Näytetään tekstit, joissa on tunniste tiede. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tiede. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. syyskuuta 2010

Epistemologinen nöyryys

"Pohtikaamme kysymystä "Mikä on alkeishiukkanen?" Vastaamme ykskantaan esimerkiksi "neutroni", mutta emme pysty tarjoamaan kunnollista kuvausta siitä, mitä tämä sana tarkoittaa. Voimme käyttää erilaisia kuvauksia ja luonnehtia sitä välillä hiukkasena ja välillä aaltona tai aaltokokonaisuutena. Mutta tiedämme kuitenkin, että mikään näistä kuvauksista ei ole tarkka. Luonnollisesti neutronilla ei ole väriä, hajua tai makua. Sikäli se muistuttaa kreikkalaisen filosofian atomia. Mutta alkeishiukkasilta on riistetty jopa muutkin kvaliteetit - ainakin tietyssä mielessä. Geometrian ja kinematiikan käsitteitä, kuten muotoa ja avaruudellisia liikkeitä, ei voida soveltaa niiden tapauksessa johdonmukaisesti. Jos alkeishiukkasesta halutaan antaa tarkka kuvaus - ja tässä painotetaan sanaa "tarkka" - niin kuvaukseksi voidaan tarjota vain todennäköisyysfunktiota. Mutta sitten huomataankin, ettei kuvauksen kohteen kvaliteetteihin kuulu edes olemassaoloa (sikäli kuin sitä voidaan pitää kvaliteettina). Se on mahdollisesti olemassa tai sillä on taipumus olla olemassa.

...

Tämä seikka [olemisen problematiikka] johdattaa meidät Descartesin järjestelmän varmimman peruslauseen "cogito ergo sum" yleiseen kritiikkiin. Jos sanat "cogito" ja "sum" määritellään tavalliseen tapaan - eli jos ne tarkemmin ja samalla kriittisemmin sanottuna määritellään johtopäätöksen edellyttämällä tavalla - niin itse asiassa tämä lause on tosi matemaattisella varmuudella. Mutta tämä ei kerro meille mitään siitä, miten pitkälle ajattelemisen ja olemisen käsitteet kantavat. Kysymys käsitteiden soveltuvuusalueesta on hyvin yleisellä tasolla aina lopulta empiirinen kysymys.

...

Mitkään käsitteet tai sanat, jotka ovat maailman ja meidän itsemme välisen vuorovaikutuksen muovaamia, eivät ole merkitystensä puolesta täsmällisesti määriteltyjä. Emme toisin sanoen voi tietää täsmälleen, miten pitkälle ne auttavat meitä ymmärtämään maailmaa. Usein niiden tiedetään soveltuvan laajasti joko sisäiseen tai ulkoiseen kokemukseen, mutta niiden soveltuvuuden rajoja ei voida tietää täsmälleen käytännössä koskaan. Tämä pätee jopa sellaisiin yksinkertaisiin ja hyvin yleisiin käsitteisiin kuten "olemassaolo", "aika" ja "avaruus".

...

Yhdestä asiasta kaikki kööpenhaminalaisen tulkinnan vastustajat ovat kuitenkin samaa mieltä. Heidän mielestään olisi toivottavaa palata takaisin klassisen fysiikan todellisuuskäsitykseen, tai yleisempää filosofista ilmaisua käyttääksemme, materialistiseen ontologiaan. Heistä olisi mukavampaa palata ajatukseen objektiivisesta reaalimaailmasta, jonka pienimmät osat ovat samassa mielessä objektiivisesti olemassa kun kivet ja puutkin, riippumatta siitä tarkastelemmeko niitä vai emme.

Atomi-ilmiöiden luonteesta johtuen tämä on kuitenkin mahdotonta tai ei ainakaan jäännöksettä mahdollista, kuten jo tämän kirjan aikaisemmissa luvuissa olemme saaneet havaita. Meidän tehtävämme ei voi olla erilaisten toivomusten muotoileminen siitä, millaisia atomi-ilmiöiden tulisi olla.

...

Emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiseikalta, että valtaosalla ihmisistä voi tuskin olla minkäänlaista hyvin perusteltua näkemystä tiettyjen tärkeiden yleisten ajatusten tai oppien oikeellisuudesta. Tälle valtaosalle sana "uskomus" ei varmasti tarkoita "jonkin totuuden ymmärtämistä", vaan ainoastaan "jonkin väitteen hyväksymistä elämän perustaksi". On helppo ymmärtää, että jälkimmäinen uskomustyyppi on paljon lujempi ja ehdottomampi kuin edellinen; että se voi selvitä vaikka ristiriidasta välittömän kokemuksen kanssa, eikä lisääntyvä tieteellinen tieto siksi horjuta sitä. Viimeisten parin vuosikymmenen historia on monien esimerkkien kautta osoittanut, että toisinaan tätä jälkimmäistä tyyppiä edustavista uskomuksista voidaan pitää kiinni jopa niin pitkälle, että ne näyttävät täysin järjettömiltä ja päättyvät lopulta vasta uskojan itsensä kuolemaan. Tiede ja historia voivat opettaa, että tämän tyyppiset uskomukset voivat koitua kannattajilleen kohtalokkaiksi.

...

Johtopäätöksenä kaikesta siitä, mitä edellä on sanottu modernista luonnontieteestä, voidaan varmaankin esittää, että moderni fysiikka on vain yksi, joskin hyvin tunnusomainen osa sitä yleisempää historiallista prosessia, joka tavoittelee nykyisen maailmamme yhdentymistä ja laajentamista. Tämä prosessi olisi omiaan lieventämään niitä kulttuurillisia ja poliittisia jännitteitä, jotka muodostavat aikamme huomattavan uhkatekijän. Siihen liittyy kuitenkin päinvastaiseen suuntaan toimiva rinnakkaisprosessi. Se tosiasia, että suuret ihmisjoukot tulevat tietoiseksi tästä yhdentymisen prosessista, johtaa olemassa olevissa yhteisöissä kaikkien sellaisten voimatekijöiden kiihottumiseen, jotka pyrkivät turvaamaan omille perinnearvoilleen mahdollisimman huomattavan aseman lopullisessa yhdentyneessä tilassa. Niin muodoin jännitykset kasvavat ja nämä kaksi keskenään kilpailevaa prosessia ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa, että kaikki se, mikä vahventaa yhdentymisprosessia - esimerkiksi uudet tekniset edistysaskeleet - vahvistaa samalla myös taistelua vaikutusvallasta lopputilassa ja lisää siten ylimenokauden epävakaisuutta."

