Bioperspektiiviä

Viime vuonna kirjoitettu Life Ascending tarjoaa moniin suuriin kysymyksiin varsin kutkuttavia vastauksia.

Miten elämä syntyi?
Miten elämä kehittyi RNA-tasolta eteenpäin?
Miten kehittyivät seksuaalinen lisääntyminen, liike ja silmä?
Mitä on tietoisuus?
Miksi kuoleminen on tärkeää?

Evoluution suuret ja pienet palat loksahtelevat nykytiedon valossa niin hienosti paikalleen, että ihan itkettää. Ja pienen itkun jälkeen katsoo taas maailmaakin hieman eri silmin.

Neurofilosofia & kvanttifilosofia

Edellisessä jutussa tulin maininneeksi aivotutkimuksen ja kvanttifysiikan eräinä tutkimuksen aloina, jotka tuovat uudenlaista valoa suuriin filosofisiin kysymyksiin. Tässä muutama linkki kansantajuisiin teoksiin.

Aivotutkimuksesta kertova Synaptinen itse keskittyy enemmän aivojen toiminnan yksityiskohtiin, mutta esittää myös filosofisia pohdintoja.

Enemmän pidin Neurofilosofiasta, jossa keskityttiin biologisten yksityiskohtien sijasta aivotutkimuksen herättämiin suuriin kysymyksiin, kuten nimikin kertoo. Kysymyksiä lähestytään asiallisesti, eli varovaisen tieteellisesti ilman mitään kiihkoiluja tai hätiköityjä johtopäätöksiä.

Eräs kiinnostava dokkari aivotutkimuksesta
löytyy youtubesta.

Kvanttifysiikan historiaa, nykypäivää ja sen herättämiä filosofisia kysymyksiä käsitellään kansantajuisesti kirjassa Kvanttilainen todellisuus. Siinä on hieman toistoa, mutta muuten kirja on hyvin kirjoitettu.

Silmät auki

Hetkessä eläminen on saanut terveyslehdissä palstatilaa, eikä ihme, sillä se on kautta aikojen ollut monien rentoutumis-, itsetutkiskelu- ja voimaantumisoppien perusajatus. Etenkin nykyisessä tieto- ja viihdemeressä kelluvalla ihmisellä on vaarana oman päänsä sisälle hukkuminen. Hänelle huomion keskittäminen tähän hetkeen on tavallaan pelastusrengas, jonka varassa maailmaa voi katsella huolettomammin. Sen varassa maailmaa voi ylipäätään katsella.

Mutta kuinka "eletään tässä hetkessä"?

No, uteliaana olen tietysti kokeillut kaikenlaista, sillä perusidea ajatusten rauhoittumisesta ja kehotietoisuuden elpymisestä tuntuu oikealta. Zeniä ja joogaa harrastaessa olo on myös konkreettisesti tuntunut siltä, että tässä on ideaa ja suunta on oikea. Tarjolla on ollut monia konsteja mielen rauhoittamiseksi ja kehoyhteyden parantamiseksi: "Tyhjennä mielesi", "Päästä irti ajatuksistasi", "Tarkkaile ajatuksiasi ikäänkuin ulkopuolelta", "Keskity hengitykseesi", "Avaa aistisi".

Vaikka jonkinlaista edistystä onkin tuntunut tapahtuvan, eivät nämä ohjeet ole kuitenkaan toimineet kohdallani kovin hyvin. Tai no, aiemmin tietysti olin tyytyväinen ja luulin niiden toimivan niin hyvin kuin mahdollista, sillä parempiakaan en tiennyt. Pari viikkoa sitten löysin kuitenkin oikein mainion konstin, jolla olen päässyt paremmin kiinni tässä hetkessä elämiseen. Näemmä viimeinen yllä mainituista konsteista, "Avaa aistisi", oli jo lähellä jotain sellaista, josta on minulle oikeasti apua.

Konsti liittyy ääreisnäön aktivointiin.

