseen yhteiskuntaan pitämällä roskaväen poissa yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja samalla silti tyytyväisenä.

Miehestä ja naisesta

Sukupuolten välinen vetovoima lienee suurin käyttäytymistämme ohjaava tekijä. Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen sekä tietoisesti että alitajuisesti hahmotellut sen periaatteita biologisen kelloni tikittäessä kohti perheen perustamista.

Akateemisena ns. järki-ihmisenä on ollut turhauttavaa (ja toisaalta myös vapauttavaa) huomata kuinka voimaton järki on libidon edessä. Mutta ylivoimaisesti turhauttavinta on ollut törmätä vanhanaikaisiin, tai isommassa aikaskaalassa nähtynä uudenaikaisiin, tutustumisleikkeihin, "sääntöihin" ja kuvitelmiin.

Tosimaailmassa miehen naista kohtaan tuntemaan kiintymykseen vaikuttaa vahvimmin naisen kauneus, ja naisen kiintymykseen puolestaan miehen toiminnallisuus (kyvyt, resurssit, äly, voima). Tämä aiheuttaa monesti vaikeuksia ymmärtää - ja siksi myös hyväksyä - vastakkaisen sukupuolen käyttäytymistä.

Miesten näkökulmasta päänvaivaa aiheuttaa etenkin naisten arvostaman toiminnallisuuden ilmentyminen monissa eri muodoissa, eli se, että joku nainen arvostaa resursseja kun taas toinen älyä ja kolmas voimaa. Toki miesten kauneuskäsityksissäkin on eroja, mutta ne eivät ole likimainkaan yhtä räikeitä kuin naisten mieltymyserot.

Naisen tekemä toiminnallisuuden arviointi on myös vaikeampi tehdä nopeasti ja on alttiimpi huijaukselle. Joskus mies voi, ainakin tietyn aikaa, antaa huomattavasti todellista paremman kuvan kyvyistään, resursseistaan tai älystään. Tästä syystä nainen haluaa käyttää enemmän aikaa arvioonsa.

Mies puolestaan voi tehdä nopeasti luotettavan arvion naisen kauneudesta. Poikkeuksena ovat ehkä nuoret juuri aikuistuneet miehet, joita voi joskus harhauttaa vaatteilla ja laittautumisella. Silloinkin tosin vain seuraavaan yhteiseen aamuun saakka.

Tämäkään jako, kauneus vastaan toiminnallisuus, ei tietenkään ole mustavalkoinen, ja ehkä siksi ajatus välittyy paremmin käyttäen suuntaa-antavia prosenttilukuja. Lonkalta arvioisin, että miehen kokemaan kiintymykseen vaikuttaa

80% kauneus,
15% luonne,
5% toiminnallisuus,

ja vastaavasti naisen kiintymykseen

50% toiminnallisuus,
25% komeus,
25% luonne.

Ihmisten painotuksilla on tietysti eroja, mutta suunnilleen noin siis ihmiset näyttävät kumppaninsa valitsevan. Ja korostetaan nyt vielä, että yritän vertailla miesten ja naisten keskimääräistä käytöstä (ihan vain oman 33 vuoden arkikokemuksen pohjalta).

Evoluutiota ja biologiaa ajatellen nuo erot vaikuttavat hyvin luontevilta, mutta jotkin viime vuosituhansina keksimämme maailmankuvat/elintavat/kulttuurit saattavat synnyttää vastalauseita ja kiukuttelua näitä pariutumiskäyttäytymiseroja kohtaan. Tätä kiukuttelua vahvistaa seuraavan kolmen seikan yhteisvaikutus:

1) Ihmisten on entistä helpompi elää yksin.
2) Naiset ovat taipuvaisempia tunneajatteluun.
3) Tutustumisprosessissa miehet ovat aktiivinen osapuoli.

Tässä tilanteessa miehen kannattaa omaksua, tai ainakin olla omaksuvinaan, naisen arvot, jotta hän näyttäisi naisen silmissä fiksummalta. Mies, joka kertoo arvostavansa naisessa eniten luonnetta, älyä, kykyjä ja muita sellaisia piirteitä, joita naisetkin arvostavat, vaikuttaa naisen silmissä kivan samanhenkiseltä. On tietysti niitäkin naisia, jotka eivät ole näin sinisilmäisiä, mutta keskimäärin tuo näyttää uppoavan naisiin suht hyvin.

Kun tuolle tielle on kerran lähdetty, siltä on vaikea poiketa. Nyt mies, joka sanoo arvostavansa naisessa eniten hänen kauneuttaan, vaikuttaa pinnalliselta (tyhmältä, ällöttävältä, vaikeammin ymmärrettävämmältä) kuin ne, jotka teeskentelevät arvostavansa kaikkea muuta. Siksi leikkiin kannattaa lähteä mukaan.

Leikki on muuten helppo nähdä vain leikiksi yksinkertaisesti katsomalla millaiset naiset saavat miesten, myös näiden "henkisiä juttuja arvostavien", huomion.

Loppuhuomautuksena vesitän itse omaa tekstiäni muistuttamalla, että ulkonäkö, toiminnallisuus ja luonne ovat jossain määrin yhteydessä toisiinsa, ja siksi niiden vertailu on vain sumeaa käsienheiluttelua. Humanistityyliin.

---

Tässä vielä akateemisimmille lukijoille muutama asiaa sivuava artikkeli (joihin on tietysti suhtauduttava asiaan kuuluvalla varauksella). En kaivanut niihin linkkejä, löytynevät jostain sopivasta artikkelipankista.

"Facial attractiveness signals different aspects of "quality" in women and men"
Deborah K. Hume, et al. (2000)

"What is good is beautiful: Face preference reflects desired personality"
Anthony C. Little, et al. (2006)

"Facial attractiveness in men provides clues to semen quality"
C. Soler, et al. (2002)

"Facial attractiveness predicts longevity"
Joshua J. A. Henderson, et al. (2002)

"Sexual activity is inversely related to women’s perceptions of the facial attractiveness of unknown men"
Ursula Hess, et al. (2007)

"Viewing attractive or unattractive same-sex individuals changes self-rated attractiveness and face preferences in women"
Anthony C. Little, et al. (2006)

"Sensation seeking and men's face preferences"
Benedict C. Jones, et al. (2007)

"Male facial attractiveness, Evidence for hormone-mediated adaptive design"
Victor S. Johnston, et al. (2000)

"Waist to hip ratio and facial attractiveness: a pilot study"
A Furnham, et al. (2001)

"MHC-heterozygosity and human facial attractiveness"
S. Craig Roberts, et al. (2004)

"The influence of mandibular prominence on facial attractiveness"
C. Johnston, et al. (2006)

Illan mietteitä

Tyytyväisyys on makeaa myrkkyä.

Elämä on sotaa, jossa sodankäynti itsessään on sodan voittamista. Tässä sodassa jokainen tunnustettu osavoitto on todellisuudessa osahäviö.

Illan miete

(Zeniläisessä) valaistumisessa ei ole kyse siitä, että huomaa tietoisuuden olevan vain toissijainen ilmiö ja pelkkä jälkipyörre olemisen virrassa. Vielä vähemmän valaistumisessa on kyse tämän hyväksymisestä tai myöntämisestä itselleen. Nämä kaikki ovat tietoisuuden sisäisiä operaatioita, eivätkä siksi tavoita mitään oleellista; ne ovat vain uudenlaista leikkiä tietoisuudessa.

Tietoisuus pitää ylittää sen ulkopuolisin keinoin. Siksi kyse on uudella tavalla olemisesta.

(Tällä tekstillä ei muuten tee yhtään mitään.)

Vielä kerran suvaitsevaisuudesta

Olen tässä ihmetellyt miksi tiedotusvälineissä on viime aikoina edistetty positiivista rasismia varsin ikävillä tavoilla. Kunnes eteeni sattui vuoden 2006 hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma, jonne on asian tiimoilta kirjattu seuraava linjaus:

"Kannustetaan tiedotusvälineitä vastuulliseen tiedonvälitykseen maahanmuutosta ja eri väestöryhmien välisistä suhteista. Myös viranomaisten tulee tiedottaa vastuullisesti."

Ilmeisesti vastuullinen tiedotus tarkoittaa holhoavaa ja ylitsevuotavan rasismikammoista tiedottamista, joka leimaa eräät ihmisryhmät pahemmin kuin tiedottamatta jättäminen.

Ohjelmassa on myös muita kohtia, jotka selittävät mainiosti viimeaikaisia tapahtumia ja päätöksiä.

"Lisätään asennekasvatusta sekä syrjimättömyyttä koskevaa tiedotusta kaikkialla yhteiskunnassa, erityisesti päiväkodeissa, oppilaitoksissa, opettajankoulutuslaitoksissa, työpaikoilla ja mediasta vastaavilla tahoilla."

"Tuetaan työyhteisöjen kehittymistä monikulttuurisiksi. Monikulttuurisuusprojektien hyviä käytäntöjä muutetaan arkisiksi peruslinjauksiksi erityisesti yhteistyössä työmarkkinajärjestöjen kanssa."

"Ulotetaan yhdenvertaisuussuunnitelmien laatimisvelvoite myös viranomaisen toimintaan työnantajana. Velvoite yhdenvertaisuussuunnitteluun ulotetaan koskemaan myös suurimpia yrityksiä."

"Puututaan aiempaa tehokkaammin kiihottamiseen kansanryhmää vastaan."

Ajatus näiden linjausten takana lienee ihan viaton, mutta toteutus on surkea. Positiivinen rasismi on myös rasismia, eikä mitenkään edistä tänne kotiutumista. Jos esimerkiksi tummaihoisen töniminen ja hänelle tiuskiminen nostetaan suureksi uutiseksi ja aletaan pykätä "Älä töni" -kampanjaa, niin eipä juuri tee mieli kanssakäydä kyseisten toiseuden edustajien kanssa. Eihän sitä tiedä jos vaikka hänen kanssaan tulisi riita, niinkuin kenen tahansa kanssa saattaa tulla, niin pölkyllehän siitä joutuisi.

