75 prosenttia Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä ei usko Jeesukseen. 15 prosenttia kertoo olevansa ateisteja. Arvio perustuu viime vuonna tehtyyn kyselyyn, johon osallistui 10 000 kirkon jäsentä.
Tulos pistää hymyilyttämään. Samalla alkoi vähän mietytyttää miltä nuo luvut näyttävät Suomen ev.lut. kirkon kohdalla.
---
Lähde: Ice News
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ateismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ateismi. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. kesäkuuta 2011
lauantai 28. toukokuuta 2011
Helmeilevä pala Marxia
"Uskonnollinen ahdistus on samalla sekä ilmaus todellisesta ahdingosta että protesti todellista ahdinkoa vastaan. Uskonto on sorretun olennon huokaus, sydämettömän maailman sydän, aivan kuten se on hengettömän tilanteen henki. Se on kansan oopiumia.
Kansan onni vaatii hävittämään uskonnon kansan kuviteltuna onnena. Vaatimus luopua kansan oloja koskevista harhakuvitelmista tarkoittaa vaatimusta luopua sellaisesta tilasta, joka tarvitsee harhakuvitelmia. Siksi uskonnon kritiikki on alkio kritiikkiin murheen laaksosta, jota uskonto sädekehänä ympäröi. Kritiikki on poiminut kuvitellut kukat kahleista, ei siksi, että ihminen kantaisi kahleita ilman mitään kuvitelmia, vaan siksi, että hän karistaisi kahleet ja poimisi elävän kukan."
lauantai 1. tammikuuta 2011
Päivän miete
"Kali-yugasta, joka kestää 432 000 vuotta, on nyt kulunut 5 000 vuotta. Tätä aikakautta edelsivät Dvapara-yuga (800 000 vuotta) ja Treta-yuga (1 200 000 vuotta). Manu* puhui siis noin 2 005 000 vuotta sitten Bhagavad-Gitan** oppilaalleen ja pojalleen Maharaja Iksvakulle, tämän maa-planeetan kuninkaalle. Nykyisen Manun aikakauden kestoksi on arvioitu noin 305 300 000 vuotta, joista on nyt kulunut 120 400 000. Kun tiedetään, että Herra*** puhui Gitan oppilaalleen auringonjumala Vivasvanille ennen Manun syntymää, voidaan arvioida karkeasti, että Gita puhuttiin ainakin 120 400 000 vuotta sitten. Ihmiskunnassa Gita on ollut noin kaksi miljoonaa vuotta. Herra puhui sen uudelleen Arjunalle viitisentuhatta vuotta sitten. Tämä on karkea arvio Bhagavad-Gitan historiasta Gitan itsensä ja sen puhujan, Herra Sri Krishnan, lausunnon mukaan. Gita puhuttiin auringonjumala Vivasvanille, sillä hänkin oli ksatriya, ja kaikkien auringonjumalasta polveutuvien ksatriyoiden eli surya-vamsa -ksatriyoiden isä. Koska Bhagavad-Gita on Jumalan Ylimmän Persoonallisuuden puhumana Veedojen veroinen, sen sisältämä tieto on transsendentaalista (apauruseya), yli-inhimillistä. Koska Veedojen ohjeet hyväksytään sellaisinaan, ilman ihmisen tulkintaa, myös Gita on hyväksyttävä ilman maailmallisia tulkintoja. Maailmalliset kiistelijät esittäkööt vain omia teorioitaan Gitasta, mutta silloin ei ole kyseessä Bhagavad-Gita kuten se on."
- Hänen Jumalainen Armonsa A.C. Bhaktivedanta Swami, Krishna-liikkeen perustaja
---
*Manu on veda-kirjallisuuden mukaan ihmiskunnan isä.
**Bhagavad-gita on uushindulaisen Krishna-liikkeen tärkein pyhä teksti. Se on osa muinaista intialaista eeposta Mahabharataa.
***Herralla tarkoitetaan tässä Krishnaa, eli Jumalan Ylintä Persoonallisuutta, alkusyytä, ylintä jumalaa, tai kuten Swami asian muotoili: "kaikkien aistien ja lehmien ilon lähdettä".