Tänä vuonna olen hieman tutustunut alexander-tekniikkaan, ja tärkeä osa sitä on "näkökentän pitäminen avoimena". Alexanderissa hoksasin, että myös zenissä kokeminani selkeyden hetkinä olen nähnyt huoneen jotenkin kokonaisempana, mutta tuolloin en vain ollut osannut ajatella näkökentän ja mielen välistä yhteyttä kaksisuuntaisena. Toisin sanoen, mielen selkeytyminen avartaa näkökenttää ja päinvastoin, näkökentän avartaminen selkeyttää mieltä. (Luultavasti tästä syystä zeniä harjoitetaan silmät auki: niiden sulkeminen itse asiassa haittaa selkeyden löytämistä.)

Ja ei kun avartamaan näkökenttää.

Heiluttelin käsiä ääreisnäön alueella, katsein asioita sivusilmällä tai olin vain "tietoinen ympäröivästä tilasta", mutta konstit tuntuivat taas huonoilta. Ilokseni kuitenkin keksin pari viikkoa sitten mainion tavan aktivoida ääreisnäköä: älä ajattele näkeväsi pelkkää kohdetta, vaan sijoita se mielessäsi ympäristöönsä. Älä ajattele näkeväsi vain tekstiä, vaan teksti monitorilla, tai teksti huoneessa. Puun sijaan näe puu metsässä. Pidä katse ja huomio kohteessa, mutta ota ympäristö kevyesti mukaan kohteen olemukseen, ikäänkuin osaksi itse kohdetta.

Ainakin minulla tämä toimii loistavasti. Yhteys näkökentän laajuuden ja mielen selkeyden välillä on nyt aivan selvä. Eräs mukava muutos on ollut myös se, että silmäni tuntuvat ihan konkreettisesti avonaisemmilta kuin ennen.

Zenistä

"Zen on erityinen kirjoitusten ulkopuolinen viesti. Se ei ole riippuvainen sanoista tai kirjaimista. Se osoittaa suoraan ihmismieleen."
- Bodidharma

"Hiljaa oleminen tarkoittaa itsensä tyhjentämistä loputtomasta ajatusten virrasta ja avoimen ja vastaanottavaisen mielentilan luomista. Hiljaisuus on aivan luonnollista ja yksinkertaista. Siinä ei ole mitään esoteerista. Kuitenkin se on hyvin syvällistä. (Se ei ole tyhjä tila johon voi vetäytyä ja sulkea maailman ulkopuolelle, kuten monet uskovat.)
...
Hiljentynyt mieli on kuin peili. Se ei jää miettimään mitään, se ainoastaan heijastaa. Kun sen edessä on kukka, se heijastaa kukan. Kun kukkaa ei ole, kuvajainen on poissa... Hiljainen mieli ei takerru mihinkään.
...
Koettaessamme ymmärtää todellista luontoamme kohtaamme aina saman ristiriidan: emme tiedä, että olemme jo se, joksi koetamme tulla."
- John Daido Loori: Zen ja luovuus

"Ensimmäisestä koulupäivästään lähtien ihminen on leikattu irti elämästään teorioita laatimaan."
- Taisen Deshimaru

Minusta zen-meditaatiota pitäisi harjoittaa, ei siis opettaa, vaan nimenomaan harjoittaa, kouluissa (esimerkiksi ruotsin opiskelun sijaan), sillä zen on tietääkseni ainoa tehokas lääke aikakautemme ahdistukseen. Se tepsii sekä tietoähkyn synnyttämiin ADHD-oireisiin että nihilismin aiheuttamaan levottomuuteen. Se on myös helppo, ilmainen, ekologinen ja parantaa sekä ryhtiä että hapenottokykyä.

Toivon, ja oikeastaan vähän uskonkin, että elämänkatsomuksellisesti zen on seuraava Suuri Juttu.