Mielestäni omaan erittäin vähän rasistista silmää, mutta tämän julkisen toitottamisen ja rasismi-angstailun ansiosta ihonväriin ja etnisyyteen alkaa kiinnittää huomiota aivan luonnostaan.

Paskat kiertoon

Yle 1:ltä tuli mainio neliosainen asiaohjelma, joka käsitteli ihmisen ulosteita ja niiden elinkaarta.

Ihmisen tuotos on hoitamattomana ihmisen pahin uhka. Sen levittämät pöpöt, loiset ja muut madot tappavat joka päivä tuhansia ihmisiä, enemmän kuin AIDS. Joka kolmas ihminen elää ilman käymälää. Aliravitsemuksen suurin syy ei olekaan ruoan puute, vaan ulosteiden levittämät sairaudet.

Nykyinen vesivessa vastasi aikanaan tähän ongelmaan, heti silloin kun pöpöt keksittiin, mutta nykyään se on aikansa elänyt historiallinen jäänne, joka tehottomuudessaan ja epäekologisuudessaan hakee vertaistaan. Tilannetta voisi verrata vaikka siihen, että kulkisimme edelleen häkäpönttöautoilla ihan vaan siksi kun niistä kuuluu niin kiva pihinä ja tuhina. (En tiedä kuuluuko oikeasti.)

Ravinteiden kiertoa ajatellen koko touhussa ei ole päätä eikä häntää: otamme maasta ravinteita ruokakasvien muodossa ja ulostamme ne vesistöön tai keräämme puhdistuslaitoksen kautta jonnekin lojumaan "ongelmajätteeksi". Ulosteiden huuhtelu tapahtuu tietysti huomattavalla määrällä juomakelpoista vettä.

Sitten yritämme palauttaa ravinteet maahan keinolannoitteiden avulla ja ihmettelemme kun maa tuppaa köyhtymään.

"Jokainen meistä pystyisi omalla tuotannollaan kasvattamaan omat viljansa. Siis ilman keinolannoitteita. Pissa on lähes täydellinen ravintoliuos, kunhan sen aromeja ei päästä hukkaan ja sen muistaa laimentaa. Kompostoitu kakka estää maan köyhtymisen ja torjuu eroosiota."

Jään innolla odottamaan Aasian kuulumisia kunhan siellä keksitään pykätä joka kylään vesivessat.

Etnoreaktio

Kaikki ovat varmaan kuulleet kuinka muutama päivä sitten junasta poistuva mies tönäisi vihaisena somalilasta. Tämä hirmuteko ei jäänyt virallisilta tahoilta huomaamatta:

Etnisten suhteiden neuvottelukunta suunnittelee käynnistävänsä Älä töni -kampanjan syksyn aikana. - Kampanjaan voi jo nyt osallistua näyttämällä hyvää esimerkkiä, Viljanen ja Aleksovski vetoavat.

Lainaus on sisäministeriön eilen antamasta tiedotteesta.

Nyt hei joku raja tälle hössötykselle. Ihan oikeasti.

On hyvän hallintotavan mukaista, että jokaisella elimellä ja instituutiolla on valvova taho, joka varmistaa ettei mopo karkaa käsistä. Vastapainoksi ETNO:lle voitaisiinkin perustaa positiivisen rasismin torjuntapartio PORA.

Olemattomat kengät

Alun perin kirjoittelin kahteen blogiin, joista toiseen piti tulla subjektiivista ja toiseen objektiivista juttua. Jako alkoi kuitenkin tuntua vaikealta, koska raja on sumea, ja teennäiseltä, koska keskustelijan persoonalla tuppaa olemaan vaikutusta oikein "asiallisessakin" keskustelussa.

Ja tarkemmin ajateltuna raja ei ole vain sumea, vaan subjektiivinen ja objektiivinen menevät aina hieman päällekkäin.

Nojoo, takaisin itse sisältöön.

Aloin muutama vuosi sitten kiinnittää huomiota, erään urheiluhierojan ansiosta, jalkapohjien ja jalkapöydän lihasten hyvinvointiin. Ne kun tahtovat istumatyössä jumiutua, mikä vaikuttaa helposti muuallakin kehossa, esim. jumittelevien hartioiden muodossa. (Jalkapohjassa kun on kuulemma paljon hermopäätteitä.) Siksi on tullut ajateltua aiempaa enemmän millaisia kenkiä ostaa ja muotopohjallisetkin tuli hankittua. Suosittelen.

Viimeisin ostos on ollut nuo kuvan tossut/kengät mitkälie. Pohja on jotain joustavaa kumiseosta ja nuo erilliset varvasosat ovat minusta oikein nerokas keksintö. Tunne on kivan lähellä paljain jaloin kävelyä, eli oikein muikea.

Maailman tila

Vuoden vaihteessa alennusmyynnistä mukaani tarttui Maailman tila 2007 -niminen kirja, johon Worldwatch-instituutti on koonnut läjän raportteja maailman kaupungistumisesta ja sen tuomista ongelmista. Mukana oli joitain kiinnostavia pohdintoja ja irtofaktoja, joista tässä muutama.

Yli puolet Aasian ja Afrikan kaupungeissa viljellyistä vihanneksista on kasteltu jätevedellä. Se on ravinteikasta ja halpaa, mutta sisältää taudinaiheuttajia. Lisäksi kaupunkien maaperään kertyy raskasmetalleja, joitä päätyy myös kasveihin. Silti kaupunkiviljely on suotavaa, sillä se auttaa ruokaongelmiin, on ekologista (lähiviljelyä), parantaa ilmapiiriä ja edistää terveyttä monella tavalla. (Kasvien viljely tekee hyvää psyykkeelle.) Yllätyin, kuinka suhteellisen pienetkin viheralueet sitovat huomattavan paljon ilmansaasteita ja helteellä vähentävät kaupunkisaarekeilmiötä.

Liikennemuotojen energiankulutus kaupunkiajossa (MJ/matkustajakilometri):
- henkilöauto: 3
- bussi: 1,5
- sähköratikka: 0,5

Jos ruuhkaan vastataan rakentamalla lisää teitä, on seurauksena lisääntynyt autoilu, ja jonkun ajan päästä taas ruuhkia. Lisäksi autot aiheuttavat suurimman osan kaupunkien ilmansaasteista, tiestö rikkoo kaupunkia ja vähentää viihtyvyyttä. Näistä syistä joissain suurkaupungeissa (mm. Soul, San Fransisco ja monet Japanin suurkaupungit) onkin alettu purkaa teitä, tehostaa joukkoliikennettä ja parantaa kevyen liikenteen väyliä. Kuulostaa kerrassaan fiksulta: jos halutaan saada ihmiset liikkumaan omilla lihaksillaan ja parantaa kaupungin ilmapiiriä, niin ehkä kaupunkia ei kannatakaan rakentaa täyteen autoteitä.

Maailman kolmesta miljardista kaupunkilaisesta yksi miljardi elää slummeissa. Mumbain 20 miljoonasta asukkaasta yli puolet elää slummeissa. Heinäkuussa 2004 Mumbaissa satoi yhden päivän aikana 94 cm vettä.

Kiinan hiilikaivoksissa kuolee 100 työläistä viikossa. Kiinassa on 16 maailman 20:stä saastuneimmasta kaupungista. Päivässä 1300 kiinalaista kuolee ilmansaasteisiin.

Blogimerkintöjä vuodelta 1878

Olen tässä lueskellut lempparikirjailijani Nietzschen teosta Human, All Too Human. Se kuuluu hänen varhaistuotantoonsa ja on siksi tyyliltään pehmeämpi, ja myös jotenkin "blogimaisempi". Tässä muutama lyhyt merkintä Nietzschen blogista.

In all institutions that do not feel the sharp wind of public criticism (as, for example, in scholarly organizations and senates), an innocent corruption grows up, like a mushroom.

In certain situations, almost every politician needs an honest man so badly that, like a ravenous wolf, he breaks into a sheeppen: not, however, in order to eat the ram he has stolen, but rather to hide behind its woolly back.

The overthrow of beliefs is not immediately followed by the overthrow of institutions; rather, the new beliefs live for a long time in the now desolate and eerie house of their predecessors, which they themselves preserve, because of housing shortage.

Active men are usually lacking in higher activity - I mean individual activity. They are active as officials, businessmen, scholars, that is, as generic beings, but not as quite particular, single, unique men. In this respect they are lazy.
It is the misfortune of active men that their activity is almost always a bit irrational. For example, one must not inquire of the money-gathering banker what the purpose for his restless activity is: it is irrational. Active people roll like a stone, conforming to the stupidity of mechanics.

One can say against war that it makes the victor stupid and the vanguished malicious. In favor of war, one can say that it barbarizes through both these effects and thus makes man more natural; war is the sleep or wintertime of culture: man emerges from it with more strength, both for the good and for the bad.

The man who lies ill in bed sometimes perceives that it is usually his office, business, or society that has made him ill and caused him to lose all clear-mindedness about himself; he gains this wisdom from the leisure forced upon him by his illness.

Aamun miete

On melko röyhkeää kuitata ihmisen vaisto kauneudelle ja rumuudelle pelkkänä pinnallisuutena tai harhana, joka on erillään jostain "todellisesta sisimmästä". Tämä(kin) liittyy kovasti siihen, että ihmisen tietoisuus kuvittelee itselleen sisäisen olemuksen jonain irrallisena, puhtaana ja todellisempana kuin se todellisuus, jonka hän aistii ympärillään.

Ihmiset arvostelevat ja mollaavat vaistojaan liikaa vertaamalla niitä keksittyihin ihanteisiin. Kuinka mikään todellinen tuntemus, aistimus tai vaisto voisi muka olla väärin? Eikö ole enemmän väärin, itsekästä ja röyhkeää tuomita se vääräksi? Luonto haluaa elämän edustavan itseään (ja myös ottavan sen seuraukset vastaan) ilman mitään hyvyyttä tai pahuutta. Tai eihän luonto mitään halua, se on sitä, erilaisuutta, ja erilaisuuksien välistä vuorovaikutusta. Uskonnot, mytologiat ja tieto ylipäätään ovat vain pistäneet ihmisen pään sekaisin. Ehkä siksi tietoinen "järki" onkin elämän lyhyeksi jäävä harha-askel. Tai väliaskel.