PS. Juutalaisten on aivan turha elvistellä tekstiensä vanhuudella. Muutama tuhat vuotta on näissä ympyröissä kuin pieru Saharassa.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Illan miete
"Man will never be free until the last king is strangled with the entrails of the last priest."
- Denis Diderot
torstai 9. syyskuuta 2010
Epistemologinen nöyryys
"Pohtikaamme kysymystä "Mikä on alkeishiukkanen?" Vastaamme ykskantaan esimerkiksi "neutroni", mutta emme pysty tarjoamaan kunnollista kuvausta siitä, mitä tämä sana tarkoittaa. Voimme käyttää erilaisia kuvauksia ja luonnehtia sitä välillä hiukkasena ja välillä aaltona tai aaltokokonaisuutena. Mutta tiedämme kuitenkin, että mikään näistä kuvauksista ei ole tarkka. Luonnollisesti neutronilla ei ole väriä, hajua tai makua. Sikäli se muistuttaa kreikkalaisen filosofian atomia. Mutta alkeishiukkasilta on riistetty jopa muutkin kvaliteetit - ainakin tietyssä mielessä. Geometrian ja kinematiikan käsitteitä, kuten muotoa ja avaruudellisia liikkeitä, ei voida soveltaa niiden tapauksessa johdonmukaisesti. Jos alkeishiukkasesta halutaan antaa tarkka kuvaus - ja tässä painotetaan sanaa "tarkka" - niin kuvaukseksi voidaan tarjota vain todennäköisyysfunktiota. Mutta sitten huomataankin, ettei kuvauksen kohteen kvaliteetteihin kuulu edes olemassaoloa (sikäli kuin sitä voidaan pitää kvaliteettina). Se on mahdollisesti olemassa tai sillä on taipumus olla olemassa.
...
Tämä seikka [olemisen problematiikka] johdattaa meidät Descartesin järjestelmän varmimman peruslauseen "cogito ergo sum" yleiseen kritiikkiin. Jos sanat "cogito" ja "sum" määritellään tavalliseen tapaan - eli jos ne tarkemmin ja samalla kriittisemmin sanottuna määritellään johtopäätöksen edellyttämällä tavalla - niin itse asiassa tämä lause on tosi matemaattisella varmuudella. Mutta tämä ei kerro meille mitään siitä, miten pitkälle ajattelemisen ja olemisen käsitteet kantavat. Kysymys käsitteiden soveltuvuusalueesta on hyvin yleisellä tasolla aina lopulta empiirinen kysymys.
...
Mitkään käsitteet tai sanat, jotka ovat maailman ja meidän itsemme välisen vuorovaikutuksen muovaamia, eivät ole merkitystensä puolesta täsmällisesti määriteltyjä. Emme toisin sanoen voi tietää täsmälleen, miten pitkälle ne auttavat meitä ymmärtämään maailmaa. Usein niiden tiedetään soveltuvan laajasti joko sisäiseen tai ulkoiseen kokemukseen, mutta niiden soveltuvuuden rajoja ei voida tietää täsmälleen käytännössä koskaan. Tämä pätee jopa sellaisiin yksinkertaisiin ja hyvin yleisiin käsitteisiin kuten "olemassaolo", "aika" ja "avaruus".
...
Yhdestä asiasta kaikki kööpenhaminalaisen tulkinnan vastustajat ovat kuitenkin samaa mieltä. Heidän mielestään olisi toivottavaa palata takaisin klassisen fysiikan todellisuuskäsitykseen, tai yleisempää filosofista ilmaisua käyttääksemme, materialistiseen ontologiaan. Heistä olisi mukavampaa palata ajatukseen objektiivisesta reaalimaailmasta, jonka pienimmät osat ovat samassa mielessä objektiivisesti olemassa kun kivet ja puutkin, riippumatta siitä tarkastelemmeko niitä vai emme.