- Heisenberg: Fysiikka ja filosofia

maanantai 23. elokuuta 2010

Ymmärrys ja Jumala

Uskovat esittävät usein argumentin "En ymmärrä kuinka muutenkaan maailmankaikkeus olisi syntynyt kuin jonkin luomana".

Tässä on heti ensimmäisenä sudenkuoppana kieli ja käsitteet, jolla olemme tottuneet luovimaan arkisten tapahtumien keskellä. Esim. kun asetetaan premissiksi se, että kaikkeus on joskus "syntynyt", ja lähdetään pohtimaan kaikkeuden syntymistä ihan tuosta vaan, niinkuin mitä tahansa muutakin syntymistä, tulee ajattelija pakottaneeksi itsensä vastaamaan sen arkilogiikan mukaan, jonka liitämme asioiden "syntymiseen".

Tällaisia sudenkuoppia voi oppia välttämään tutustumalla niihin tapoihin, joilla intuitiomme yksinkertaisesti lakkaa toimimasta siirryttäessä arkimaailmasta suhteellisuusteoreettisiin tai kvanttifysikaalisiin ilmiöihin (eli juuri niihin ilmiöihin, joiden kautta kaikkeuden olemusta pitäisi lähteä pohtimaan).

Tärkein osa tuota uskovan argumenttia ovat kuitenkin alkusanat "En ymmärrä...". Uskova ei vain pysty jättämään asiaa siihen. Miten ihmeessä ymmärtämättömyys on minkäänlainen osoitus jumaluuden olemassaolosta, puhumattakaan tietynlaisen jumaluuden olemassaolosta?

Neurofilosofia & kvanttifilosofia

Edellisessä jutussa tulin maininneeksi aivotutkimuksen ja kvanttifysiikan eräinä tutkimuksen aloina, jotka tuovat uudenlaista valoa suuriin filosofisiin kysymyksiin. Tässä muutama linkki kansantajuisiin teoksiin.

Aivotutkimuksesta kertova Synaptinen itse keskittyy enemmän aivojen toiminnan yksityiskohtiin, mutta esittää myös filosofisia pohdintoja.

Enemmän pidin Neurofilosofiasta, jossa keskityttiin biologisten yksityiskohtien sijasta aivotutkimuksen herättämiin suuriin kysymyksiin, kuten nimikin kertoo. Kysymyksiä lähestytään asiallisesti, eli varovaisen tieteellisesti ilman mitään kiihkoiluja tai hätiköityjä johtopäätöksiä.

Eräs kiinnostava dokkari aivotutkimuksesta
löytyy youtubesta.

Kvanttifysiikan historiaa, nykypäivää ja sen herättämiä filosofisia kysymyksiä käsitellään kansantajuisesti kirjassa Kvanttilainen todellisuus. Siinä on hieman toistoa, mutta muuten kirja on hyvin kirjoitettu.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Matematiikka ja todellisuus

Joskus (jopa tieteentekijöiden seurassa) törmää ajatukseen matematiikan "puhtaudesta" ja siitä, että se edustaa jonkinlaista universaalia totuutta. Ajatus on kuitenkin aikansa elänyt, ja sen kannattajat ovat kokeneet kovia viimeisten sadan vuoden aikana.

Pohjimmiltaan matematiikka on kokeiluun ja käytännön havaintoihin perustuva tiede siinä missä muutkin, vaikka sen rakenne onkin selvempi, johtuen tutkittavien havaintojen (aksioomien ja logiikan) yksinkertaisuudesta. Voidaan myös sanoa, että matematiikka tutkii ihmisen ajattelu- ja havainnointiperiaatteita samalla, kun se tutkii ulkoisen maailman lainalaisuuksia. Usein näiden kahden tutkimuskohteen erottelu ei ole mielekästä.

Matematiikan idealistinen hohto himmeni viime vuosisadalla, kun sille pyrittiin luomaan yhtenäinen aksiomaattinen pohja. Lyhyesti sanottuna matematiikan "puhtautta" rajoittavat ihmisen ajattelun ja kielen ominaisuudet, jotka eivät tunnu olevan helposti systematisoitavissa. Toisin sanoen, ihmiselle tuttujen ja intuitiivisesti selkeiden käsitteiden avulla on vaikea määritellä yhtenäistä "päättelyjärjestelmää", jonka puitteissa sen sisältämien väittämien totuusarvoa voitaisiin ongelmattomasti tarkastella.

Arkikielen tasolla on helppo huomata, ettei väittämiä voida jakaa tosiin ja epätosiin. Tähän liittyy monia tunnettuja paradokseja, joista tunnetuin lienee valehtelijan paradoksi:
Minä valehtelen juuri nyt
tai
Tämä lause ei pidä paikkaansa.


Paradoksit sisältävät yleensä jonkinlaisen viittauksen lauseeseen itseensä. Hieman mutkikkaammassa Quinen paradoksissa tämä viittaus ei ole yhtä selkeä, tai ainakin se on erilainen kuin edellä. Quinen paradoksi kuuluu vapaasti suomennettuna näin:
"Tekee lauseesta epätoden, kun sitä edeltää itsensä lainaus" tekee lauseesta epätoden, kun sitä edeltää itsensä lainaus.