(Tämä ei sitten ole mikään hedonistinen tai anarkistinen manifesti. Ihminen on yhteisöllinen eläin ja yhteisön voimistamiseksi kieli, ja sitä myötä myös tietoisuus, ovat alun perin kehittyneet.)

Oikeassa olemisen taito

Riidan syttyessä riitelijät uskovat säännönmukaisesti, että totuus on heidän puolellaan. Kahnauksen jatkuessa kumpikin muuttuu epäileväiseksi. Vasta lopussa määräytyy ja lujittuu totuus. Siihen ei dialektiikka puutu. Yhtä vähän välittävät miekkailunvalvojat tai sekundantit siitä, kumpi kamppailijoista on varsinaisesti oikeassa välirikossa, joka johti kaksintaisteluun. Pistettäköön, osuttakoon, väistettäköön. Siinä kaikki.

Näin kirjoitti Schopenhauer 180 vuotta sitten hahmotellessaan väittelytaidon opasta. Hän ei koskaan julkaissut sitä, mutta hänen kuoltuaan muistiinpanoista julkaistiin tämä mainio 50-sivuinen kirjanen. Siinä esitetään 38 taito-otetta, eli jippoa väittelyssä pärjäämiseksi. Monia näistä käytetään ihan rutiininomaisesti, etenkin politiikassa, ja siksi niitä on sieltä kiva bongailla. Jippojen tunnistaminen tietysti auttaa myös hoksaamaan omien vastustajien peliliikkeitä, ja siten parantaa tilannetajua väittelyssä. Seuraavassa on joitain kiinnostavimpia.

Taito-ote 4:
Kun tahdotaan muodostaa päätelmä, ei anneta tämän näkyä ennalta, vaan lasketaan keskustelussa huomaamatta liikkeelle lähtöoletukset yksittäin ja hajallaan. Muuten vastustaja pääsee tekemään kaikenlaista kiusaa. [...] Näin kätketään oma peli, kunnes kaikkeen tarvittavaan on myönnytty.

Lopuksi myönnytysten pohjalta päädytään yksinkertainen päättelyn avulla omaan mielipiteeseen. Päättelyn on oltava niin yksinkertainen, ettei kukaan tervejärkinen sitä lähde kumoamaan. Tämä on tehokas (ja usein ainoa) ase himokkaita idealisteja vastaan, jotka ovat täysin sokeita logiikalle mikäli vastustajan kanta on ehditty hoksata vääräoppiseksi. Itse pidän tästä keinosta kovasti. Ikävä kyllä monessa väittelyssä väittelijät tietävät toistensa kannan, joten vääräoppisuus on jo selvillä ja päättelyketjujen rakentelu voidaan unohtaa.

Taito-ote 12 on asioiden nimeäminen otollisella tavalla. Aina kun jollekin tärkeälle asialle voidaan valita nimi usean vaihtoehdon väliltä, valitaan se, jonka synnyttämät mielikuvat tukevat omaa kantaamme.

Pohjimmiltaan tämä on hieno petitio principii. Ladataan ensin sanaan, nimitykseen, se, mikä lopulta saadaan kumpuamaan siitä pelkän analyyttisen arvostelman avulla. Usein puhuja paljastaa jo ennalta tavoitteensa asioilleen antamilla nimillä. [...]

Kaikista taito-otteista tätä käytetään vaistomaisesti useimmin. Herkkäuskoisuus vaihtuu sanaan fanaattisuus. [...] Lahjonta ja nepotismi muuntuvat sanapariksi vaikuttaminen ja suhteet.

Petitio principii tarkoittaa virheellistä loogista päättelyä, jossa todistettava asia on piilotettu jo alkuoletuksiin. Tällöin mitään ei tietenkään todisteta, vaan koko "päättelyketju" on pelkkää kusetusta. Tähän perustuu valikoivan nimeämisen suunnaton voima ja yleisyys.

Seuraavat kaksi taito-otetta kuulostavat älyttömiltä, mutta niinkuin Artturikin kirjoittaa, niitä todellakin kuulee myös tosielämässä. Varsinkin jippo-kombo 15 + 14 on nerokas, joskin vaatii rutkasti tilannetajua.

Taito-ote 14:
Häpeämättömän kiistelijän tuntee tästä. Vastattuaan useisiin kysymyksiin lausumilla, jotka eivät ole lainkaan tukeneet hänen päätelmäänsä, hän siitä huolimatta katsoo, että johtopäätös on tullut esitetyksi, ja marssii pois paikalta. Jos vastustaja on säikky tai tyhmä ja jos itsellä riittää hävyttömyyttä ja hyvää ääntä, tämä voi vallan hyvin onnistua.

Taito-ote 15:
Esitämme epäuskottavan väitteen, jota emme osaa todistaa. Silloin lisäämme jonkin oikean, vaan ei sentään aivan kouriintuntuvasti oikean väitteen vastustajalle hyväksyttäväksi tai hylättäväksi, aivan kuin tahtoisimme muodostaa siitä tarvittavan todistuksen aiemmalle väitteellemme. Jos hän epäluuloisena hylkää lisäväitteen, johdamme sen ad absurdum, mahdottomuuksiin, ja korjaamme voiton. Jos hän hyväksyy sen, silloin olemme sanoneet aiemmalla väitteellämme jotain järkevää ja voimme edetä sen kautta. Tai sitten vain lisäämme taito-otteen 14 ja katsomme, että paradoksimme on täten todistettu.

Tämä temppu osoittaa äärimmäistä röyhkeyttä. Mutta kokemus todistaa, että sitä on liikkeellä. Ja että on ihmisiä, jotka harjoittavat tätä aivan vaistonvaraisesti.

Seuraava jippo on hyvä pitää mielessä tiukan paikan tullen. Se on tehokas häkellyttäjä ja puolittainenkin onnistuminen saa keskustelun helposti raiteiltaan.

Taito-ote 16:
Kun vastustaja ottaa jonkin kannan, meidän täytyy etsiä kohtaa, jossa se jotenkin edes näennäisesti on ristiriidassa jonkin hänen aiemmin sanomansa tai hyväksymänsä kanssa. Täytyy ehkä hakea siitä jotakin, joka ei käy yksiin hänen kannattamansa ja kehumansa koulukuunan tai lahkon kanssa. Tai näiden jäsenten tekemisten kanssa. Tai edes niiden vale- tai lumejäsenten tekojen kanssa. Tai hänen omien toimiensa tai toimimattomuuksiensa kanssa.

Esimerkkejä:
Jos joku puolustaa itsemurhaa, huudetaan oitis: "Mikset hirttäydy?"
Jos joku Berliinissä pitää Berliiniä epämiellyttävänä paikkana, kiljaistaan: "Posti lähtee - nousset kieseihin!"

Milloin on eduksi yrittää suistaa keskustelu pois aiheesta? No, esimerkiksi taito-otteeseen 4 liittyen:

Taito-ote 18:
Jos huomaamme, että vastustaja on saanut hyppysiinsä päätelmäketjun, jolla hän pystyy lyömään meidät, emme saa laskea häntä sen loppuun. Meidän täytyy kiistan kuluessa keskeyttää hänet, katkaista hänen juoksunsa ja kammeta hänet radaltaan. Hänet on suistettava toisiin väitteisiin.

Jos väittelyä käydään enemmän intuitiolla ja sumeiden mielikuvien tasolla kuin logiikan, on seuraava jippo oikein kätevä.

Taito-ote 26:
Briljantti veto on retorsio argumenti, kääntöväitäntä tai päätelmän kieräytys nurinpäin.

Esimerkki:
Vastustaja sanoo: "Lapsihan tuo vielä on, luettakoon se hänen hyväkseen."
Retorsio kuuluu: "Juuri lasta pitää kouliman, ettei hän piinny huonoihin tapoihinsa."

Huumoria (tai hallitulla tavalla löperiksi vetämistä) voi aina yrittää, jos yleisö on vähemmän asiantuntevaa kuin väittelijät.

Taito-ote 28:
Jollei ole esittää mitään argumenttia ad rem aikä liioin yhtään ad hominem, tekaistaan argumentum ad auditores eli yleisöönmenevä todistelu. Tämä tarkoittaa epäpätevää vastaväitettä, jonka pätemättömyyden huomaavat kuitenkin vain asiantuntijat. Vastustaja siis äkkää sen, mutta kamppailua seuraavat eivät. Kuulijain korvissa ja katsojain silmissä vastustaja näyttää lyödyltä, vallankin jos vastaväite asettaa hänen kantansa naurettavaan valoon.

Ihmiset nauravat mielikseen ja naurajat on syytä saada puolelleen. Vastustajan olisi nyt osoitettava vastaväitteen mitättömyys ja palattava takaisin tieteen periaatteisiin tai sen sellaisiin. Niille hänen on vaikea löytää kuulijoita.

Taito-ote 30 on auktoriteettiin vetoaminen. Sellaisesta käy esimerkiksi sopivasti valittu alan ammattilainen. Alalta kuin alalta löytyy "ammattilaismielipiteitä" jotka ovat linjassa omasi kanssa, joten kannattaa ottaa selvää ketkä tunnetut ammattilaiset ovat kanssasi samaa mieltä.

Yleisiä ennakkoluuloja voi myös käyttää auktoriteettina. Valtaosa ihmisistä ajattelee näet Aristoteleen tapaan, että hyvää on kaikkien hyväksi näkemä. Eihän ole olemassakaan niin mieletöntä näkemystä, etteivätkö ihmiset omaksuisi sitä helposti, heti kun heidät on saatu vakuuttuneeksi siitä, että se on yleisesti otaksuttua ja omaksuttua.

Seuraavana on vuorossa yleispätevien väittelyjippojen Mercedes; se on varmaa saksalaista laatua ja jättää harvoin pulaan.

Taito-ote 32:
Voimme torjua vastustajan kannan tai vähintään tehdä siitä inhottavan sujauttamalla sen jonkin parjatun luokkakäsitteen piiriin. Riittää, että siinä on samaa näköä tai jokin löyhä kytkös.

Esimerkkejä
"Tuo on arjalaisuutta."
"Tuo on idealismia."
"Tuo on spiritualismia."