Atomi-ilmiöiden luonteesta johtuen tämä on kuitenkin mahdotonta tai ei ainakaan jäännöksettä mahdollista, kuten jo tämän kirjan aikaisemmissa luvuissa olemme saaneet havaita. Meidän tehtävämme ei voi olla erilaisten toivomusten muotoileminen siitä, millaisia atomi-ilmiöiden tulisi olla.
...
Emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiseikalta, että valtaosalla ihmisistä voi tuskin olla minkäänlaista hyvin perusteltua näkemystä tiettyjen tärkeiden yleisten ajatusten tai oppien oikeellisuudesta. Tälle valtaosalle sana "uskomus" ei varmasti tarkoita "jonkin totuuden ymmärtämistä", vaan ainoastaan "jonkin väitteen hyväksymistä elämän perustaksi". On helppo ymmärtää, että jälkimmäinen uskomustyyppi on paljon lujempi ja ehdottomampi kuin edellinen; että se voi selvitä vaikka ristiriidasta välittömän kokemuksen kanssa, eikä lisääntyvä tieteellinen tieto siksi horjuta sitä. Viimeisten parin vuosikymmenen historia on monien esimerkkien kautta osoittanut, että toisinaan tätä jälkimmäistä tyyppiä edustavista uskomuksista voidaan pitää kiinni jopa niin pitkälle, että ne näyttävät täysin järjettömiltä ja päättyvät lopulta vasta uskojan itsensä kuolemaan. Tiede ja historia voivat opettaa, että tämän tyyppiset uskomukset voivat koitua kannattajilleen kohtalokkaiksi.
...
Johtopäätöksenä kaikesta siitä, mitä edellä on sanottu modernista luonnontieteestä, voidaan varmaankin esittää, että moderni fysiikka on vain yksi, joskin hyvin tunnusomainen osa sitä yleisempää historiallista prosessia, joka tavoittelee nykyisen maailmamme yhdentymistä ja laajentamista. Tämä prosessi olisi omiaan lieventämään niitä kulttuurillisia ja poliittisia jännitteitä, jotka muodostavat aikamme huomattavan uhkatekijän. Siihen liittyy kuitenkin päinvastaiseen suuntaan toimiva rinnakkaisprosessi. Se tosiasia, että suuret ihmisjoukot tulevat tietoiseksi tästä yhdentymisen prosessista, johtaa olemassa olevissa yhteisöissä kaikkien sellaisten voimatekijöiden kiihottumiseen, jotka pyrkivät turvaamaan omille perinnearvoilleen mahdollisimman huomattavan aseman lopullisessa yhdentyneessä tilassa. Niin muodoin jännitykset kasvavat ja nämä kaksi keskenään kilpailevaa prosessia ovat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa, että kaikki se, mikä vahventaa yhdentymisprosessia - esimerkiksi uudet tekniset edistysaskeleet - vahvistaa samalla myös taistelua vaikutusvallasta lopputilassa ja lisää siten ylimenokauden epävakaisuutta."
- Heisenberg: Fysiikka ja filosofia
maanantai 23. elokuuta 2010
Ymmärrys ja Jumala
Uskovat esittävät usein argumentin "En ymmärrä kuinka muutenkaan maailmankaikkeus olisi syntynyt kuin jonkin luomana".
Tässä on heti ensimmäisenä sudenkuoppana kieli ja käsitteet, jolla olemme tottuneet luovimaan arkisten tapahtumien keskellä. Esim. kun asetetaan premissiksi se, että kaikkeus on joskus "syntynyt", ja lähdetään pohtimaan kaikkeuden syntymistä ihan tuosta vaan, niinkuin mitä tahansa muutakin syntymistä, tulee ajattelija pakottaneeksi itsensä vastaamaan sen arkilogiikan mukaan, jonka liitämme asioiden "syntymiseen".
Tällaisia sudenkuoppia voi oppia välttämään tutustumalla niihin tapoihin, joilla intuitiomme yksinkertaisesti lakkaa toimimasta siirryttäessä arkimaailmasta suhteellisuusteoreettisiin tai kvanttifysikaalisiin ilmiöihin (eli juuri niihin ilmiöihin, joiden kautta kaikkeuden olemusta pitäisi lähteä pohtimaan).