Vaikka siis pidänkin zenistä, ei siinäkään pidä mennä äärimmäisyyksiin. Monissa zen-mestareiden lainauksissa on hieman tarpeetonta fanatismia ja omasta (munkkiluostarin) näkökulmasta katsomista. Tietoisuuskin on luonnollinen osa ihmistä ja sen kuolettaminen yliampuvalla zen-horroksella on tietysti typerää, eikä palvele ihmistä. Esimerkiksi "takertuminen" on yksi tietoisuuden tärkeä ominaisuus ja siitä väkisin eroon hankkiutuminen vuosikymmenen ehdollistamisella olisi lähinnä surullista.

Mutta ehkä kärjistämisen tehtävä on tässäkin vain osoittaa lukijalle selkeä ideologinen suunta, sillä harva kuitenkaan menee perille saakka.

Päivän miete

"Se, että yrittää määritellä itseään on kuin yrittäisi purra omia hampaitaan."
- Alan Watts

Illan miete

(Zeniläisessä) valaistumisessa ei ole kyse siitä, että huomaa tietoisuuden olevan vain toissijainen ilmiö ja pelkkä jälkipyörre olemisen virrassa. Vielä vähemmän valaistumisessa on kyse tämän hyväksymisestä tai myöntämisestä itselleen. Nämä kaikki ovat tietoisuuden sisäisiä operaatioita, eivätkä siksi tavoita mitään oleellista; ne ovat vain uudenlaista leikkiä tietoisuudessa.

Tietoisuus pitää ylittää sen ulkopuolisin keinoin. Siksi kyse on uudella tavalla olemisesta.

(Tällä tekstillä ei muuten tee yhtään mitään.)

Aamun miete

On melko röyhkeää kuitata ihmisen vaisto kauneudelle ja rumuudelle pelkkänä pinnallisuutena tai harhana, joka on erillään jostain "todellisesta sisimmästä". Tämä(kin) liittyy kovasti siihen, että ihmisen tietoisuus kuvittelee itselleen sisäisen olemuksen jonain irrallisena, puhtaana ja todellisempana kuin se todellisuus, jonka hän aistii ympärillään.

Ihmiset arvostelevat ja mollaavat vaistojaan liikaa vertaamalla niitä keksittyihin ihanteisiin. Kuinka mikään todellinen tuntemus, aistimus tai vaisto voisi muka olla väärin? Eikö ole enemmän väärin, itsekästä ja röyhkeää tuomita se vääräksi? Luonto haluaa elämän edustavan itseään (ja myös ottavan sen seuraukset vastaan) ilman mitään hyvyyttä tai pahuutta. Tai eihän luonto mitään halua, se on sitä, erilaisuutta, ja erilaisuuksien välistä vuorovaikutusta. Uskonnot, mytologiat ja tieto ylipäätään ovat vain pistäneet ihmisen pään sekaisin. Ehkä siksi tietoinen "järki" onkin elämän lyhyeksi jäävä harha-askel. Tai väliaskel.

(Tämä ei sitten ole mikään hedonistinen tai anarkistinen manifesti. Ihminen on yhteisöllinen eläin ja yhteisön voimistamiseksi kieli, ja sitä myötä myös tietoisuus, ovat alun perin kehittyneet.)

Olemisesta

Kävin eilen zazenin johdantokurssilla, eli tutustumassa istualtaan suoritettavaan zen-meditaatioon. Kokemus oli oikein mukava, ja aion istua olemiseni ääreen jatkossakin. Asia on minulle vielä niin uusi, etten osaa sanoa siitä oikein mitään.

Täältä löytyy kiinnostavia zen-opettajien puheita.