Kannattaakin miettiä tarkoin, mitkä ovat oman aikamme parhaat "väittelynvoitto-ismit", jotta sopivan voi vetäistä tarpeen tullen tiskiin. Nerokkaasti valitulla ismillä voittaa usein suorilta koko väittelyn, tai vähintään saa vastustajan hikoilemaan ja saa rutkasti lisäaikaa. Ismit kestävät käyttöä todella hyvin, mutta kokeneimpien vastustajien kanssa kannattaa välttää kuluneimpia leima-ismejä.

Lopuksi jippo, jonka voi tärkeän näköisenä heittää melkein mihin tahansa väittelyyn. Se ei välttämättä edes tarvitse perusteluja, sen kun lataa vain itsevarmasti menemään. Voittoprosentti on jipon yksinkertaisuuteen nähden yllättävän korkea.

Taito-ote 33:
"Tuo voi olla teoriassa oikein, vaan käytännössä se ei päde."

Päivän miete

Suvaitsevaisuus on sitä, että kaikille saa vittuilla yhtä paljon.

Kehitys

Utumiehen mainiossa blogijutussa puhutaan kehitysuskosta, eli sokeasta uskosta siihen, että kehitys sinänsä on aina "hyvää". Jutun ydin, ainakin minun silmissäni, on tiivistetty hienosti seuraavaan pätkään:

"Tulisi ymmärtää, että todellinen kehitys -- jos sellaista aina edes tapahtuu -- on huomattavasti hienovaraisempaa, huomattavasti työteliäämpää ja huomattavasti vähemmän palkitsevaa kuin yhä tehokkaampi ja laajempi hömpän, roinan, henkilöautojen ja aseiden massatuotanto. Jokaisesta modernista ratkaisusta syntyy kymmenen uutta ongelmaa. Tästä syystä moderni ihminen on koditon, pakon edessä tuhanteen kertaan sopeutunut olento."

Todellinen kehitys. Sen sisältöä olisi ihmisellä nyt vihdoinkin aikaa pohtia, roinan keräämisen ja toistemme viihdyttämisen ohella. Ehkä jopa niiden sijaan (jos nyt oikein utopistiseksi heittäydytään).

Impressiivinen argumentaatio

Minua persoonakohtaisesti hieman aggressoi lobotoomisten laina- ja sivistyssanojen käyttö, joiden operatiivisena funktiona tuntuu olevan vain ignorantin kohderyhmän saama positiivinen nachgeschmack, huomion ulkoistaminen itse artikuloijan aivokapasitiivisesta impotenssista tai sitten käsitteen aktuaalisen substanssin totaalinen destruktio, jolloin koko diskurssin kontentti tuppaa konvergoimaan kohti humanistista gradua.

Aamun miete

A dialogue is the perfect conversation because everything that the one person says aquires its particular color, sound, its accompanying gesture in strict consideration of the other person to whom he is speaking [...] In a dialogue, there is only one single refraction of thought: this is produced by the partner in conversation, the mirror in which we want to see our thoughts reflected as beautifully as possible. But how is it with two, or three, or more partners? There the conversation necessarily loses something of its individualizing refinement; the various considerations clash, cancel each other out; the phrase that pleases the one, does not accord with the character of the other. Therefore, a man interacting with several people is forced to fall back upon himself, to present the facts as they are, but rob the subject matter from that scintillating air of humanity that makes a conversation one of the most agreeable things in the world. Just listen to the tone in which men interacting with whole groups of men tend to speak; it is as if the ground bass of all speech were: "That is who I am; that is what I say; now you think what you will about it!" For this reason, clever women whom a man has met in society are generally remembered as strange, awkward, unappealing; it is speaking to and in front of many people that robs them of all intelligent amiability and turns a harsh light only on their conscious dependence on themselves, their tactics, and their intention to triumph publicly; while the same women in a dialogue become females again and rediscover their mind's gracefulness.

- F. Nietzsche: Human, All Too Human

Kiva juttu nihilismistä

Radiotoimittaja ja tietokirjailija Kalle Haatanen kirjoitti muutama kuukausi sitten mukavan pikku pohdinnan nykyajan väsyneestä nihilismistä. Kirja on myös innokas puolustuspuhe toisenlaiselle ilmiölle, Nietzschen elämänjanoiselle nihilismille. Kirjan nimi on Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Moralisti - uskostaan tai opistaan varma - ajattelee, että ihmiselämä ei ole kelvollista elettäväksi ilman vahvoja suuntaviivoja, uskoa johonkin kiinteään ja ikuiseen tai edes suuntaa-antaviin ohjeviittoihin. Nykyajan passiivinen nihilisti tokaisisi tähän ehkä 'Hei, älä viitsi. Get a life.' [...] Elämä onkin siis itse asiassa jonkinlainen joutilaisuuden ja välinpitämättömyyden muoto, jolle on turha asettaa mitään kriteereitä. Laissez-faire-elämää parhaimmillaan - juuri se elämänmuoto, joka kaikkein parhaimmin kuvaa passiivisen nihilistin elämänasennetta. Terveeksi ja raikkaaksikin joku voisi sitä ehkä luonnehtia.

Moralistien - ja aktiivisten nihilistien - nenässä tuo tuulahdus on kaikkea muuta kuin raikas. Se löyhkää paikoilleen jääneelle ja kyllääntyneelle kulttuurille, ummehtuneelle eurooppalaiselle väsymykselle. Asiaa vain pahentaa se, että nykyinen passiivinen nihilismi on oikeastaan kahden kurjaksi katsotun kulttuurin tuottama epäsikiö. Ei riitä, että eurooppalaisuus on kulkenut kitkuttaen pitkän tiensä loppuun. Siihen on lisätty Amerikan - dynaamisuuden, positiivisuuden ja pinnallisuuden mantereen (väitetään) - demokratian ihanteen kaikkein väsynein muoto, kulttuurirelativismi.

Demokratiaa vasta-alkajille: älä välitä mistään yhtään mitään. Sanotaan vaikka, että jotkut uskovat, että Jumala on afroamerikkalainen juutalaisnainen, joka loi maailman viidessä päivässä ja käski kaikki koirat teuraalle kun ne saavuttavat neljän vuoden iän. Mikäs siinä. Sitä paitsi näistä asioista ei oikein ole soveliasta puhua poliittisen korrektiuden vallitessa, ne kun liittyvät niin voimakkaasti rotuun, uskontoon ja elämäntapaan. Parempi jättää kaikki keskustelu, ja siten mahdollinen kunnioittaminen, kokonaan väliin ja antaa kaikkien vain olla.

Haatanen jakaa nihilismin passiiviseen ja aktiiviseen. Passiivinen nihilisti on hällä väliä -tyyppi ja laiska opportunisti, joka tuntee lähinnä loputonta ironiaa sillä 'kaikki on jo nähty'. Aktiivinen nihilisti taas on "sankarillinen hahmo, joka kykenee kantamaan mitättömän, nihilistisen ajan herooisesti harteillaan". Loputtomassa elämänriemussaan hän hyväksyy jopa tämän ei-minkään ja päinvastoin ammentaa sieltä voimansa.

Paljastan henkisen teini-ikäisyyteni, se kun ei tunnu katoavan kokonaan koskaan. Nietzschen lukeminen erityisesti aamuyöllä aiheuttaa valtavia mielenkuohuja ja sellaista väkivaltaista repivää rakkautta Elämää kohtaan, että rauhoittavia voi popsia kuin karkkia, mutta mikän ei saa tunnetta talttumaan, kun tarkasteleekin elämää vaarallisena ja esteettisenä täysin ristiriitaisten voimien ja valtojen maailmanhistoriana, jonka äkillisesti tuntee tiivistyvän omassa ruumiissaan hic et nunc, tässä ja nyt, ja huutaa sille: Kyllä!

Aktiivinen nihilismi on elämän mittainen taistelu helppoa elämää ja mitäänsanomattomuutta vastaan. Aktiiviselle nihilistille vapaus ei piile siinä, että joku kertoo miten asiat täytyy tehdä; yhtä vähän se löytyy heittäytymisestä sen varaan, että millään ei ole mitään väliä. (Passiivinen nihilisti puolestaan löytää vapauden molemmista näistä ääripäistä.)

Nihilistin kohtalo ja kohtalonrakkaus kiertyykin takaisin itseensä. Kyse ei ole vain siitä, että aktiivinen nihilisti olisi samassa suhteessa Totuuteen, Kauneuteen ja Suuruuteen kuin moralistit ja teologit. Nihilistin tapauksessa tämä suhde syntyisi vain negaation kautta. Itse asiassa nihilistin kohtalo on astetta julmempi ja samalla myös sankarillisempi. Nihilisti joutuu kohtaamaan nihilismin itsensä - perimmäisen ei-minkään - ja jatkamaan uljaasti kamppailuaan.
[...]
Nietzscheläinen maailmankuva halveksuu banaaleja, kaikkialle levinneitä, demokraattisia ja joukkosieluisia ilmiöitä. Sen kaikkein keskeisin piirre on sankarillisuus ja aristokraattisuus. Aristokratia ei ole vain kunniaa, ylemmyyttä ja harvalukuisuutta. Täytyy huomata, että sen keskeisin piirre on esteettinen, ei moraalinen. Aristokraattisuudessa elämä ja estetiikka ovat sulautuneet täydellisesti toisiinsa.

Illan miete

When small men begin to cast big shadows, it means that the sun is about to set.
- Lin Yutang

Maija-Riitta Ollila & moraali

"Arvokeskustelun taustamateriaaliksi kokosin huomautuksia moraalin ja todellisuuskäsityksen suhteesta. Halusin puhua moraalin harhoista auttaakseni keskustelijoita selventämään omia kantojaan ja ymmärtämään eri tavalla ajattelevien mielipiteitä."

Näin kertoo Maija-Riitta Ollila kirjastaan Moraalin tuolla puolen, 1997. Lainaan seuraavassa joitain kiinnostavia kohtia.