Berryn paradoksi liittyy lukujen nimeämiseen sanojen avulla. Voidaan esimerkiksi pyrkiä nimeämään jokin (positiivinen kokonais)luku seuraavasti:
Pienin luku, jota ei voida nimetä alle kymmenellä sanalla.
Kielessä on äärellinen määrä sanoja, joten alle kymmenellä sanalla voidaan nimetä vain äärellinen määrä lukuja. Joitain lukuja jää siis nimeämättä, ja jonkun niistä on oltava pienin. Kyseinen luku on juuri se, jonka yllä oleva lause nimeää, mutta lauseessa on vain yhdeksän sanaa.

Kielen ongelmat siirtyvät logiikan ja aksioomien mukana myös matematiikkaan, ja esimerkiksi yllä mainitut paradoksit ovat koetelleet matematiikan aksiomatisointiyrityksiä.

Ensimmäiset yritykset joukko-opin määrittelemiseksi kaatuivat Russellin paradoksiin. Nykyisetkään joukko-opin aksioomat (ZFC) eivät ole valaistuksen hetkellä saatuja suuria totuuksia, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta kyhätty kokoelma, jonka sisältämät ongelmat ovat siedettävällä tasolla. Ainakin toistaiseksi. Esimerkiksi kontinuumihypoteesia ei voida todistaa eikä kumota nykyisten aksioomien pohjalta.

Myöhemmin Gödel käytti valehtelijan paradoksia osoittaakseen kuuluisan epätäydellisyyslauseensa, jonka mukaan todistuksen formalisointiyritykset johtavat (käytännössä) aina systeemiin, jossa on tosia lauseita, joita ei voida todistaa systeemin sisältä. Tulos harmitti useaa idealistia.

Ongelmiin joudutaan myös, kun joukoille pyritään määrittelemään mitta, joka vastaa geometrista intuitiota pituudesta, pinta-alasta ja tilavuudesta. On nimittäin vaikea määritellä mittaa, jolla voitaisiin fiksusti mitata kaikkia joukkoja. Hyvän mitan määrittely on tärkeää esimerkiksi integraalia määritellessä.

Matematiikka tutkii siis tavallaan ihmisen ajattelua ja kieltä, sillä logiikka ja aksioomat perustuvat niille. Voidaan myös ajatella, että matematiikka tutkii tapaa, jolla ihminen havainnoi ja jäsentää ympäristöään. Esimerkiksi ryhmän määritelmä, ja sitä kautta ryhmäteoria, joka on tärkeä matematiikan osa-alue, on syntynyt esineiden symmetrioita tutkimalla. Myös koko joukko-oppi, eli se, että ihmiselle ylipäätään tulee mieleen ajatus "joukosta", sen sisältämistä "alkioista" ja näiden välisistä lainalaisuuksista, perustuu arkihavaintoihin esineistä ja niiden kokoelmista.

Lopuksi pari kiinnostavaa esimerkkiä siitä, mitä tämän perustan päällä lepää. Esimerkit koskevat aaltoyhtälöä, mikä on kiinnostava tutkimuskohde, sillä fyysikkojen mukaan pohjimmiltaan kaikki on aaltoja.

Kun tutkitaan eri ulotteisissa avaruuksissa millaisen aallon synnyttää pistemäinen hetkellinen häiriö (eli ratkaistaan aaltoyhtälö asettamalla alkuehdoksi pistemäinen yksikköimpulssi), voidaan ratkaisuista huomata, että Huygensin periaate on voimassa vain avaruudessa, jossa on pariton määrä ulottuvuuksia. Lisäksi huomataan, että kolme on pienin ulottuvuuksien määrä, jossa tämä ratkaisu koostuu yhdestä terävästä aaltorintamasta. Tämä ominaisuus on oleellinen informaation leviämisen kannalta. Mikäli pistemäinen hetkellinen häiriö aiheuttaa ympärilleen vähemmän selkeän aaltorintaman, kuten esimerkiksi kaksiulotteisessa tapauksessa (vaikkapa järven pinnalla), sekoittuvat eri lähteistä peräisin olevat aallot, ja aaltojen välittä informaatio on yhtä mössöä.

Eräs vielä kiinnostavampi havainto liittyy vaimenevien palloaaltojen olemassaoloon. Monet havaitut aaltoilmiöt näyttäisivät vaimenevan etäisyyden kasvaessa, riippuen tietysti väliaineesta. Aaltoyhtälöä tutkimalla voidaan huomata, että tällaisia ratkaisuja (vaimenevia häiriöttömiä palloaaltoja) voi olla vain kolmiulotteisessa avaruudessa. Välillä yhdestä äärettömään on siis kolme ainoa ulottuvuuksien määrä, jossa tällaisia ratkaisuja on olemassa. Tulos rohkaisee visioimaan, ettei maailma todellisuudessa ole kolmiulotteinen. Sitä ei vain voi havaita minkään muun ulotteisena.

Tässäkin voi tietysti olla kyseessä kehäpäätelmä, sillä matematiikka rakentuu oletuksille, jotka syntyvät aivoissamme, jotka puolestaan syntyvät kolmiulotteisen havaintomaailman ehdollistamina. Saattaa siis olla, että havaintojemme kolmiulotteisuus "todistaa" salakavalasti itse oman välttämättömyytensä.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Tasa-arvo luonnontieteissä

On surullista huomata, kuinka tasa-arvovouhotus on levinnyt jo Helsingin yliopistoon saakka. Vuoden 2006 tilastojen mukaan naisia on yliopistosektorin tutkijakunnasta 43%, tohtoreista 45%, kaikista professoreista 21% sekä luonnontieteiden ja tekniikan alan professoreista 8%. Ilmeisesti tämä on suuri epäkohta, joka vaatii toimenpiteitä.