Zeniläisen maailmankuvan ydin näyttäisi olevan seuraavanlainen:

Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaiseksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti. Pysymättömyys on asioiden luonto. Pysymättömyys on ilmiö. Toisin sanoen ei ole mitään asioita tai ilmiöitä, joilla olisi ominaisuutena olla enemmän tai vähemmän pysymättömiä. On vain pysymättömyys. Asiat ovat jotain, mitä me olemme luoneet ajatuksissamme.
- Sante

Yhtäkkiä silmien eteen läivästynä tuo voi vaikuttaa mystiseltä, mutta olen viime aikoina huomannut tuollaisten ajatusten juurtuvan minuun yhä syvemmälle. Törmäsin niihin jo pari vuotta sitten Nietzschen teksteissä, ja zeniin törmätessäni yllätyin kuinka lähellä zeniläinen maailmankuva on hänen maalailemaansa.

Päivän miete

The sum of feelings, knowledge, experiences, that is, the whole burden of culture, has grown so great that the general danger is an overstimulation of nervous and mental powers; the cultivated classes of European countries are altogether neurotic, and almost every one of their great families has, in one of its branches, moved close to madness. It is true that now we can approach health in all kinds of ways, but in the main we still need a decrease of emotional tension, of the oppressive cultural burden, a decrease that, even if it must be bought with serious losses, does give us room for the great hope for a new Reneissance. We owe to Christianity, to the philosophers, poets, and musicians, a superabundance of deeply agitated feelings; to keep these from engulfing us, we must conjure up the spirit of science, which makes us somewhat colder and more sceptical, on the whole, and cools down particularly the hot flow of belief in ultimate truths, which Christianity, especially, has made so wild.
- Friedrich Nietzsche, 1878

Myytit, tieto ja änkyröinti

(Kirjoitin aiemminkin hieman myyteistä ja irti päästämisestä. En kuitenkaan voinut päästää aiheesta irti, joten yritin viedä juttua eteenpäin.)

Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa tai harhakäsitystä. Myyttien tarkoitus on toimia maailmankuvan rakennusaineena ja tunnekokemusten jäsentäjänä.

Kaikki tieto on myyttistä.

Tieto pohjautuu ihmisen kykyyn yhdistellä omia muistikuviaan ja keksiä niiden välille syy-seuraussuhteita. Kutsun tätä muistikuvien yhdistely- ja luomisprosessia tajunnanvirraksi (josta vain pieni osa ilmenee tietoisuutena), ja tajunnanvirran luomia käsitteitä ja yhteyksiä myyteiksi tai taruiksi. Yhteensopivat ja toisiaan tukevat myytit muodostavat mytologian.

Mytologian lennokkaita ilmentymiä ovat muinaisen Egyptin ja Kreikan tarustot, jotka ovat nykyistä suppeammalla havaintopohjalla toimivan tajunnanvirran hedelmiä. Muinaiseen egyptiläiseen elinpiiriin kuuluvilla käsitteillä leikkiessään tajunnanvirran täytyi muodostaa lennokkaita myyttejä selittääkseen vaikeampia asioita, kuten vaikkapa sääilmiöitä ja tauteja, sillä mielikuvamaailmasta puuttui paloja yksinkertaisten syy-yhteyksien luomiseksi. Puuttuvat palat täytyi vetää hatusta. Näin keksittiin esimerkiksi maailmalle syntytarina, jonka alussa jumala nimeltä Amon eli maailmassa jossa oli vain vettä. Luodakseen maata hän otti ja masturboi, imi omat siemenet suuhunsa ja sylki ne mereen, josta kotvan kuluttua sikisi mantereita. Siinäpä kerrassaan hieno idea syntytarinalle, joka sikäläsen tiedon (myyttien) pohjalta lie kuulostanut ihan tyydyttävältä.

Kirjoitustaidon myötä, ja myös havaintovälineiden parantuessa, alkoivat havainnot ja niiden pohjalta luodut myytit kasaantua sukupolvelta toiselle, ja ihmisen tajunnanvirta sai yhä enemmän palikoita yhdisteltäväkseen. Tällöin tarve uusien palikoiden hatusta vetämiseen alkoi vähentyä, kun ihmiset oppivat elämänsä aikana yhä suuremman määrän mielikuvia, jotka ruokkivat heidän luovaa tajunnanvirtaansa. Uutta suoraviivaisempaa tarustoa alettiin kutsua tieteeksi, ja sen pappeja tiedemiehiksi. Tieteellisessä mytologiassa päämääränä ovat yksinkertaisuus, testattavuus ja hyvin usein myös yhteensopivuus senhetkisen tieteellisen mytologian kanssa.