"Jatkossa käytännön suuri haaste on kertoa niin hyvä juttu ihmiskkunnan yhteisestä tulevaisuudesta, että se tenhoaa kaikki kuulijansa. On aika lakata legitimoimasta olemassa olevaa retoriikkaa ja pistää liikkeelle uusi juttu. Tarinan ei tarvitse olla tosi; se ei kertomisen hetkellä vielä voikaan kuvata olemassa olevaa todellisuuttaå. Riittää että se voisi olla tosi. Sellaista juttua nimitetään unelmaksi tai visioksi."

Olisiko niin, että ihmisille on turha yrittää syöttää uusia aatteita rationaalisessa muodossa? Ehkä maailmankuvan ja moraalin uudistamiseksi on turha kilpailla järjellä, kun vastustajana on joukko kivoja tarinoita. Tehtävänä onkin keksiä vielä kivempi tarina.

Kirjassa on ajankohtainen huomio suvaitsevaisuudesta.

"Kun suomalainen sairaanhoitaja piestään Saudi-Arabiassa hänen oleskeltuaan samassa autossa mieshenkilön kanssa ja vietyään olutta kotiinsa, sanovat monet, että se on oikein, koska maassa on elettävä maan tavalla; on mukauduttava siihen kulttuuriin jonka parissa oleskelee. Mutta kun muunmaalaiset haluavat Suomessa ympärileikata tyttöjä, heille vaaditaan kulttuurin perusteella oikeutta siihen. Ajattelu on epäjohdonmukaista. Se kuulostaa enemmänkin kulttuurisen alemmuudentunnon ilmaukselta kuin suvaitsevaisuudelta. Ellemme ole ylpeitä omista arvoistamme, ne eivät ole arvoja. Emme vakavissamme pidä näitä asioita hyvinä."

Ollila esittää myös ajatuksia urheilusta, tiedottamisesta ja holhoamisesta:

"Urheilusta voidaan kertoa vaikka kuinka luotettavasti, rehellisesti, tarkasti, objektiivisesti ja kattavasti, mutta se ei muuta kyseisen uutisoinnin turhanpäiväisyyttä. Viestinnän varsinainen moraalinen haaste ei liity vain menettelytapoihin, vaan nimenomaan viestinnän kohteeseen. Jos haluamme, että tiedotusvälineiden harjoittama viestintä parantaa ihmisten mahdollisuuksia orientoitua maailmaan, jossa elämme, ja että todellisuuskäsitys vähitellen muuttuu osuvampaan suuntaan, maata ei tule täyttää urheilu-uutisilla, vaikka ne olisi miten hyvin tehty. Emansipoivaa urheiluviestintää olisi sellainen, jossa jokaista autetaan löytämään itselleen sopiva liikuntamuoto ja sille sopivat puitteet. Urheileminen on aidosti ja vahvasti ihmistä kehittävää toimintaa - kunhan hän vain tekee sen itse.

Kysymys palautuu siihen, liittyykö liike-elämään etiikkaa eli onko liikeyrityksen pidettävä silmällä muitakin päämääriä kuin liiketaloudellisia. Toisaalta ongelmat liittyvät paternalismiin: jos kansakunta halajaa urheilua, veritöitä, romansseja ja vauva-uutisia, miksi sille kukaan muuta tarjoaisi. Holhouksen vastustaja sanoo, että ihminen on itse oman etunsa paras asiantuntija, eikä kenenkään pidä mennä kertomaan, mitä hänen olisi omaksi rakennuksekseen syytä lukea, kuulla ja nähdä. Mutta taas piirtyy näkyviin moraalin ja todellisuuskäsityksen suhde. Moraalin muutos - ja mahdollinen kehittyminen - riippuu todellisuuskäsityksestä ja ihmiskuvasta. Etiikka ei kehity, jos pidämme sinnikkäästi kiinni harhasta lukemalla yhä uudestaan samaa todellisuuskäsitystä tukevaa ainesta."

Seuraava Ollilan pohdinta ihmetytti kovasti, etenkin sen sisältämä kummallinen kuva tieteestä.

"Mikä näkemys nyt olisi valittava etiikan pohjaksi? Onko todellisuutta koskevan kuvan rakentamisessa nojauduttava tieteeseen vai onko perusteltua ottaa mukaan aineksia äsken kuvatusta uskonnollissävytteisestä filosofian tyypistä? Jos valitsemme tieteellisen kuvan todellisuudesta, voimme odottaa, että jossakin mielivaltaisen kaukaisessa ajan hetkessä tieteellisten realistien unelmat käyvät toteen: tutkijayhteisön kaikkien jäsenten käsitykset tutkittavan kohteen luonteesta konvergoivat, ja olemme saavuttaneet tässä mielessä totuuden ja hänen asuttamastaan maailmasta. Tämän varaan on mahdollista rakentaa moraalia, joka auttaa ihmistä sekä arvojen valinnassa että niiden toteuttamisessa. Monet epäilevät tieteellisen realismin ohjelmaa, ja äsken hahmoteltu ajatus olikin tieteellistä realismia optimistisimmillaan. Vaikka näkemys toteutuisikin, se kysyy aikaa. Emme tiedä kuinka paljon. Varmaa on vain se, että tuo hetki on kaukana. Joudumme odottamaan moraalin luomisen objektiivista pohjaa niin kauan, ettei siitä ole yhdellekään tämän ajan ihmiselle mitään hyötyä."

Tällainen kuva tieteestä on oudon mustavalkoinen. Tieteen löydökset edustavat "totuutta" vaihtelevalla totuusasteella. Osa tieteestä siis on tuossa mainitussa konvergoitumisvaiheessa ja osa on sen käynyt jo läpi.

Konvergoitumisen alussa ovat lonkalta heitetyt hypoteesit, uudet teoriat ja suuren tilastollisen epävarmuuden sisältävät tulokset. Näitäkin sanotaan joskus tieteelliseksi tiedoksi ja niitä esitellään usein iltapäivälehdissä, mikä aiheuttaa kansassa hilpeyttä, mutta samalla antaa typerän leiman "tieteelle". (Yritä siinä sitten perustella kantaasi kansalle tieteen avulla, kun ensin olisi vakuutettava, että ei tämä ole nyt ihan tuota samaa tiedettä kuin nuo lehdissä olevat.)

Toisessa päässä taas ovat tulokset, jotka ovat niin monen eri havainnon tukemia, ettei niitä kyseenalaista käytännössä kukaan. Esimerkkinä vaikkapa tautien yhteys mikrobeihin. Tällaisen tiedon on ilman muuta hyvä antaa muuttaa todellisuuskäsitystämme ja sitä kautta moraaliamme, ja niin se on tietysti tehnytkin. Siksi en ymmärrä mitä Ollila ajaa tuossa takaa. Miksei luotettavaan tieteeseen reagoimista (moraalitasolla) voisi jatkaa edelleen?

Häntä ei vakuuta myöskään toinen vaihtoehto, eli uskonnollis-filosofinen moraalipohja. Tämän näkemyksen ymmärrän oikein hyvin.

"Jos valitsemme edellä mainitun monien filosofioiden ja uskontojen kannattaman todellisuuskäsityksen, jossa ihminen ammentaa moraalisen näkemyksensä kokemansa syvän todellisuuden rauhasta, huomaamme, ettei tämä näkemys tuota ristiriidatonta sosiaalietiikkaa. [...] Ihminen itse kokee, että hänen moraalinen toimintansa saa sekä motivaationsa että sisältönsä todellisuuden syvimmän luonteen ymmärtämisestä, mutta ulkopuolinen ei ehkä näe, mikä on toiminnan perustelu.""

Lopuksi maalaillaan hieman zeniläistä maisemaa.

"Onko meidän viisainta todeta, että moraaliajattelu on (liiankin) inhimillinen luomus, joka ei palvele paikallaan ja jonka tilalle on hyvä löytää uusia tapoja suhtautua maailmaan? Ehkä paras tapa olisi hiljaisuus todellisuuden edessä, paljon puheen, jatkuvan muokkaamisen ja pakottamisen, jatkuvan 'kehittämisen' sijaan. Moni etsiikin juuri nyt hiljaisuutta. Liian paljon on sanottu, liian paljolle on annettu muoto, ja ainoana vapauden alueena näyttäytyy hiljaisuus, pako ajatusten vyöryn alta."

Illan miete

It is the same in literature as in life: at every turn we encounter the unreformable rabble of mankind, present everywhere in droves, filling and spoiling everything, like flies in summer. Hence the immense number of bad books, those plentiful weeds of literature, which deprive the wheat of nourishment and choke it. They use up all the time and attention of the public, which by right belongs to good books and their noble aims. In this way they are not just useless but positively harmful. [...]
Because people always read only the newest instead of the best of all times, authors remain in the narrow sphere of circulating ideas and the age becomes more and more clogged up in its own sludge.
- Arthur Schopenhauer

Hämähäkit & luomuriisi

Hämähäkit, nuo hyönteismaailman yksinäiset ammattitappajat, ovat aina kiehtoneet minua. Siksi on ilo huomata kuinka nykyään on alettu kiinnittää huomiota riisipeltojen monipuoliseen ekosysteemiin ja etenkin hämähäkkien rooliin tuholaistorjunnassa.

The anthropod community in rice fields command special attention due to their abundance and diversity. [...] The predatory anthropods are dominated by the rich spider community that comprise of three distinct guilds occupying specific microhabitats in the rice fields.

Kemiallisen torjunnan kulta-ajalla myrkyt tappoivat samalla kertaa sekä tuholaiset että saalistajat. Tällöin viljelijä oli pakotettu käyttämään myrkkyjä säännöllisesti, tai muuten seurasi tuholaisaalto, joka valtasi saalistajia vailla olevan pellon. Myös riisilajikkeiden geneettinen muuntelu on ollut lyhytaikainen apu, sillä monet tuholaislajit mukautuvat uuteen lajikkeeseen muutaman sadon jälkeen.

The past glory that rice farming had has disappeared due to commercialization of rice cultivation, leading to numerous impacts on the rice field ecosystem and the ancient agronomic practices. [...] The supposedly low social standard and poor income associated with rice farming has driven youth out of villages into cities in search of jobs. Consequently, rice cultivation and management of rice fields rich in biodiversity rest in the hands of few. Future sustenance of the rice farmer and this unique agro-ecosystem, together with its rich biodiversity and cultural practices, can only be achieved through committed state patronage.

