Ilmastolottoa lehmillä

Karjankasvatuksen arvellaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä. Tätä ennustetta on syytä hieman märehtiä, sillä sen seuraamukset pistävät ilmaston uuteen uskoon, eli ns. mukkelis makkelis.

Olen ilmastoskeptikkojen kanssa samaa mieltä siitä, ettemme tunnu tietävän onko aiheuttamamme ilmaston muuttuminen lopulta pahasta. Mutta sitä en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi ottaisimme riskin ja katsoisimme mitä tästä sokeasta sähellyksestä seuraa. Viimeiset muutama tuhat vuotta on ollut ilmastollisesti poikkeuksellisen tasaista, ennustettavuus on ollut hyvä ja vilja on kasvanut (suht) luotettavasti vuodesta toiseen. Tämä on ollut ihmisen kulttuurillisen kehityksen kannalta oikein mukavaa. Historia on myös opettanut kuinka suuria yhteiskunnallisia seurauksia äkilliset paikalliset ilmastomuutokset voivat aiheuttaa. Minusta tämän asiantilan kanssa ei siksi ole mitään syytä leikkiä.

Palataanpa siis takaisin naudanlihaan ja sen tuotannon kaksinkertaistumiseen.

Tällä hetkellä nautakarja tuottaa puolet kaikista maailman metaanipäästöistä, ja metaani on 30 kertaa tehokkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Lehmät päästävät ilmakehään 65% kaikesta ihmistoiminnan tuottamasta typpioksiduulista. Typpioksiduuli on 300 kertaa hiilidioksidia tehokkaampi kasvihuonekaasu.

Kaikenkaikkiaan karjankasvatuksen osuus kasvihuonekaasupäästöistä on suurempi kuin koko maailman liikennepäästöjen.

Kaasujen lisäksi karjankasvatuksen vaikutukset vesistöille ja eroosiolle ovat vähintään yhtä surullista luettavaa. Kolmannes maailman viljelykelpoisesta maasta käytetään lehmien rehuntuotantoon ja suht isot tilkut sademetsää raivataan joka vuosi laidunmaaksi.

Vielä 1800-luvulla lehmänlanta oli haluttua lannoitetta pelloille, mutta nykyään ei oikein tiedetä mitä kaikella paskalla tehtäisiin. Jonkinasteisesta lantalogistiikasta huolimatta Itämereen päätyy aivan liikaa ravinteita.

Yhden naudanlihakilon tuottamiseen tarvitaan 11 kertaa enemmän luonnonvaroja kuin kiloon ruisleipää.

Nyt siis huomio kaikki ilmastolottoajat: painakaa citymaasturin kaasupoljin lattiaan ja kurvatkaa Mäkkärin kautta kotiin.

---
lähde: Pertti Rannan kirjoitus Aamulehdessä 13.11. sivulla 2.

Ylikulutusta

Tässä mainiossa kirjoituksessa on hyviä huomioita maailman ylikulutuksen syistä, ja se myös herätti mietteitä mahdollisista ratkaisuista.

Ylikulutukseen johtaneet ajattelu- ja elämäntavat voidaan tietysti kääntää, ja tottakai syytä olisi, mutta elämäntapamuutokset ovat yhtä tyhjän kanssa, ellei porukan lisääntymistä ongelma-alueilla saada kuriin nyt eikä "sitten syssymmällä". Tämä itsestäänselvä asia jää ihmeellisen usein pois julkisesta poliittisesta keskustelusta. Se toki saatetaan mainita ongelmien joukossa, mutta mitään todellisia parannusehdotuksia ei esitetä. Vaikka on itsestään selvää, että ongelma on ensisijainen ja kaikki muu on vain hienosäätöä.

Nähdäkseni ainakin seuraavat vastausvaihtoehdot ovat olemassa:

1) Painostetaan kasvupesäkkeitä kestävään väestön kehitykseen. Keinoja kyllä riittää, sekä taloudellisia että ulkotaloudellisia.

2) Lakataan välittämästä kasvupesäkkeiden ongelmista ja jätetään ne potemaan itse omaa väestöräjähdystänsä, ts. eristetään ongelma. Tämä ei taida olla globaalissa moraali-ilmastossa mahdollista, ainakaan julkisella tasolla. Kukaan ei tietenkään halua olla ikävä, jos muut ovat kivakiva -linjalla.