Fysiikan laitoksen sivuilta löytyvässä tasa-arvolehtisessä (2,3MB) vedotaan tutkimuksiin, joiden mukaan naiset menestyvät luonnontieteen opinnoissa ja ongelmanratkaisussa keskimäärin jopa miehiä paremmin. Koko tasa-arvohanke näyttää pohjautuvan tähän havaintoon (ja tietysti myös kovaan tahtoon löytää epäkohtia kaikkialta). Tasa-arvolehtisen mukaan naisten aliedustus professoritasolla on siksi huutava vääryys, joka voi johtua vain tiedostamattomasta syrjinnästä, jota miehet harjoittavat naisia kohtaan, ja jota myös naiset harjoittavat itseään kohtaan. Nerokasta.

Avainsana tuossa yllä on tietysti keskimäärin. Naiset menestyvät keskimäärin paremmin opinnoissa ja testeissä.

On valitettavaa, että asian pohtimiseen panostetaan ilmeisen paljon aikaa, mutta kuitenkin hommaan valitaan toimikunta, joka ei osaa käsitellä tilastoja edes alkeellisella tasolla. Kuka tahansa peruskurssinsa suorittanut yliopisto-opiskelija tietää, että yksi tunnusluku, esim. keskiarvo, kertoo jakaumasta hyvin vähän.

Toivon kovasti, että jatkossa arvon fyysikot hoksaisivat verrata myös naisten ja miesten ongelmanratkaisukykyä kuvaavien jakaumien muotoja. Mikäli se on liian haasteellista, niin ns. hajonta on eräs tunnusluku, joka voi myös auttaa jäljille.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Mun schooli ja sun schooli

"Laitosten ja tiedekuntien tilalle schooleja vuonna 2012

Tampereen yliopistossa schoolit korvaavat tiedekunnat ja laitokset parin vuoden kuluttua. Schooleja tulee olemaan 5-10 ja ne suunnitellaan todennäköisesti nykyisen tiedekuntajaon pohjalta. Schooleihin jaossa saatetaan käyttää myös mielikuvituksellisempia jakoperusteita, sillä yliopiston johto kaipaa poikkitieteellistä yhteistyötä.
"


Kumma kyllä tämä juttu näytti ihan tosissaan kirjoitetulta. Jään innolla odottamaan niitä lukuisia taivutus- ja ääntämistapoja, joilla tätä tuiki tarpeellista ja jouhean soljuvaa uudissanaa tullaan käyttämään. On hienoa kun suomen kieltä uudistetaan näin rohkealla ja kekseliäällä tavalla.

---
lähde: Aviisi 19.3.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Tärkeä kirja

Osmo Tammisalo poimi blogiinsa muutaman hyvän lainauksen yhdestä historian tärkeimmistä kirjoista.

”Mikään ei ole helpompaa kuin sanoin myöntää olemassaolon taistelu todeksi, eikä mikään vaikeampaa kuin pitää se jatkuvasti mielessä.”

”Ennen kaikkea olennaista on yksilön kyky jättää jälkeläisiä, ei niinkään yksilön oma elämä.”

"Ihmisen mieli ei ymmärrä sadan miljoonan vuoden täyttä merkitystä eikä käsitä monien pienten muutosten kasaantumista miltei äärettömän monien sukupolvien aikana.”

”Tällä teoksella voi ehkä vaikuttaa joihinkin luonnontutkijoihin, joilla on joustava mieli ja jotka ovat jo alkaneet epäillä lajien muuttumattomuutta."

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Yöllisiä mietteitä totuudesta ja uskonnosta

Totuus on huono termi ja aiheuttaa paljon riitelyä, sillä sen merkitys riippuu ihmisestä.

Uskonnollisuuteen taipuvaiselle ihmiselle totuus on jotain pysyvää, ikuista, pyhää ja/tai ylhäältä annettua, johon ihmisellä ei ole puuttumista.

Uskonnottomuuteen (tai käytännöllisyyteen, tieteellisyyteen) taipuvaiselle totuus tarkoittaa selitysvoimaisinta selitystä, eli sitä selitystä, joka parhaiten yhdistää suurimman määrän havaintoja.

Uskonnolliselle ihmiselle "tieteellinen totuus" on kirosana, sillä se yrittää ladata totuudelle uuden merkityksen sekä määritelmällisesti että sisällöllisesti. Tietysti samasta syystä myös uskonnollinen "Totuus" on kirosana uskonnottomalle.

Hommaa sekoittaa lisäksi se, että osa tiedemiehistä määrittelee totuuden uskonnollisella tavalla ja sanoo tieteellistä totuutta teoriaksi tai (agnostisimmassa tapauksessa) hypoteesiksi. Ajatuksena lienee se, että kaikessa tiedossa sisäänrakennettuna oleva epävarmuus on tuotava jatkuvasti julki ja sana "totuus" on jätettävä satukirjoihin.

Selitysvoimaisinta selitystä tekisi kovasti mieli sanoa hyödyllisimmäksi, mutta sitä se ei kaikissa yhteyksissä ole. Saattaa nimittäin olla yhteiskunnallisesti fiksua tukea selitysvoimaltaan huonoja (uskonnollisia) selityksiä. Kansan tyhmempi puolisko on (kroonisesti) vaikeuksissa kulloistenkin selitysvoimaisimpien selitysten kanssa, sillä ne ovat fiksumman puoliskon löytämiä ja siksi aina hieman työläitä sisäistää.

Uskonnollisen, helposti sulavan sekundatiedon tukemisessa on kuitenkin vaarana se, että päättäjätkin saattavat alkaa tehdä päätöksiään sen pohjalta, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Tätä maailmankuvallista kahtiajakoa (luokkajakoa) olisi siis jotenkin pidettävä yllä, mutta sen sujuva toteuttaminen lienee haastavaa, ainakin jos pyritään läpinäkyvyyteen.

Pitäisikö siis luopua läpinäkyvyydestä tai kahtiajaosta?