En ole alan asiantuntija, mutta maalaisjärkeäni miellyttää ajatus tuholaistorjunnasta, jossa tutkitaan nöyrästi luonnollista ekosysteemiä ja sopivasti tuetaan saalistajapuolta pelloilla. Sellaisessa ajattelussa on kestävyyttä.

Olemisesta

Kävin eilen zazenin johdantokurssilla, eli tutustumassa istualtaan suoritettavaan zen-meditaatioon. Kokemus oli oikein mukava, ja aion istua olemiseni ääreen jatkossakin. Asia on minulle vielä niin uusi, etten osaa sanoa siitä oikein mitään.

Täältä löytyy kiinnostavia zen-opettajien puheita.

Zeniläisen maailmankuvan ydin näyttäisi olevan seuraavanlainen:

Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaiseksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti. Pysymättömyys on asioiden luonto. Pysymättömyys on ilmiö. Toisin sanoen ei ole mitään asioita tai ilmiöitä, joilla olisi ominaisuutena olla enemmän tai vähemmän pysymättömiä. On vain pysymättömyys. Asiat ovat jotain, mitä me olemme luoneet ajatuksissamme.
- Sante

Yhtäkkiä silmien eteen läivästynä tuo voi vaikuttaa mystiseltä, mutta olen viime aikoina huomannut tuollaisten ajatusten juurtuvan minuun yhä syvemmälle. Törmäsin niihin jo pari vuotta sitten Nietzschen teksteissä, ja zeniin törmätessäni yllätyin kuinka lähellä zeniläinen maailmankuva on hänen maalailemaansa.

Päivän miete

The sum of feelings, knowledge, experiences, that is, the whole burden of culture, has grown so great that the general danger is an overstimulation of nervous and mental powers; the cultivated classes of European countries are altogether neurotic, and almost every one of their great families has, in one of its branches, moved close to madness. It is true that now we can approach health in all kinds of ways, but in the main we still need a decrease of emotional tension, of the oppressive cultural burden, a decrease that, even if it must be bought with serious losses, does give us room for the great hope for a new Reneissance. We owe to Christianity, to the philosophers, poets, and musicians, a superabundance of deeply agitated feelings; to keep these from engulfing us, we must conjure up the spirit of science, which makes us somewhat colder and more sceptical, on the whole, and cools down particularly the hot flow of belief in ultimate truths, which Christianity, especially, has made so wild.
- Friedrich Nietzsche, 1878

Myytit, tieto ja änkyröinti

(Kirjoitin aiemminkin hieman myyteistä ja irti päästämisestä. En kuitenkaan voinut päästää aiheesta irti, joten yritin viedä juttua eteenpäin.)

Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa tai harhakäsitystä. Myyttien tarkoitus on toimia maailmankuvan rakennusaineena ja tunnekokemusten jäsentäjänä.

Kaikki tieto on myyttistä.

Tieto pohjautuu ihmisen kykyyn yhdistellä omia muistikuviaan ja keksiä niiden välille syy-seuraussuhteita. Kutsun tätä muistikuvien yhdistely- ja luomisprosessia tajunnanvirraksi (josta vain pieni osa ilmenee tietoisuutena), ja tajunnanvirran luomia käsitteitä ja yhteyksiä myyteiksi tai taruiksi. Yhteensopivat ja toisiaan tukevat myytit muodostavat mytologian.

Mytologian lennokkaita ilmentymiä ovat muinaisen Egyptin ja Kreikan tarustot, jotka ovat nykyistä suppeammalla havaintopohjalla toimivan tajunnanvirran hedelmiä. Muinaiseen egyptiläiseen elinpiiriin kuuluvilla käsitteillä leikkiessään tajunnanvirran täytyi muodostaa lennokkaita myyttejä selittääkseen vaikeampia asioita, kuten vaikkapa sääilmiöitä ja tauteja, sillä mielikuvamaailmasta puuttui paloja yksinkertaisten syy-yhteyksien luomiseksi. Puuttuvat palat täytyi vetää hatusta. Näin keksittiin esimerkiksi maailmalle syntytarina, jonka alussa jumala nimeltä Amon eli maailmassa jossa oli vain vettä. Luodakseen maata hän otti ja masturboi, imi omat siemenet suuhunsa ja sylki ne mereen, josta kotvan kuluttua sikisi mantereita. Siinäpä kerrassaan hieno idea syntytarinalle, joka sikäläsen tiedon (myyttien) pohjalta lie kuulostanut ihan tyydyttävältä.

Kirjoitustaidon myötä, ja myös havaintovälineiden parantuessa, alkoivat havainnot ja niiden pohjalta luodut myytit kasaantua sukupolvelta toiselle, ja ihmisen tajunnanvirta sai yhä enemmän palikoita yhdisteltäväkseen. Tällöin tarve uusien palikoiden hatusta vetämiseen alkoi vähentyä, kun ihmiset oppivat elämänsä aikana yhä suuremman määrän mielikuvia, jotka ruokkivat heidän luovaa tajunnanvirtaansa. Uutta suoraviivaisempaa tarustoa alettiin kutsua tieteeksi, ja sen pappeja tiedemiehiksi. Tieteellisessä mytologiassa päämääränä ovat yksinkertaisuus, testattavuus ja hyvin usein myös yhteensopivuus senhetkisen tieteellisen mytologian kanssa.

Tarustojen luokittelu tieteellisiin ja epätieteellisiin on tietysti häilyvä, ja sitä se oli etenkin menneinä aikoina, kun havaintomme ympäröivästä luonnosta olivat vähemmän kattavia. Esimerkiksi 1400-luvulla "lääketieteessä tiedettiin" erektion syntyvän, kun tuulenhenkäys kulkeutuu maksan kautta sydämeen, suoniin ja sieltä vihdoin penikseen. Lopulta 1400-luvun lopulla yleisnero DaVinci hoksasi hirtettyjen erektiot, alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja voila, syntyi yksinkertaisempi ja ennen kaikkea hyödyllisempi selitys tälle ihmeelliselle ilmiölle.

Tautien hoitoon liittyi varsin lennokkaita tieteellisiä myyttejä vielä reilut 100 vuotta sitten, kunnes tiede sai mikroskoopin avulla tarpeeksi uusia palikoita mikrobitaruston luomiseksi. Tämä uusi tarusto on vertaansa vailla tauteja, ihmistä ja ylipäätään elämää käsittelevässä mytologiassa, sillä se kutoo kauniisti yhteen valtavan määrän aiempia tarjua ja havaintoja. Mutta mikrobitarustoakaan ei pidä äityä julistamaan Totuudeksi. Se on vain selvästi hyödyllisempi kuin edeltäjänsä.

Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, ettei ihmisellä ole mitään absoluuttisen tiedon elintä. On ainoastaan halu tietää. Tieto on jo käsitteenä vailla pohjaa; se on ihmisen luoma, ainoana oikeutuksenaan hyödyllisyys. Ihmiselle on vain kertynyt läjä yhä tarkempia havaintoja ja niiden päälle yhä koherentimpia mytologioita. (Hyvänä esimerkkinä sisäisesti koherenteista, mutta keskenään hieman ristiriitaisista mytologioista ovat itämainen ja länsimainen lääketiede.)

Keksimämme tieteelliset tarustot voivat olla helposti testattavia, yksinkertaisia ja siksi hyvinkin "tosia" (eli hyödyllisiä) meille, jotka elämme näiden havaintojen keskellä. Mutta niitä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä pitää perimmäisinä totuuksina, sillä totuutemme rajoittuu meille annetuilla (havaituilla ja keksityillä) palikoilla leikkimiseen.

Ensinnäkin kaikki palikat syntyvät oman hahmotuskykymme tuloksina, joka taas on riippuvainen esimerkiksi taipumuksestamme visualisoida ajatukset 3-ulotteisina. (Äläkä vain sano "Mutta maailmahan ihan oikeasti ON kolmiulotteinen". Havaitsemme sen kolmiulotteisena, mikä saattaa liittyä aaltoliikkeen ominaisuuksiin.) Toisekseen palikkavalikoimamme muuttuu jatkuvasti, mikä synnyttää myös uusia hedelmällisempiä tapoja niiden yhdistelemiseksi. Kolmannekseen voimme aina keksiä palikoiden välille syy-yhteysketjuja, mutta ketjun pohjimmaisten palikoiden perusta jää aina auki. Näitä palikoita ovat esimerkiksi itse tieto käsitteenä, kausaliteetti ja logiikan lait, jotka näyttävätkin kivasti rakoilevan nykyisten mikrotason havaintojen myötä.

Siirtyminen atomimallista yhä tarkempiin ja yhä käsittämättömämpiin mikrotason havaintoihin on hyvä esimerkki tajunnanvirtamme hedelmien, eli "totuuden", suhteellisuudesta. Arkimittakaavan ilmiöiden järjestämiseksi syntynyt tajunnanvirtamme on ilmeisen avuton mikrotason havaintojen edessä. Yrittäessään luoda tieteellistä mytologiaa näille ilmiöille törmää tajunnanvirta jatkuvasti omiin koherenssikriteereihinsä, eli logiikkaansa, joka on syntynyt arki-ilmiöiden parissa. Siitä irti pääseminen, tai sen laajentaminen, vaikuttaisi olevan edellytys esimerkiksi nykyisessä hiukkastarustossa olevan aineen aalto- ja hiukkasluonteen ristiriitaisuuden korjaamiseksi (puhumattakaan uudemmista havainnoista). Tämä uudistumispaine on ilmennyt mm. uusien, hyvin lennokkaiden, yli 10-ulotteisten yhtenäisteorioiden hakemisena.

Aivan samalla tavalla kuin ihminen ja ihmismäistäminen olivat kouriintuntuvasti läsnä jo muinaisessa egyptiläisessä mytologiassa, ovat ne läsnä myös atomimallissa ja uusimmissa yhtenäisteorioissa. Emme pääse eroon ihmisyydestämme, joka heijastuu kaikessa tiedossamme.