3) Ei välitetä ongelmasta ja kärsitään seuraukset. Tämä on moraalisesti helpoin, mutta riskinä on ekosysteemin romahtaminen, eli vähintäänkin sen muuttuminen ihmisen kannalta huomattavasti vaikeammaksi paikaksi elää. Näitä mullistuksia on toki tapahtunut evoluution mittakaavassa aiemminkin, mutta sellaisesta toipuminen voi kestää esim. miljoona vuotta. Se on pitkä aika maksaa velkaa sadan vuoden juhlasta ja moraali-elvistelystä.

Paskat kiertoon

Yle 1:ltä tuli mainio neliosainen asiaohjelma, joka käsitteli ihmisen ulosteita ja niiden elinkaarta.

Ihmisen tuotos on hoitamattomana ihmisen pahin uhka. Sen levittämät pöpöt, loiset ja muut madot tappavat joka päivä tuhansia ihmisiä, enemmän kuin AIDS. Joka kolmas ihminen elää ilman käymälää. Aliravitsemuksen suurin syy ei olekaan ruoan puute, vaan ulosteiden levittämät sairaudet.

Nykyinen vesivessa vastasi aikanaan tähän ongelmaan, heti silloin kun pöpöt keksittiin, mutta nykyään se on aikansa elänyt historiallinen jäänne, joka tehottomuudessaan ja epäekologisuudessaan hakee vertaistaan. Tilannetta voisi verrata vaikka siihen, että kulkisimme edelleen häkäpönttöautoilla ihan vaan siksi kun niistä kuuluu niin kiva pihinä ja tuhina. (En tiedä kuuluuko oikeasti.)

Ravinteiden kiertoa ajatellen koko touhussa ei ole päätä eikä häntää: otamme maasta ravinteita ruokakasvien muodossa ja ulostamme ne vesistöön tai keräämme puhdistuslaitoksen kautta jonnekin lojumaan "ongelmajätteeksi". Ulosteiden huuhtelu tapahtuu tietysti huomattavalla määrällä juomakelpoista vettä.

Sitten yritämme palauttaa ravinteet maahan keinolannoitteiden avulla ja ihmettelemme kun maa tuppaa köyhtymään.

"Jokainen meistä pystyisi omalla tuotannollaan kasvattamaan omat viljansa. Siis ilman keinolannoitteita. Pissa on lähes täydellinen ravintoliuos, kunhan sen aromeja ei päästä hukkaan ja sen muistaa laimentaa. Kompostoitu kakka estää maan köyhtymisen ja torjuu eroosiota."

Jään innolla odottamaan Aasian kuulumisia kunhan siellä keksitään pykätä joka kylään vesivessat.

Hämähäkit & luomuriisi

Hämähäkit, nuo hyönteismaailman yksinäiset ammattitappajat, ovat aina kiehtoneet minua. Siksi on ilo huomata kuinka nykyään on alettu kiinnittää huomiota riisipeltojen monipuoliseen ekosysteemiin ja etenkin hämähäkkien rooliin tuholaistorjunnassa.

The anthropod community in rice fields command special attention due to their abundance and diversity. [...] The predatory anthropods are dominated by the rich spider community that comprise of three distinct guilds occupying specific microhabitats in the rice fields.

Kemiallisen torjunnan kulta-ajalla myrkyt tappoivat samalla kertaa sekä tuholaiset että saalistajat. Tällöin viljelijä oli pakotettu käyttämään myrkkyjä säännöllisesti, tai muuten seurasi tuholaisaalto, joka valtasi saalistajia vailla olevan pellon. Myös riisilajikkeiden geneettinen muuntelu on ollut lyhytaikainen apu, sillä monet tuholaislajit mukautuvat uuteen lajikkeeseen muutaman sadon jälkeen.

The past glory that rice farming had has disappeared due to commercialization of rice cultivation, leading to numerous impacts on the rice field ecosystem and the ancient agronomic practices. [...] The supposedly low social standard and poor income associated with rice farming has driven youth out of villages into cities in search of jobs. Consequently, rice cultivation and management of rice fields rich in biodiversity rest in the hands of few. Future sustenance of the rice farmer and this unique agro-ecosystem, together with its rich biodiversity and cultural practices, can only be achieved through committed state patronage.

En ole alan asiantuntija, mutta maalaisjärkeäni miellyttää ajatus tuholaistorjunnasta, jossa tutkitaan nöyrästi luonnollista ekosysteemiä ja sopivasti tuetaan saalistajapuolta pelloilla. Sellaisessa ajattelussa on kestävyyttä.