Viime vuonna kirjoitettu Life Ascending tarjoaa moniin suuriin kysymyksiin varsin kutkuttavia vastauksia.
Miten elämä syntyi?
Miten elämä kehittyi RNA-tasolta eteenpäin?
Miten kehittyivät seksuaalinen lisääntyminen, liike ja silmä?
Mitä on tietoisuus?
Miksi kuoleminen on tärkeää?
Evoluution suuret ja pienet palat loksahtelevat nykytiedon valossa niin hienosti paikalleen, että ihan itkettää. Ja pienen itkun jälkeen katsoo taas maailmaakin hieman eri silmin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. joulukuuta 2010
maanantai 14. syyskuuta 2009
Kissa pöydälle: eutanasia
Kaari Utriolle iso plussa kissan nostamisesta pöydälle. Jos sen olisi tehnyt joku nuorempi henkilö, tai minkä tahansa ikäinen mies, puhumattakaan että olisi ollut vielä lääkäri, niin julkinen lynkkaus olisi ollut välitön.
Meidän fantasiamaailmaamme eivät kaikki todellisuuden osat oikein sovi, ja kuolema on niistä kipein.
Itse katselin vierestä kun mummo kuihtui hitaasti sängyssä vuosikausia, epämääräisessä tilassa, muistamatta edes omaa poikaansa. Niiltä vierailuilta olivat arvokkuuden ja inhimillisyyden tunteet kaukana.
Kirjailijan mukaan "on järjetöntä ja turhaa", että ihmisten elinikää yritetään nostaa tekemällä vanhuksille leikkauksia ja toimenpiteitä viimeisen puolen vuoden aikana ennen kuolemaa.
"Ennen katsottiin hyväksi iäksi kolme tiuta ja kymmenen eli 70 vuotta. Enempää ei tarvittu."
67-vuotias Utrio ei itse halua joutua vanhainkotiin hoidettavaksi.
Meidän fantasiamaailmaamme eivät kaikki todellisuuden osat oikein sovi, ja kuolema on niistä kipein.
Itse katselin vierestä kun mummo kuihtui hitaasti sängyssä vuosikausia, epämääräisessä tilassa, muistamatta edes omaa poikaansa. Niiltä vierailuilta olivat arvokkuuden ja inhimillisyyden tunteet kaukana.
maanantai 20. lokakuuta 2008
Kuolema
Ensimmäinen askel rehellisemmän (ja hedelmällisemmän) elämänasenteen löytämisessä on elämän - minuuden kokeman elämän - väliaikaisuuden hyväksyminen. Sen rakastaminen. Todellisuuden rakastaminen. Kuoleman rakastaminen osana elämää.
Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.
Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:
"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."
Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.
Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.
Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.
Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.
Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.
Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.
Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?
Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.
Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.
Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.
Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.
Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:
"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."
Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.
Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.
Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.
Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.
Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.
Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.
Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?
Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.
Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.
Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