Tiedon hyödyllisyys käsitteenä ja sen meihin synnyttämä tiedonhalu ajavat meitä etsimään totuutta, joka on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Siksi ajatus, että tieto ilmentääkin aina lopulta myös meitä itseämme voi tuntua ikävältä. Mutta jos näin ei olisi, eikö se lopulta ahdistaisi monin verroin enemmän? Jos olisi olemassa jokin meistä riippumaton Totuus, jonka voisimme saada tietoomme, eikö maailmasta silloin häviäisi kaikki kasvu? Ainakin minusta ajatus mistä tahansa ikuisesta olotilasta on aivan sietämätön. Huonona hetkenä semmoinen voi äkkiseltään tuntua lohdulliselta, mutta ajatusta ei tarvitse jatkaa pitkälle huomatakseen sen kestämättömyyden.

Joskus tajunnanvirta sattuu luomaan myyttejä, jotka imartelevat sen tietoista itseä oikein hunajaisella tavalla. Tällöin on vaarana, että tajunnanvirta rakastuu näihin myytteihin kuin lapsi helistimeensä. Ja kun viimein tulee aika luopua helistimestä, ja se aikahan aina lopulta tulee, alkaa lapsi tietysti änkyröidä.

Joitain nykyesimerkkejä änkyröinnistä ovat:

- Jehovan todistajat, jotka kieltäytyvät luovuttamasta verta ja ottamasta vastaan verensiirtoja, vaikka se maksaisi heidän lapsensa (tai jonkun toisen) hengen.

- Islamilainen naisen asema ja seksuaalisuus.

- Jotkut kristinuskon suuntaukset, jotka kieltävät edelleen evoluution. (Tästä aiheesta kirjoitin aiemminkin.)

- Kiropraktikot, joiden oppeihin kuului pitkän aikaa, että kaikki taudit voidaan parantaa selkärangan manipulaatiolla. Nykyäänkin jotkut heistä kieltäytyvät rokotuksista uskomuksiinsa vedoten.

Nihilismini lienee vastareaktio uskonnollisen aikakauden jättämälle änkyrämystiikalle ja etenkin sen salakavalimmalle ilmentymälle, änkyrämoraalille, joka estää meitä näkemästä avoimin silmin paikkaamme maailmassa. Ihmisen paikalla ei voi olla mitään kirkasta ja pysyvää muotoa, vaan se riippuu ympäristöstä ja ihmisestä itsestään.

Kaikki tietomme (myyttimme) heijastavat ympäristön lisäksi ihmistä itseään, ja ihmisen muuttuessa muuttuu myös tieto. Siksi ajattelen ihmisen itsensä sekä tärkeimmäksi päämääräksemme että sen asettajaksi.

Ihmisen ideologista oveluutta

Pelastususkontojen kekseliäisyys on siinä, että ne tuovat maailmaan
- väärät teot, jotta pelkkiä tekoja voisi tuomita,
- pahuuden, jotta sen voisi voittaa,
- syntisen ihmisen, jotta hänet voisi armahtaa,
- harhautuneen ihmisen, jotta hänelle voisi tarjota Totuuden,
- kadotuksen, jotta siltä voisi pelastua,
- kuolemanpelon, jotta sitä voisi lievittää.

Illan miete

Elämä on sitä, mitä meille tapahtuu sillä aikaa kun teemme muita suunnitelmia.
- Thomas la Mance

Usko ja ymmärrys

Ymmärtäminen tulee aina olemaan työläämpää kuin uskominen; ymmärtäminen tarvitsee pinnistelyä.

Ensinnäkin on pinnisteltävä ymmärtääkseen, eli on ajateltava. Tämä tulee aina olemaan suhteellisen vaikeaa, sillä puolet ihmisistä ovat keskimääräistä huonompia ajattemaan. Toisekseen on pinnisteltävä hyväksyäkseen ymmärryksen seuraukset, eli sen aiheuttama muutos itsessä tai tavassa nähdä.

Molemmat askeleet ovat vaikeita, sillä esteinä ovat ajattelun työläys ja ihmisen itserakkaus.

Jos pinnistelyn vaihtoehtona on vain usko johonkin, vieläpä kivemmalta tuntuvaan, niin voi arvata kuinka kauan väärien uskomusten kanssa saadaan aina tapella.

Lopuksi pakollista yhteiskuntakritiikkiä: Mikäli ihmiset luulevat, että yhteiskunnan suurin päämäärä on palvella heidän halujaan, jää myös yhteiskunnan ymmärtämys oikein luontevasti kivan varjoon.

Yömietteitä

Aine on vähemmän aineellista ja henki vähemmän hengellistä kuin yleensä uskotaan. Tavanomainen jako fysikaaliseen ja psykologiseen, henkeen ja aineeseen on metafyysisesti kestämätön.
- Bertrand Russell

Ihminen kadottaa hyvyytensä pitämällä itseään hyvänä.
- Shu Ching.

Zen, Libet, neurobiologia ja Nietzsche

Tietoisuus ei ohjaa ihmistä.
Tietoisuus on toissijainen ilmiö.
Descartes oli monella tapaa väärässä sanoessaan "Ajattelen, siis olen". Jos sen muuttaa muotoon "Olen", on jo oikeilla jäljillä. Fiksu ei sano mitään.

Olen viime vuosina törmännyt ajatukseen tietoisuuden toissijaisuudesta niin zen-buddhalaisuuden, kokeellisen käyttäytymistutkimuksen, neurobiologisen selitysmallin kuin filosofiankin yhteydessä.

Näissä törmäilyissäni zeniläistä ajattelua edusti kirja Zen ja luovuus. Kirja sanoo käsittelevänsä zeniä taiteilijan näkökulmasta, ja se sisältääkin muutaman luovuusharjoituksen, mutta suurin osa kirjasta on sujuvaa johdantoa zenin aatteeseen (aatteettomuuteen). Käsittääkseni zen ei sisällä buddhalaisia aatteita karmasta ja maailmansieluista, vaan ainoastaan ajatuksen todellisen minän löytämisestä. Zeniläisen näkemyksen mukaan ihminen löytää todellisen olemuksensa kadottamalla tietoisen minän. Ikävä kyllä minuus liittyy vahvasti kieleen, joten ihmisen todellista olemusta ei voi sanallisesti välittää. Siksi zeniläiset viisaudet ovat usein outoja, ja niiden tarkoitus on irrottaa kuulija tietoisuudestaan.

Tietoisuuden kokeellisista tutkimuksista Libetin testit ovat ehkä tunnetuimpia. Niissä päätösten huomattiin nousevan tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun motorinen käsky oli jo syntynyt. Tiedostamatonta päätöksentekoa tukevia, Libetin kokeita vielä paljon voimakkaampia havaintoja on sittemmin tehty lukuisia (ks. esim. yo. Wiki-sivulla mainitut artikkelit).

Neurobiologian arvailuja tietoisuuden luonteesta luin kirjasta Synaptinen itse, joka oli tiedollisesti antoisa, mutta sen verran kuiva, että suosittelen vain akateemis-henkisille.

Filosofiassa tietoisuutta on mollattu jo pitkään. Tässä esimerkkinä Nietzschen ajatuksia kirjasta Iloinen tiede, vuodelta 1882:

Tietoisuus on orgaanisen viimeinen ja myöhäisin kehitysvaihe ja niinmuodoin myös sen keskeneräisin ja voimattomin osa. ... Ellei vaistojen säilyttävä liitto olisi niin verrattomasti voimakkaampi, ellei se toimisi yleisesti säätelijänä: ihmissuvun täytyisi tuhoutua nurinkurisiin arvostelmiinsa ja valvehaaveisiinsa, pintapuolisuuteensa ja herkkäuskoisuuteensa, sanalla sanoen juuri tietoisuuteensa... Ajatellaan, että siinä on ihmisen ydin; se, mikä hänessä on säilyvää, ikuista, viimeistä, alkuperäisintä! Tietoisuutta pidetään varmana tiettynä suureena! Kielletään sen kasvu, sen vuoroaikaisuus! Käsitetään se "elimistön yhteydeksi"! -- Tästä tietoisuuden naurettavasta yliarvioinnista ja väärinymmärryksestä on seurauksena se suuri hyöty, että tietoisuuden liian nopea kehitys on estynyt. Koska ihmiset ovat luulleet jo olevansa tietoisia, he eivät ole paljoakaan vaivautuneet tätä ominaisuutta hankkimaan -- ja vielä nytkään ei ole toisin! On yhä vielä aivan uusi ja vasta nyt ihmisen silmään häämöttävä tehtävä, omaksua tieto lihaksi ja vereksi ja tehdä se vaistomaiseksi, -- tehtävä, jonka näkevät ainoastaan ne, jotka ovat käsittäneet, että tähän asti vain erehdyksemme olivat muuttuneet lihaksemme ja vereksemme ja että koko tietoisuutemme kohdistuu erehdyksiin!

Tietoisuuden harhasta kertoo myös kuuluisa meemipsykologi Susan Blackmore.

Lopuksi vielä aivotutkimuksen herättämiä ajatuksia.

Aivot ovat valtava, jatkuvasti muovautuva sähköisesti viestivien solujen joukko. Aivot oppivat sekä rakenteellisesti että kytkennällisesti. Vastasyntyneellä on valtava määrä paljon aivosoluja, jotka nopeasti vähenevät aivojen muovautuessa vastaamaan ympäristön tarpeisiin. Esimerkiksi sokeilla aivojen näköalue muovautuukin sellaiseksi, että se voi osallistua muuhun aivotoimintaan. Tällainen rakenteellinen oppiminen hidastuu huomattavasti ihmisen aikuistuessa. Kytkennällinen oppiminen taas on voimakasta kuolemaan saakka, ja se perustuu kytkentöjen voimakkuuksien muutoksiin ja uusien kytköksien muodostumiseen.

Vain kädellisillä on otsalohkojen aivokuoreksi kutsuttu alue, joka on ihmisellä vieläpä erityisen suuri. Ihmisen ns. työmuisti, minkä ajatellaan olevan yhtä kuin tietoisuus, näyttäisi sijaitsevan tällä alueella. Tuntuu luontevalta ajatella, että kielen kehittyessä aivoilta alettiin vaatia huomattavasti lisää työmuistia ja aivojen rakenne muuttui (nopeasti rakenteellisena oppimisena, sekä hitaasti evoluution kautta).