Tarustojen luokittelu tieteellisiin ja epätieteellisiin on tietysti häilyvä, ja sitä se oli etenkin menneinä aikoina, kun havaintomme ympäröivästä luonnosta olivat vähemmän kattavia. Esimerkiksi 1400-luvulla "lääketieteessä tiedettiin" erektion syntyvän, kun tuulenhenkäys kulkeutuu maksan kautta sydämeen, suoniin ja sieltä vihdoin penikseen. Lopulta 1400-luvun lopulla yleisnero DaVinci hoksasi hirtettyjen erektiot, alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja voila, syntyi yksinkertaisempi ja ennen kaikkea hyödyllisempi selitys tälle ihmeelliselle ilmiölle.

Tautien hoitoon liittyi varsin lennokkaita tieteellisiä myyttejä vielä reilut 100 vuotta sitten, kunnes tiede sai mikroskoopin avulla tarpeeksi uusia palikoita mikrobitaruston luomiseksi. Tämä uusi tarusto on vertaansa vailla tauteja, ihmistä ja ylipäätään elämää käsittelevässä mytologiassa, sillä se kutoo kauniisti yhteen valtavan määrän aiempia tarjua ja havaintoja. Mutta mikrobitarustoakaan ei pidä äityä julistamaan Totuudeksi. Se on vain selvästi hyödyllisempi kuin edeltäjänsä.

Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, ettei ihmisellä ole mitään absoluuttisen tiedon elintä. On ainoastaan halu tietää. Tieto on jo käsitteenä vailla pohjaa; se on ihmisen luoma, ainoana oikeutuksenaan hyödyllisyys. Ihmiselle on vain kertynyt läjä yhä tarkempia havaintoja ja niiden päälle yhä koherentimpia mytologioita. (Hyvänä esimerkkinä sisäisesti koherenteista, mutta keskenään hieman ristiriitaisista mytologioista ovat itämainen ja länsimainen lääketiede.)

Keksimämme tieteelliset tarustot voivat olla helposti testattavia, yksinkertaisia ja siksi hyvinkin "tosia" (eli hyödyllisiä) meille, jotka elämme näiden havaintojen keskellä. Mutta niitä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä pitää perimmäisinä totuuksina, sillä totuutemme rajoittuu meille annetuilla (havaituilla ja keksityillä) palikoilla leikkimiseen.

Ensinnäkin kaikki palikat syntyvät oman hahmotuskykymme tuloksina, joka taas on riippuvainen esimerkiksi taipumuksestamme visualisoida ajatukset 3-ulotteisina. (Äläkä vain sano "Mutta maailmahan ihan oikeasti ON kolmiulotteinen". Havaitsemme sen kolmiulotteisena, mikä saattaa liittyä aaltoliikkeen ominaisuuksiin.) Toisekseen palikkavalikoimamme muuttuu jatkuvasti, mikä synnyttää myös uusia hedelmällisempiä tapoja niiden yhdistelemiseksi. Kolmannekseen voimme aina keksiä palikoiden välille syy-yhteysketjuja, mutta ketjun pohjimmaisten palikoiden perusta jää aina auki. Näitä palikoita ovat esimerkiksi itse tieto käsitteenä, kausaliteetti ja logiikan lait, jotka näyttävätkin kivasti rakoilevan nykyisten mikrotason havaintojen myötä.