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Rahaton maailma & tieteellisen tarkka kieli

Tällä sivustolla on ihan todellinen ja käynnissä oleva projekti rahattoman maailman puolesta. Sivulla kuvaillaan mm. suunnitelmia kokeellisen kaupunkiyhteisön pystyttämisestä.

Idea tuntuu toisaalta kiinnostavalta ja toisaalta ylioptimistiselta. Ensivaikutelmani on, että projekti olettaa liikaa ihmisten hyväntahtoisuudelta ja velvollisuudentunteelta.

Seuraava kieleen liittyvä huomio pisti silmään. En oikein tiedä mitä tästä ajatella. Ehdotus vaikuttaa vielä utopistisemmalta kuin rahaton yhteiskunta.
People will be educated in a much more precise and productive language. The language used by the average person is inadequate for resolving conflicts, but the language of science is free from ambiguities and the conflicts found in everyday emotionally-driven language. It is deliberately designed - as opposed to having evolved haphazardly through centuries of cultural change - to state problems in terms that are verifiable and readily understood by those who use it. Much of today’s confusion is the result of our inability to state problems precisely. When one can state problems precisely, we are more than half way to the solutions.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Humanistinen väitöskirja

Minulla on tapana silloin tällöin vitsailla humanistisella tutkimuksella, mutta ajoittain mieleen pompahtaa, esimerkiksi jonkun nätin humanistin seurassa, että onkohan se mollaaminen nyt sittenkään ihan aiheellista.

Tänään luin pitkästä aikaa Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalaista, ja negatiivinen mielikuvani sai taas lannoitetta pitkäksi aikaa. Tarjolla oli nimittäin kiinnostava kattaus uusia humanistisia tutkimuksia. Toissa viikolla tarkastettiin mm. väitöskirja "Käyttötieto opinto-ohjaajan ohjausajattelun muutoksen kuvaajana". Alla on pätkä Aviisiin kirjoitettua esittelyä. (Jätin tutkijan nimen mainitsematta, koska tarkoitukseni ei ole mollata häntä, vaan humanistista tutkimusta ylipäätään.)
"Opinto-ohjauksen tietopainotteisuus on antanut sijaa tilannekohtaiselle ja humanistiselle näkemykselle. Ohjauksen vuorovaikutus on kehittynyt dialogiseen suuntaan.
Tämä käy ilmi N.N.:n tutkimuksesta, jonka aineisto koostuu seitsemän peruskoulussa tai lukiossa työskentelevän opinto-ohjaajan haastatteluista vuosina 1998 ja 2005
."

On siis haastateltu seitsemää ihmistä kahtena eri vuonna, ja tämän aineiston perusteella on sitten päätetty heilutella käsiä opinto-ohjauksen kehityksestä. Ja vielä kokonaisen väitöskirjan verran.

Sivuhuomautuksena, meillä päin on kahvipöytäkeskusteluissa oltu huolissaan väitöskirjojen tason romahtamisesta, eikä siis pelkästään humanistisessa tutkimuksessa (joka nyt ei oikein voi mihinkään romahtaakaan). Tämä on luontevaa seurausta yliopistojen laitosten tulospistelaskennasta, jossa vain väitösten määrällä on väliä. Tällöin kannattaa toki hyväksyä paskempikin väikkäri. Kukahan lie yrityskonsultti ollut tätäkin mallia ehdottamassa.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Kehitys

Utumiehen mainiossa blogijutussa puhutaan kehitysuskosta, eli sokeasta uskosta siihen, että kehitys sinänsä on aina "hyvää". Jutun ydin, ainakin minun silmissäni, on tiivistetty hienosti seuraavaan pätkään:
"Tulisi ymmärtää, että todellinen kehitys -- jos sellaista aina edes tapahtuu -- on huomattavasti hienovaraisempaa, huomattavasti työteliäämpää ja huomattavasti vähemmän palkitsevaa kuin yhä tehokkaampi ja laajempi hömpän, roinan, henkilöautojen ja aseiden massatuotanto. Jokaisesta modernista ratkaisusta syntyy kymmenen uutta ongelmaa. Tästä syystä moderni ihminen on koditon, pakon edessä tuhanteen kertaan sopeutunut olento."

Todellinen kehitys. Sen sisältöä olisi ihmisellä nyt vihdoinkin aikaa pohtia, roinan keräämisen ja toistemme viihdyttämisen ohella. Ehkä jopa niiden sijaan (jos nyt oikein utopistiseksi heittäydytään).

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Maija-Riitta Ollila & moraali

"Arvokeskustelun taustamateriaaliksi kokosin huomautuksia moraalin ja todellisuuskäsityksen suhteesta. Halusin puhua moraalin harhoista auttaakseni keskustelijoita selventämään omia kantojaan ja ymmärtämään eri tavalla ajattelevien mielipiteitä."

Näin kertoo Maija-Riitta Ollila kirjastaan Moraalin tuolla puolen, 1997. Lainaan seuraavassa joitain kiinnostavia kohtia.
"Jatkossa käytännön suuri haaste on kertoa niin hyvä juttu ihmiskkunnan yhteisestä tulevaisuudesta, että se tenhoaa kaikki kuulijansa. On aika lakata legitimoimasta olemassa olevaa retoriikkaa ja pistää liikkeelle uusi juttu. Tarinan ei tarvitse olla tosi; se ei kertomisen hetkellä vielä voikaan kuvata olemassa olevaa todellisuuttaå. Riittää että se voisi olla tosi. Sellaista juttua nimitetään unelmaksi tai visioksi."

Olisiko niin, että ihmisille on turha yrittää syöttää uusia aatteita rationaalisessa muodossa? Ehkä maailmankuvan ja moraalin uudistamiseksi on turha kilpailla järjellä, kun vastustajana on joukko kivoja tarinoita. Tehtävänä onkin keksiä vielä kivempi tarina.