Aivokuori pystyy muistamaan ja käsittelemään yhtaikaisesti noin seitsemää asiaa. Tämä käsitteiden vertailuprosessi aivokuoressa näyttää synnyttävän sen minuuden tunteen, jonka minuus tuntee. Näin siis ainakin silloin, kun prosessin yhtenä kohteena on itse tekijä, eli "minä".

Suurin osa ihmisen tekemistä päätöksistä ei nouse tietoisuuteen, ja niiltä osin kun nousevat, ne eivät ole tietoisuuden tekemiä. Vaikka vaikutusta on myös toiseen suuntaan, eli tietoisuus vaikuttaa myös muuhun aivotoimintaan (etenkin synnyttämiensä tunnetilojen kautta), on päätösten syntyprosessi kuitenkin hyvin kaukana siitä, millaiseksi tietoisuus sen kokee.

Muodostaakseen toimivan minän, joka olisi samalla jouheva osa muuta aivotoimintaa, ei tämä tietoisuus tietenkään voi "yllättyä" siitä aivotoiminnasta, joka nousee tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi tietoisuudelle luontevin minäkuva on tekevä minä, jolle kaikki tietoisuuteen nousseet päätökset ovat muka sen itsensä tekemiä.

Tietoisuus yrittää automaattisesti järjestellä sinne nousevia havaintoja niin, että ne muodostavat tuttuja kokonaisuuksia. Hyvä esimerkki tästä järjestelykyvystä ovat unet. Unta nähdessään tajunta saattaa ottaa ympäristön äänen, vaikkapa ovikellon kilahduksen, saumattomasti mukaan uneen. Tämä liittäminen tehdään vieläpä niin, että unessa kilahdus ei olekaan yllättävä tapahtuma, vaan sinne ilmestyy hieman ennen ääntä jokin, mikä luontevasti selittää sen. Vaikkapa polkupyöräilijä, joka sitten soittaa kelloa. Tajunta luo tuon tapahtumien sarjan jälkikäteen selittääkseen kilahduksen.

Vastaavasti valveilla oleva tietoisuus luo jälkijunassa mielikuvan, että se itse teki päätökset, vaikka kyseessä lienee vain tietoisuuden tapa reagoida sen ulkopuolelta tuleviin päätöksiin jollakin yhdenmukaisella ja ainakin yleensä hedelmällisellä tavalla.

Yöllisiä mietteitä

Ikuisuus ei ole jotain mikä tapahtuu ihmisen kuoltua. Se on menossa kaiken aikaa. Olemme siinä nyt.
- Charlotte Perkins Gilman

Lähde tästä maailmasta. Luovu seuraavasta maailmasta. Hylkää hylkääminen.
- Baba Ram Dass

Myöhemmin ei tule koskaan.

Leikkokukka vaiko istukka paremmassa mullassa?

Seuraava on kirjoitettu kommentiksi Takkirauta -blogin kirjoitukseen Leikkokukkaetiikka, joka käsittelee uskonnon tarpeellisuutta osana yhteiskuntaa. Siinä pohditaan mm. seuraavasti.

Varmaa on, että kristinuskon hävitessä, hajotessa ja tuhoutuessa sen tilalle ei tule uskonnottomuus eikä järki. Sen tilalle tulee jokin muu uskonto - ehkä buddhalaisuus, ehkä wicca, toivottavasti ei islam. Uskonnoton yhteiskunta ei pysy pystyssä, sillä uskonnon tehtävänä on luoda koheesiota sen jäsenten välille. Uskonnoton yhteiskunta luhistuu ensimmäiseen kunnon vastoinkäymiseen. Me kaipaamme jumalia koska näemme, mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle, eikä siihen ole luvassa muutosta.

Näkemys perusteltiin tutkailemalla menneitä yhteiskuntia, ja jutussa siteerattiin esim. historioitsija Arnold Toynbeetä.

Aikanaan uskonnot kumpusivat myyttisestä ilmiöiden selittämisestä, mikä johti mytologisen kudelman muodostumiseen koko maailman pohjalle. Tämä maailmankuva taas velvoitti yhteisön johtajat oikeuttamaan asemansa uskonnollisesti. Oli kiva kuulla, ettei Takkiraudan kirjoittaja liikaa "haikaile myyttisen historiamme perään". Siltä pohjalta hänenkin lie helppo huomata, että olemme nyt aivan uudenlaisessa asemassa uskonnon sävyttämään historiaamme nähden: olemme ensimmäistä kertaa hahmottaneet elämän kehityskulun solusta ihmiseen ilman ainuttakaan mytologista askelta. (Kehitysaskel molekyylistä soluunkin on jo ihan huulilla.) Siksi ihmisellä on nyt ensimmäistä kertaa kirkas, arkijärjellä ymmärrettävä, todella ison perspektiivin kuva sen elämän olemuksesta, mitä hänkin edustaa.

(Toki, vaikka "ymmärtäisimmekin" jonkin ilmiön, on selityksen pohjalla aina selittämättömiä ilmiöitä. Tiedämme ehkä kuinka DNA-juoste muodostuu molekyyleistä, jotka muodostuvat atomeista, jne., mutta jossain kohtaa ketju loppuu, ja ketjun viimeinen selitys koostuu aina käsitteistä, joiden olemassaololla ei ole enää selitystä. Ne ovat tieteen tervettä mystiikkaa.)

Paradoksaalisesti tiede ei pääse koskaan eroon myyteistä. Tieteen "mytologinen taso" on kuitenkin nykyään saatu tiputettua niin pienen mittakaavan ilmiöihin, että sen yläpuolelle on vihdoin jäänyt kirkas kokonaiskuva elämästä. Siitä, mitä elämä on ollut sen alkamisesta tähän hetkeen.

Tähän perustan uskoni uskonnottomaan yhteiskuntaan, jossa uskon(!) kohde on palannut takaisin itse ihmiseen.

Uskon siis, että nykyinen käsityksemme elämästä (voi) muuttaa yhteiskunnan riippuvuutta mytologisesta päämäärästä ja moraalipohjasta. Mielestäni nyky-yhteiskunnan päämäärä ja moraalipohja voivat olla "vapaita mytologiasta". Ymmärryksemme elämän historiasta tarjoaa pohjan sellaiselle yhteiselle päämäärälle, joka ei tarvitse sokeaa uskoa mihinkään, vaan ainoastaan maalaisjärkeä. Uuden elämänkatsomuksen mukaan voisi ajatella vaikka näin: Elämä on kehitystä, ei minään hetkellisenä muka-hyvinvointina ja huveina, vaan pysyvänä, sukupolvien välisenä kehityksenä. Tällaista ei ehkä ole nyky-egoistin ihan helppo sulattaa, mutta "ilman kipua ei parane", niinkuin pappa-vainaa sanoisi. (Aatemuutoksissa kysymys on tietysti sukupolvenvaihdoksista ja uuteen ajattelutapaan kasvamisesta.)

Edellisestä huolimatta uskon kuitenkin uskomisen olevan tarpeellista siinä mielessä, että yhteisön jäsenten pitää aina lopulta vain uskoa päättäjien päätöksentekokykyyn. Johtuen yksinkertaisesti siitä, että fiksussa yhteiskunnassa päättäjät tietävät päätökseen vaikuttavista asioista enemmän kuin tavis, eikä siksi voida olettaa, että kaikissa päätöksissä voidaan vedota koko kansan järkeen.

Tämä ei kuitenkaan huoleta, sillä nähdäkseni usko päättäjiin riippuu yhteisistä päämääristä ja niiden tuomasta yhteishengestä, eikä siitä, onko päämäärillä mytologinen perusta vai ei. Oikeastaan haluaisin kuvitella maalaisjärkevän perustan olevan yhteiskunnallisesti vakaampi ja vaikeammin taivutettavissa henk.koht. eduntavoitteluun kuin myyttisen.

Vielä muutama kommentti alkuperäiseen tekstiin.

Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo.

Juuri näin. Ja tämä uskonnon käyttöarvo on, kuten kirjoituksessa toisaalla mainittiinkin, yhtä kuin yhteisön hyväksi toimiminen. Suorempaa ja kestävämpää lähestymistapaa tähän päämäärään pääsemiseksi on vaikea keksiä, kuin biologis-evolutiivinen. Sen uskonnottomuus tuo yhteisölle myös tieteellistä tenhoa (lue: teknistä ylivoimaa).

Ateisteilla on tapana leikkiä Lentävällä Spagettihirviöllä (Flying Spaghetti Monster, FSM) tai Näkymättömällä Vaaleanpunaisella Yksisarvisella (Invisible Pink Unicorn). Mutta käsi sydämelle - kuinka moni ateisti on valmis uhraamaan elämänsä ja terveytensä ateismin, FSM:n tai IPU:n puolesta? Uskonnot luovat toisaalta hirvittävää fanaattisuutta - ja toisaalta aivan uskomatonta rohkeutta, aivan riippumatta siitä, kuinka tosia tai epätosia niiden uskomukset ja jumalkäsitykset ovat.

Aliarvioit uskoa itse ihmiseen. Se ilmenee monen myytin alkuvoimana, vaikka usein myöhempi mytologia ikävästi loittoneekin ihmisestä.

Samoin ateismissa on yksi paha vika. Se tyrehdyttää syntyvyyden.

En millään keksi mikä ateismissa aatteena aiheuttaisi alhaista syntyvyyttä. Eli miksi suotta siirryt korrelaatiosta syy-seuraussuhteeseen?
Kun nyt heitellään arvailuja tälle korrelaatiolle, ehdotan vaikka korkeaa elintasoa, ja etenkin korkeaa koulutusta, jotka aiheuttavat sekä ateismia että vähälapsisia perheitä. Ja tietysti uskonnolliset perheet ovat houkutteleva vertauskohde, mikäli ateismista halutaan syyllinen, koska ne tuppaavat harjoittamaan holtitonta lapsipolitiikkaa elintasosta riippumatta.

Lopetan oiviin sanoihisi:

Ja lapsissa on joka tapauksessa tulevaisuus.