Tärkein osa tuota uskovan argumenttia ovat kuitenkin alkusanat "En ymmärrä...". Uskova ei vain pysty jättämään asiaa siihen. Miten ihmeessä ymmärtämättömyys on minkäänlainen osoitus jumaluuden olemassaolosta, puhumattakaan tietynlaisen jumaluuden olemassaolosta?
Tässä on heti ensimmäisenä sudenkuoppana kieli ja käsitteet, jolla olemme tottuneet luovimaan arkisten tapahtumien keskellä. Esim. kun asetetaan premissiksi se, että kaikkeus on joskus "syntynyt", ja lähdetään pohtimaan kaikkeuden syntymistä ihan tuosta vaan, niinkuin mitä tahansa muutakin syntymistä, tulee ajattelija pakottaneeksi itsensä vastaamaan sen arkilogiikan mukaan, jonka liitämme asioiden "syntymiseen".
Tällaisia sudenkuoppia voi oppia välttämään tutustumalla niihin tapoihin, joilla intuitiomme yksinkertaisesti lakkaa toimimasta siirryttäessä arkimaailmasta suhteellisuusteoreettisiin tai kvanttifysikaalisiin ilmiöihin (eli juuri niihin ilmiöihin, joiden kautta kaikkeuden olemusta pitäisi lähteä pohtimaan).
Tärkein osa tuota uskovan argumenttia ovat kuitenkin alkusanat "En ymmärrä...". Uskova ei vain pysty jättämään asiaa siihen. Miten ihmeessä ymmärtämättömyys on minkäänlainen osoitus jumaluuden olemassaolosta, puhumattakaan tietynlaisen jumaluuden olemassaolosta?
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Uskontokeskustelusta poimittua
"Well, I'm neither brave enough nor smart enough to function in a universe without the god construct. I don't want to think that I'm here all on my own, and I don't want to have to think that I have to make it up all on my own. I rather like the company of believers."
- Pastori Peter Gomes
Olen tässä katsellut muutaman uskontokeskustelun, ja jotenkin tuo kommentti erottui joukosta ja lämmitti mieltä. Kerrankin puheenvuoro, joka vastasi kysymykseen eikä sisältänyt olkiukkoja, henkilökohtaisuuksia, natsiviitteitä tai muuta päätöntä.
(En pitänyt Gomesin kommentista ainoastaan siksi, että siinä uskova väheksyy älyään. Tosin se osa varmasti oli vain hänen vaatimattomuuttaan.)
Myös tämä George Coynen haastattelu on antoisa, sillä hän on (entisenä tiedemiehenä) ajatellut uskoaan perusteellisesti ja osaa myös kertoa sen selkeästi. Hän esittää myös osuvaa kritiikkiä koskien kreationisteja ja omaa katolista kirkkoaan, jossa hän toimii pappina.
torstai 13. toukokuuta 2010
Ateisti ja uskova
Vaikka edellistä kirjoitustani seuranneessa keskustelussa ei saavutettu yhteisymmärrystä, sen aiheuttama ajatusprosessi on ollut antoisa. (Keskustelu oli siis kaikin puolin tavanomainen.)
Kirjoituksessani kritisoin seuraavaa väitettä, joka olkoon nimeltään A:
Sekä uskova että ateisti ovat itse asiassa molemmat uskovaisia, koska kummankaan näkemys jumalasta ei perustu faktoihin.
Väite pitää tietysti paikkansa, jos tarkastelu viedään epistemologiseen loppuunsa, jolloin kaikkea - suoria havaintoja myöten - voidaan pitää puhtaana uskomuksena. Tällainen tarkastelu on tietysti aiheeton, sillä kukaan täyspäinen ei esitä väitettä A sellaisessa viitekehyksessä, jossa ei ole lainkaan faktoja (vaikka se on toki triviaalisti totta).