Siirtyminen atomimallista yhä tarkempiin ja yhä käsittämättömämpiin mikrotason havaintoihin on hyvä esimerkki tajunnanvirtamme hedelmien, eli "totuuden", suhteellisuudesta. Arkimittakaavan ilmiöiden järjestämiseksi syntynyt tajunnanvirtamme on ilmeisen avuton mikrotason havaintojen edessä. Yrittäessään luoda tieteellistä mytologiaa näille ilmiöille törmää tajunnanvirta jatkuvasti omiin koherenssikriteereihinsä, eli logiikkaansa, joka on syntynyt arki-ilmiöiden parissa. Siitä irti pääseminen, tai sen laajentaminen, vaikuttaisi olevan edellytys esimerkiksi nykyisessä hiukkastarustossa olevan aineen aalto- ja hiukkasluonteen ristiriitaisuuden korjaamiseksi (puhumattakaan uudemmista havainnoista). Tämä uudistumispaine on ilmennyt mm. uusien, hyvin lennokkaiden, yli 10-ulotteisten yhtenäisteorioiden hakemisena.

Aivan samalla tavalla kuin ihminen ja ihmismäistäminen olivat kouriintuntuvasti läsnä jo muinaisessa egyptiläisessä mytologiassa, ovat ne läsnä myös atomimallissa ja uusimmissa yhtenäisteorioissa. Emme pääse eroon ihmisyydestämme, joka heijastuu kaikessa tiedossamme.

Tiedon hyödyllisyys käsitteenä ja sen meihin synnyttämä tiedonhalu ajavat meitä etsimään totuutta, joka on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Siksi ajatus, että tieto ilmentääkin aina lopulta myös meitä itseämme voi tuntua ikävältä. Mutta jos näin ei olisi, eikö se lopulta ahdistaisi monin verroin enemmän? Jos olisi olemassa jokin meistä riippumaton Totuus, jonka voisimme saada tietoomme, eikö maailmasta silloin häviäisi kaikki kasvu? Ainakin minusta ajatus mistä tahansa ikuisesta olotilasta on aivan sietämätön. Huonona hetkenä semmoinen voi äkkiseltään tuntua lohdulliselta, mutta ajatusta ei tarvitse jatkaa pitkälle huomatakseen sen kestämättömyyden.

Joskus tajunnanvirta sattuu luomaan myyttejä, jotka imartelevat sen tietoista itseä oikein hunajaisella tavalla. Tällöin on vaarana, että tajunnanvirta rakastuu näihin myytteihin kuin lapsi helistimeensä. Ja kun viimein tulee aika luopua helistimestä, ja se aikahan aina lopulta tulee, alkaa lapsi tietysti änkyröidä.

Joitain nykyesimerkkejä änkyröinnistä ovat:

- Jehovan todistajat, jotka kieltäytyvät luovuttamasta verta ja ottamasta vastaan verensiirtoja, vaikka se maksaisi heidän lapsensa (tai jonkun toisen) hengen.

- Islamilainen naisen asema ja seksuaalisuus.

- Jotkut kristinuskon suuntaukset, jotka kieltävät edelleen evoluution. (Tästä aiheesta kirjoitin aiemminkin.)

- Kiropraktikot, joiden oppeihin kuului pitkän aikaa, että kaikki taudit voidaan parantaa selkärangan manipulaatiolla. Nykyäänkin jotkut heistä kieltäytyvät rokotuksista uskomuksiinsa vedoten.

Nihilismini lienee vastareaktio uskonnollisen aikakauden jättämälle änkyrämystiikalle ja etenkin sen salakavalimmalle ilmentymälle, änkyrämoraalille, joka estää meitä näkemästä avoimin silmin paikkaamme maailmassa. Ihmisen paikalla ei voi olla mitään kirkasta ja pysyvää muotoa, vaan se riippuu ympäristöstä ja ihmisestä itsestään.

Kaikki tietomme (myyttimme) heijastavat ympäristön lisäksi ihmistä itseään, ja ihmisen muuttuessa muuttuu myös tieto. Siksi ajattelen ihmisen itsensä sekä tärkeimmäksi päämääräksemme että sen asettajaksi.