Kirjassa on ajankohtainen huomio suvaitsevaisuudesta.
"Kun suomalainen sairaanhoitaja piestään Saudi-Arabiassa hänen oleskeltuaan samassa autossa mieshenkilön kanssa ja vietyään olutta kotiinsa, sanovat monet, että se on oikein, koska maassa on elettävä maan tavalla; on mukauduttava siihen kulttuuriin jonka parissa oleskelee. Mutta kun muunmaalaiset haluavat Suomessa ympärileikata tyttöjä, heille vaaditaan kulttuurin perusteella oikeutta siihen. Ajattelu on epäjohdonmukaista. Se kuulostaa enemmänkin kulttuurisen alemmuudentunnon ilmaukselta kuin suvaitsevaisuudelta. Ellemme ole ylpeitä omista arvoistamme, ne eivät ole arvoja. Emme vakavissamme pidä näitä asioita hyvinä."

Ollila esittää myös ajatuksia urheilusta, tiedottamisesta ja holhoamisesta:
"Urheilusta voidaan kertoa vaikka kuinka luotettavasti, rehellisesti, tarkasti, objektiivisesti ja kattavasti, mutta se ei muuta kyseisen uutisoinnin turhanpäiväisyyttä. Viestinnän varsinainen moraalinen haaste ei liity vain menettelytapoihin, vaan nimenomaan viestinnän kohteeseen. Jos haluamme, että tiedotusvälineiden harjoittama viestintä parantaa ihmisten mahdollisuuksia orientoitua maailmaan, jossa elämme, ja että todellisuuskäsitys vähitellen muuttuu osuvampaan suuntaan, maata ei tule täyttää urheilu-uutisilla, vaikka ne olisi miten hyvin tehty. Emansipoivaa urheiluviestintää olisi sellainen, jossa jokaista autetaan löytämään itselleen sopiva liikuntamuoto ja sille sopivat puitteet. Urheileminen on aidosti ja vahvasti ihmistä kehittävää toimintaa - kunhan hän vain tekee sen itse.

Kysymys palautuu siihen, liittyykö liike-elämään etiikkaa eli onko liikeyrityksen pidettävä silmällä muitakin päämääriä kuin liiketaloudellisia. Toisaalta ongelmat liittyvät paternalismiin: jos kansakunta halajaa urheilua, veritöitä, romansseja ja vauva-uutisia, miksi sille kukaan muuta tarjoaisi. Holhouksen vastustaja sanoo, että ihminen on itse oman etunsa paras asiantuntija, eikä kenenkään pidä mennä kertomaan, mitä hänen olisi omaksi rakennuksekseen syytä lukea, kuulla ja nähdä. Mutta taas piirtyy näkyviin moraalin ja todellisuuskäsityksen suhde. Moraalin muutos - ja mahdollinen kehittyminen - riippuu todellisuuskäsityksestä ja ihmiskuvasta. Etiikka ei kehity, jos pidämme sinnikkäästi kiinni harhasta lukemalla yhä uudestaan samaa todellisuuskäsitystä tukevaa ainesta."

Seuraava Ollilan pohdinta ihmetytti kovasti, etenkin sen sisältämä kummallinen kuva tieteestä.
"Mikä näkemys nyt olisi valittava etiikan pohjaksi? Onko todellisuutta koskevan kuvan rakentamisessa nojauduttava tieteeseen vai onko perusteltua ottaa mukaan aineksia äsken kuvatusta uskonnollissävytteisestä filosofian tyypistä? Jos valitsemme tieteellisen kuvan todellisuudesta, voimme odottaa, että jossakin mielivaltaisen kaukaisessa ajan hetkessä tieteellisten realistien unelmat käyvät toteen: tutkijayhteisön kaikkien jäsenten käsitykset tutkittavan kohteen luonteesta konvergoivat, ja olemme saavuttaneet tässä mielessä totuuden ja hänen asuttamastaan maailmasta. Tämän varaan on mahdollista rakentaa moraalia, joka auttaa ihmistä sekä arvojen valinnassa että niiden toteuttamisessa. Monet epäilevät tieteellisen realismin ohjelmaa, ja äsken hahmoteltu ajatus olikin tieteellistä realismia optimistisimmillaan. Vaikka näkemys toteutuisikin, se kysyy aikaa. Emme tiedä kuinka paljon. Varmaa on vain se, että tuo hetki on kaukana. Joudumme odottamaan moraalin luomisen objektiivista pohjaa niin kauan, ettei siitä ole yhdellekään tämän ajan ihmiselle mitään hyötyä."

Tällainen kuva tieteestä on oudon mustavalkoinen. Tieteen löydökset edustavat "totuutta" vaihtelevalla totuusasteella. Osa tieteestä siis on tuossa mainitussa konvergoitumisvaiheessa ja osa on sen käynyt jo läpi.

Konvergoitumisen alussa ovat lonkalta heitetyt hypoteesit, uudet teoriat ja suuren tilastollisen epävarmuuden sisältävät tulokset. Näitäkin sanotaan joskus tieteelliseksi tiedoksi ja niitä esitellään usein iltapäivälehdissä, mikä aiheuttaa kansassa hilpeyttä, mutta samalla antaa typerän leiman "tieteelle". (Yritä siinä sitten perustella kantaasi kansalle tieteen avulla, kun ensin olisi vakuutettava, että ei tämä ole nyt ihan tuota samaa tiedettä kuin nuo lehdissä olevat.)

Toisessa päässä taas ovat tulokset, jotka ovat niin monen eri havainnon tukemia, ettei niitä kyseenalaista käytännössä kukaan. Esimerkkinä vaikkapa tautien yhteys mikrobeihin. Tällaisen tiedon on ilman muuta hyvä antaa muuttaa todellisuuskäsitystämme ja sitä kautta moraaliamme, ja niin se on tietysti tehnytkin. Siksi en ymmärrä mitä Ollila ajaa tuossa takaa. Miksei luotettavaan tieteeseen reagoimista (moraalitasolla) voisi jatkaa edelleen?