Esittämällä väitteen A, voi uskova yrittää puolustautua ateistin esittämää kritiikkiä vastaan, tai pyrkiä yleisemmin alentamaan ateistin tai ateismin asemaa. Ehkä uskovakin vaistoaa, millainen tenho saavutetaan "perustamalla asiat faktoille". Siksi, mikäli tämä faktamatto voidaan jotenkin vetää ateistin alta, niin hänen toki kannattaa se tehdä. Ja mikäli se on todella aiheellista, niin se pitääkin tehdä. Toistaiseksi olen sen aiheellisuudesta kuitenkin eri mieltä. Ateisti on ansainnut faktamattonsa, joskaan todellisuudessa matto ei ole niin iso ja punainen kuin se joskus uskovan silmissä tuntuu olevan.
Epäilen, että isoin ongelma keskustelussa on lopulta sanojen "ateisti" ja "uskova" laadullinen ero. Tällä tarkoitan niitä monia tapoja ja relevanssitasoja, joilla ateisti voi uskoa jumalten olemattomuuteen, tai, toiselta kantilta katsottuna, sitä kokonaisvaltaisuutta ja raskautta, jolla uskovan on oltava uskossa.
Vielä tarkemmin tarkoitan tällä sitä, että uskovan uskoon jumalan olemassaolosta liittyy hyvin tiiviisti hänen koko arvomaailmansa, kun taas ateistin uskolla jumalan olemattomuudesta on hyvin heikko (jos minkäänlainen) yhteys hänen arvomaailmaansa. (Toki on myös ateisteja, jotka määrittävät arvonsa lähinnä jumalan olemattomuuden perusteella, ehkä ikäänkuin kapinamielessä, mutta ajatus tuntuu niin omituiselta, että luulen, ja toivon, heidän olevan marginaalissa.) Ateistin arvomaailma saattaa siis olla täysin sama kuin uskovalla, ne vain kumpuavat eri pohjalta.
Jumaluskon ja arvomaailman läheisyydestä johtuen, ja myös siksi, että uskovan faktapohja on heikko, lienee siis uskovan uskon oltava vahvaa ja kokonaivaltaista. Olisi vaikea kuvitella hänen perustavan koko arvomaailmansa kevyelle pohjalle. Ateisti puolestaan voi pitää jumalattomuususkonsa erillään arvoistansa, jolloin uskonnollisen kannan merkityksellisyys voi jäädä vähäisemmäksi. Jumalattomuususkon vähemmästä painoarvosta huolimatta arvot voivat tietysti olla ateistille hyvin merkityksellisiä, ja ne voivat olla perustumatta faktoille siitä huolimatta, ettei hänen jumalattomuususkonsa sille tasolle ylläkään.
Lyhyesti sanottuna jumalattomuususko ja arvomaailma ovat erillisiä asioita, kun taas jumalusko ja arvomaailma eivät ole. Tämä aiheuttaa joskus uskoville harhakuvitelmia ateistien uskon luonteesta ja heidän arvoistaan. Siinä missä usko Jeesukseen tai Muhammediin tai Buddhaan on, sekä sisällöllisesti että vahvuudeltaan, suht tarkka käsite, usko jumalien olemattomuuteen ei sitä ole.
Minä hahmotan asioita paremmin kuvien ja kaavioiden kautta, joten otan vielä hahmottelun avuksi asteikon -10...10, jolla kuvataan uskon voimakkuutta (ehdottomuutta, tärkeyttä, jonkinlaista relevanssia uskovan elämässä). Asteikon ääripäissä ovat uskova (10) sekä uskonnollinen ateisti (-10), ja keskellä tietysti agnostikko (0).
Asteikkoa käyttäen ongelman voi kiteyttää niin, että siinä missä lähes kaikki uskovat sijoittuvat lähelle kymppiä, ateistit ovat sijoittuneet epämääräisemmin välille -10...-5. (-4 alkaa jo lähestyä agnostikkoa.) Voin ajatella ateistille ainakin seuraavat kolme tyyppiä:
Puhtaasti uskonnollinen ateisti:
Yksinkertaisesti uskoo, ettei jumalia ole. Tämä usko voi olla pohjana ateistin arvomaailmalle, tai sitten ei. Siksi uskon voimakkuus voi vaihdella välillä -5...-10, toisin kuin uskovalla.