Zen, Libet, neurobiologia ja Nietzsche

Tietoisuus ei ohjaa ihmistä.
Tietoisuus on toissijainen ilmiö.
Descartes oli monella tapaa väärässä sanoessaan "Ajattelen, siis olen". Jos sen muuttaa muotoon "Olen", on jo oikeilla jäljillä. Fiksu ei sano mitään.

Olen viime vuosina törmännyt ajatukseen tietoisuuden toissijaisuudesta niin zen-buddhalaisuuden, kokeellisen käyttäytymistutkimuksen, neurobiologisen selitysmallin kuin filosofiankin yhteydessä.

Näissä törmäilyissäni zeniläistä ajattelua edusti kirja Zen ja luovuus. Kirja sanoo käsittelevänsä zeniä taiteilijan näkökulmasta, ja se sisältääkin muutaman luovuusharjoituksen, mutta suurin osa kirjasta on sujuvaa johdantoa zenin aatteeseen (aatteettomuuteen). Käsittääkseni zen ei sisällä buddhalaisia aatteita karmasta ja maailmansieluista, vaan ainoastaan ajatuksen todellisen minän löytämisestä. Zeniläisen näkemyksen mukaan ihminen löytää todellisen olemuksensa kadottamalla tietoisen minän. Ikävä kyllä minuus liittyy vahvasti kieleen, joten ihmisen todellista olemusta ei voi sanallisesti välittää. Siksi zeniläiset viisaudet ovat usein outoja, ja niiden tarkoitus on irrottaa kuulija tietoisuudestaan.

Tietoisuuden kokeellisista tutkimuksista Libetin testit ovat ehkä tunnetuimpia. Niissä päätösten huomattiin nousevan tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun motorinen käsky oli jo syntynyt. Tiedostamatonta päätöksentekoa tukevia, Libetin kokeita vielä paljon voimakkaampia havaintoja on sittemmin tehty lukuisia (ks. esim. yo. Wiki-sivulla mainitut artikkelit).

Neurobiologian arvailuja tietoisuuden luonteesta luin kirjasta Synaptinen itse, joka oli tiedollisesti antoisa, mutta sen verran kuiva, että suosittelen vain akateemis-henkisille.

Filosofiassa tietoisuutta on mollattu jo pitkään. Tässä esimerkkinä Nietzschen ajatuksia kirjasta Iloinen tiede, vuodelta 1882:

Tietoisuus on orgaanisen viimeinen ja myöhäisin kehitysvaihe ja niinmuodoin myös sen keskeneräisin ja voimattomin osa. ... Ellei vaistojen säilyttävä liitto olisi niin verrattomasti voimakkaampi, ellei se toimisi yleisesti säätelijänä: ihmissuvun täytyisi tuhoutua nurinkurisiin arvostelmiinsa ja valvehaaveisiinsa, pintapuolisuuteensa ja herkkäuskoisuuteensa, sanalla sanoen juuri tietoisuuteensa... Ajatellaan, että siinä on ihmisen ydin; se, mikä hänessä on säilyvää, ikuista, viimeistä, alkuperäisintä! Tietoisuutta pidetään varmana tiettynä suureena! Kielletään sen kasvu, sen vuoroaikaisuus! Käsitetään se "elimistön yhteydeksi"! -- Tästä tietoisuuden naurettavasta yliarvioinnista ja väärinymmärryksestä on seurauksena se suuri hyöty, että tietoisuuden liian nopea kehitys on estynyt. Koska ihmiset ovat luulleet jo olevansa tietoisia, he eivät ole paljoakaan vaivautuneet tätä ominaisuutta hankkimaan -- ja vielä nytkään ei ole toisin! On yhä vielä aivan uusi ja vasta nyt ihmisen silmään häämöttävä tehtävä, omaksua tieto lihaksi ja vereksi ja tehdä se vaistomaiseksi, -- tehtävä, jonka näkevät ainoastaan ne, jotka ovat käsittäneet, että tähän asti vain erehdyksemme olivat muuttuneet lihaksemme ja vereksemme ja että koko tietoisuutemme kohdistuu erehdyksiin!