Häntä ei vakuuta myöskään toinen vaihtoehto, eli uskonnollis-filosofinen moraalipohja. Tämän näkemyksen ymmärrän oikein hyvin.
"Jos valitsemme edellä mainitun monien filosofioiden ja uskontojen kannattaman todellisuuskäsityksen, jossa ihminen ammentaa moraalisen näkemyksensä kokemansa syvän todellisuuden rauhasta, huomaamme, ettei tämä näkemys tuota ristiriidatonta sosiaalietiikkaa. [...] Ihminen itse kokee, että hänen moraalinen toimintansa saa sekä motivaationsa että sisältönsä todellisuuden syvimmän luonteen ymmärtämisestä, mutta ulkopuolinen ei ehkä näe, mikä on toiminnan perustelu.""

Lopuksi maalaillaan hieman zeniläistä maisemaa.
"Onko meidän viisainta todeta, että moraaliajattelu on (liiankin) inhimillinen luomus, joka ei palvele paikallaan ja jonka tilalle on hyvä löytää uusia tapoja suhtautua maailmaan? Ehkä paras tapa olisi hiljaisuus todellisuuden edessä, paljon puheen, jatkuvan muokkaamisen ja pakottamisen, jatkuvan 'kehittämisen' sijaan. Moni etsiikin juuri nyt hiljaisuutta. Liian paljon on sanottu, liian paljolle on annettu muoto, ja ainoana vapauden alueena näyttäytyy hiljaisuus, pako ajatusten vyöryn alta."

torstai 12. maaliskuuta 2009

Myytit, tieto ja änkyröinti

(Kirjoitin aiemminkin hieman myyteistä ja irti päästämisestä. En kuitenkaan voinut päästää aiheesta irti, joten yritin viedä juttua eteenpäin.)

Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa tai harhakäsitystä. Myyttien tarkoitus on toimia maailmankuvan rakennusaineena ja tunnekokemusten jäsentäjänä.

Kaikki tieto on myyttistä.

Tieto pohjautuu ihmisen kykyyn yhdistellä omia muistikuviaan ja keksiä niiden välille syy-seuraussuhteita. Kutsun tätä muistikuvien yhdistely- ja luomisprosessia tajunnanvirraksi (josta vain pieni osa ilmenee tietoisuutena), ja tajunnanvirran luomia käsitteitä ja yhteyksiä myyteiksi tai taruiksi. Yhteensopivat ja toisiaan tukevat myytit muodostavat mytologian.

Mytologian lennokkaita ilmentymiä ovat muinaisen Egyptin ja Kreikan tarustot, jotka ovat nykyistä suppeammalla havaintopohjalla toimivan tajunnanvirran hedelmiä. Muinaiseen egyptiläiseen elinpiiriin kuuluvilla käsitteillä leikkiessään tajunnanvirran täytyi muodostaa lennokkaita myyttejä selittääkseen vaikeampia asioita, kuten vaikkapa sääilmiöitä ja tauteja, sillä mielikuvamaailmasta puuttui paloja yksinkertaisten syy-yhteyksien luomiseksi. Puuttuvat palat täytyi vetää hatusta. Näin keksittiin esimerkiksi maailmalle syntytarina, jonka alussa jumala nimeltä Amon eli maailmassa jossa oli vain vettä. Luodakseen maata hän otti ja masturboi, imi omat siemenet suuhunsa ja sylki ne mereen, josta kotvan kuluttua sikisi mantereita. Siinäpä kerrassaan hieno idea syntytarinalle, joka sikäläsen tiedon (myyttien) pohjalta lie kuulostanut ihan tyydyttävältä.

Kirjoitustaidon myötä, ja myös havaintovälineiden parantuessa, alkoivat havainnot ja niiden pohjalta luodut myytit kasaantua sukupolvelta toiselle, ja ihmisen tajunnanvirta sai yhä enemmän palikoita yhdisteltäväkseen. Tällöin tarve uusien palikoiden hatusta vetämiseen alkoi vähentyä, kun ihmiset oppivat elämänsä aikana yhä suuremman määrän mielikuvia, jotka ruokkivat heidän luovaa tajunnanvirtaansa. Uutta suoraviivaisempaa tarustoa alettiin kutsua tieteeksi, ja sen pappeja tiedemiehiksi. Tieteellisessä mytologiassa päämääränä ovat yksinkertaisuus, testattavuus ja hyvin usein myös yhteensopivuus senhetkisen tieteellisen mytologian kanssa.

Tarustojen luokittelu tieteellisiin ja epätieteellisiin on tietysti häilyvä, ja sitä se oli etenkin menneinä aikoina, kun havaintomme ympäröivästä luonnosta olivat vähemmän kattavia. Esimerkiksi 1400-luvulla "lääketieteessä tiedettiin" erektion syntyvän, kun tuulenhenkäys kulkeutuu maksan kautta sydämeen, suoniin ja sieltä vihdoin penikseen. Lopulta 1400-luvun lopulla yleisnero DaVinci hoksasi hirtettyjen erektiot, alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja voila, syntyi yksinkertaisempi ja ennen kaikkea hyödyllisempi selitys tälle ihmeelliselle ilmiölle.

Tautien hoitoon liittyi varsin lennokkaita tieteellisiä myyttejä vielä reilut 100 vuotta sitten, kunnes tiede sai mikroskoopin avulla tarpeeksi uusia palikoita mikrobitaruston luomiseksi. Tämä uusi tarusto on vertaansa vailla tauteja, ihmistä ja ylipäätään elämää käsittelevässä mytologiassa, sillä se kutoo kauniisti yhteen valtavan määrän aiempia tarjua ja havaintoja. Mutta mikrobitarustoakaan ei pidä äityä julistamaan Totuudeksi. Se on vain selvästi hyödyllisempi kuin edeltäjänsä.

Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, ettei ihmisellä ole mitään absoluuttisen tiedon elintä. On ainoastaan halu tietää. Tieto on jo käsitteenä vailla pohjaa; se on ihmisen luoma, ainoana oikeutuksenaan hyödyllisyys. Ihmiselle on vain kertynyt läjä yhä tarkempia havaintoja ja niiden päälle yhä koherentimpia mytologioita. (Hyvänä esimerkkinä sisäisesti koherenteista, mutta keskenään hieman ristiriitaisista mytologioista ovat itämainen ja länsimainen lääketiede.)

Keksimämme tieteelliset tarustot voivat olla helposti testattavia, yksinkertaisia ja siksi hyvinkin "tosia" (eli hyödyllisiä) meille, jotka elämme näiden havaintojen keskellä. Mutta niitä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä pitää perimmäisinä totuuksina, sillä totuutemme rajoittuu meille annetuilla (havaituilla ja keksityillä) palikoilla leikkimiseen.

Ensinnäkin kaikki palikat syntyvät oman hahmotuskykymme tuloksina, joka taas on riippuvainen esimerkiksi taipumuksestamme visualisoida ajatukset 3-ulotteisina. (Äläkä vain sano "Mutta maailmahan ihan oikeasti ON kolmiulotteinen". Havaitsemme sen kolmiulotteisena, mikä saattaa liittyä aaltoliikkeen ominaisuuksiin.) Toisekseen palikkavalikoimamme muuttuu jatkuvasti, mikä synnyttää myös uusia hedelmällisempiä tapoja niiden yhdistelemiseksi. Kolmannekseen voimme aina keksiä palikoiden välille syy-yhteysketjuja, mutta ketjun pohjimmaisten palikoiden perusta jää aina auki. Näitä palikoita ovat esimerkiksi itse tieto käsitteenä, kausaliteetti ja logiikan lait, jotka näyttävätkin kivasti rakoilevan nykyisten mikrotason havaintojen myötä.

Siirtyminen atomimallista yhä tarkempiin ja yhä käsittämättömämpiin mikrotason havaintoihin on hyvä esimerkki tajunnanvirtamme hedelmien, eli "totuuden", suhteellisuudesta. Arkimittakaavan ilmiöiden järjestämiseksi syntynyt tajunnanvirtamme on ilmeisen avuton mikrotason havaintojen edessä. Yrittäessään luoda tieteellistä mytologiaa näille ilmiöille törmää tajunnanvirta jatkuvasti omiin koherenssikriteereihinsä, eli logiikkaansa, joka on syntynyt arki-ilmiöiden parissa. Siitä irti pääseminen, tai sen laajentaminen, vaikuttaisi olevan edellytys esimerkiksi nykyisessä hiukkastarustossa olevan aineen aalto- ja hiukkasluonteen ristiriitaisuuden korjaamiseksi (puhumattakaan uudemmista havainnoista). Tämä uudistumispaine on ilmennyt mm. uusien, hyvin lennokkaiden, yli 10-ulotteisten yhtenäisteorioiden hakemisena.

Aivan samalla tavalla kuin ihminen ja ihmismäistäminen olivat kouriintuntuvasti läsnä jo muinaisessa egyptiläisessä mytologiassa, ovat ne läsnä myös atomimallissa ja uusimmissa yhtenäisteorioissa. Emme pääse eroon ihmisyydestämme, joka heijastuu kaikessa tiedossamme.

Tiedon hyödyllisyys käsitteenä ja sen meihin synnyttämä tiedonhalu ajavat meitä etsimään totuutta, joka on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Siksi ajatus, että tieto ilmentääkin aina lopulta myös meitä itseämme voi tuntua ikävältä. Mutta jos näin ei olisi, eikö se lopulta ahdistaisi monin verroin enemmän? Jos olisi olemassa jokin meistä riippumaton Totuus, jonka voisimme saada tietoomme, eikö maailmasta silloin häviäisi kaikki kasvu? Ainakin minusta ajatus mistä tahansa ikuisesta olotilasta on aivan sietämätön. Huonona hetkenä semmoinen voi äkkiseltään tuntua lohdulliselta, mutta ajatusta ei tarvitse jatkaa pitkälle huomatakseen sen kestämättömyyden.

Joskus tajunnanvirta sattuu luomaan myyttejä, jotka imartelevat sen tietoista itseä oikein hunajaisella tavalla. Tällöin on vaarana, että tajunnanvirta rakastuu näihin myytteihin kuin lapsi helistimeensä. Ja kun viimein tulee aika luopua helistimestä, ja se aikahan aina lopulta tulee, alkaa lapsi tietysti änkyröidä.

Joitain nykyesimerkkejä änkyröinnistä ovat:

- Jehovan todistajat, jotka kieltäytyvät luovuttamasta verta ja ottamasta vastaan verensiirtoja, vaikka se maksaisi heidän lapsensa (tai jonkun toisen) hengen.

- Islamilainen naisen asema ja seksuaalisuus.

- Jotkut kristinuskon suuntaukset, jotka kieltävät edelleen evoluution. (Tästä aiheesta kirjoitin aiemminkin.)

- Kiropraktikot, joiden oppeihin kuului pitkän aikaa, että kaikki taudit voidaan parantaa selkärangan manipulaatiolla. Nykyäänkin jotkut heistä kieltäytyvät rokotuksista uskomuksiinsa vedoten.

Nihilismini lienee vastareaktio uskonnollisen aikakauden jättämälle änkyrämystiikalle ja etenkin sen salakavalimmalle ilmentymälle, änkyrämoraalille, joka estää meitä näkemästä avoimin silmin paikkaamme maailmassa. Ihmisen paikalla ei voi olla mitään kirkasta ja pysyvää muotoa, vaan se riippuu ympäristöstä ja ihmisestä itsestään.

Kaikki tietomme (myyttimme) heijastavat ympäristön lisäksi ihmistä itseään, ja ihmisen muuttuessa muuttuu myös tieto. Siksi ajattelen ihmisen itsensä sekä tärkeimmäksi päämääräksemme että sen asettajaksi.