Tietoisuuden harhasta kertoo myös kuuluisa meemipsykologi Susan Blackmore.

Lopuksi vielä aivotutkimuksen herättämiä ajatuksia.

Aivot ovat valtava, jatkuvasti muovautuva sähköisesti viestivien solujen joukko. Aivot oppivat sekä rakenteellisesti että kytkennällisesti. Vastasyntyneellä on valtava määrä paljon aivosoluja, jotka nopeasti vähenevät aivojen muovautuessa vastaamaan ympäristön tarpeisiin. Esimerkiksi sokeilla aivojen näköalue muovautuukin sellaiseksi, että se voi osallistua muuhun aivotoimintaan. Tällainen rakenteellinen oppiminen hidastuu huomattavasti ihmisen aikuistuessa. Kytkennällinen oppiminen taas on voimakasta kuolemaan saakka, ja se perustuu kytkentöjen voimakkuuksien muutoksiin ja uusien kytköksien muodostumiseen.

Vain kädellisillä on otsalohkojen aivokuoreksi kutsuttu alue, joka on ihmisellä vieläpä erityisen suuri. Ihmisen ns. työmuisti, minkä ajatellaan olevan yhtä kuin tietoisuus, näyttäisi sijaitsevan tällä alueella. Tuntuu luontevalta ajatella, että kielen kehittyessä aivoilta alettiin vaatia huomattavasti lisää työmuistia ja aivojen rakenne muuttui (nopeasti rakenteellisena oppimisena, sekä hitaasti evoluution kautta).

Aivokuori pystyy muistamaan ja käsittelemään yhtaikaisesti noin seitsemää asiaa. Tämä käsitteiden vertailuprosessi aivokuoressa näyttää synnyttävän sen minuuden tunteen, jonka minuus tuntee. Näin siis ainakin silloin, kun prosessin yhtenä kohteena on itse tekijä, eli "minä".

Suurin osa ihmisen tekemistä päätöksistä ei nouse tietoisuuteen, ja niiltä osin kun nousevat, ne eivät ole tietoisuuden tekemiä. Vaikka vaikutusta on myös toiseen suuntaan, eli tietoisuus vaikuttaa myös muuhun aivotoimintaan (etenkin synnyttämiensä tunnetilojen kautta), on päätösten syntyprosessi kuitenkin hyvin kaukana siitä, millaiseksi tietoisuus sen kokee.

Muodostaakseen toimivan minän, joka olisi samalla jouheva osa muuta aivotoimintaa, ei tämä tietoisuus tietenkään voi "yllättyä" siitä aivotoiminnasta, joka nousee tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi tietoisuudelle luontevin minäkuva on tekevä minä, jolle kaikki tietoisuuteen nousseet päätökset ovat muka sen itsensä tekemiä.

Tietoisuus yrittää automaattisesti järjestellä sinne nousevia havaintoja niin, että ne muodostavat tuttuja kokonaisuuksia. Hyvä esimerkki tästä järjestelykyvystä ovat unet. Unta nähdessään tajunta saattaa ottaa ympäristön äänen, vaikkapa ovikellon kilahduksen, saumattomasti mukaan uneen. Tämä liittäminen tehdään vieläpä niin, että unessa kilahdus ei olekaan yllättävä tapahtuma, vaan sinne ilmestyy hieman ennen ääntä jokin, mikä luontevasti selittää sen. Vaikkapa polkupyöräilijä, joka sitten soittaa kelloa. Tajunta luo tuon tapahtumien sarjan jälkikäteen selittääkseen kilahduksen.

Vastaavasti valveilla oleva tietoisuus luo jälkijunassa mielikuvan, että se itse teki päätökset, vaikka kyseessä lienee vain tietoisuuden tapa reagoida sen ulkopuolelta tuleviin päätöksiin jollakin yhdenmukaisella ja ainakin yleensä hedelmällisellä tavalla.