Faktapohjainen ateisti:
Hänen ateistinen uskonsa muistuttaa uskoa Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Nämä uskot perustuvat molemmat samanlaiselle faktapohjalle, eli havainnoille kyseisen hahmon maallisesta syntyprosessista. Myös niiden merkitykset ateistin arvomaailmalle voivat olla hyvin samanlaiset, eli yleensä heikot. Hänen uskonsa sijoittuu välille -5...-8.
Faktapohjainen uskonnollinen ateisti:
Välimuoto uskonnollisesta ja faktapohjaisesta. On kuten fakta-uskova, mutta tekee lisäksi Kierkegaardilaisen "uskon hypyn", joka antaa pari bonuspistettä uskon voimakkuuteen. Uskolla on siis kieltämättä faktapohja, mutta sen voimakkuus suhteessa muihin vastaaviin faktapohjaisiin näkemyksiin on selvästi suurempi.
Filosofisen kauteni alkuvaiheessa olin kolmannen tyypin ateisti. Tuolloin asia oli hyvin oleellinen maailmankatsomukseni kannalta ja ehkä siksi kirkastin kantani maailman jumalattomuudesta selvästi ehdottomammalle tasolle kuin esimerkiksi kantani Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Mitään tietoista uskon päätöstä en muista tehneeni, vaan asia yksinkertaisesti oli minulle hyvin tärkeä siinä tilanteessa, ja asenteen muutos tapahtui ihan itsekseen.
Yhteenvetona voisin sanoa, että voin mieltää ateistisen näkemyksen samanlaisena, faktoihin perustumattomana kuin uskonnollisen vain siinä tapauksessa, että myöskään näkemystä Mikki-Hiiren olemattomuudesta ei pidetä faktapohjaisena. Tämä on vastoin sitä tapaa, jolla itse käsitän "faktapohjaisuuden" (siinä arkimerkityksessään, jossa väitettä A on mielekästä tarkastella).
Kirjoituksessani kritisoin seuraavaa väitettä, joka olkoon nimeltään A:
Sekä uskova että ateisti ovat itse asiassa molemmat uskovaisia, koska kummankaan näkemys jumalasta ei perustu faktoihin.
Väite pitää tietysti paikkansa, jos tarkastelu viedään epistemologiseen loppuunsa, jolloin kaikkea - suoria havaintoja myöten - voidaan pitää puhtaana uskomuksena. Tällainen tarkastelu on tietysti aiheeton, sillä kukaan täyspäinen ei esitä väitettä A sellaisessa viitekehyksessä, jossa ei ole lainkaan faktoja (vaikka se on toki triviaalisti totta).
Esittämällä väitteen A, voi uskova yrittää puolustautua ateistin esittämää kritiikkiä vastaan, tai pyrkiä yleisemmin alentamaan ateistin tai ateismin asemaa. Ehkä uskovakin vaistoaa, millainen tenho saavutetaan "perustamalla asiat faktoille". Siksi, mikäli tämä faktamatto voidaan jotenkin vetää ateistin alta, niin hänen toki kannattaa se tehdä. Ja mikäli se on todella aiheellista, niin se pitääkin tehdä. Toistaiseksi olen sen aiheellisuudesta kuitenkin eri mieltä. Ateisti on ansainnut faktamattonsa, joskaan todellisuudessa matto ei ole niin iso ja punainen kuin se joskus uskovan silmissä tuntuu olevan.
Epäilen, että isoin ongelma keskustelussa on lopulta sanojen "ateisti" ja "uskova" laadullinen ero. Tällä tarkoitan niitä monia tapoja ja relevanssitasoja, joilla ateisti voi uskoa jumalten olemattomuuteen, tai, toiselta kantilta katsottuna, sitä kokonaisvaltaisuutta ja raskautta, jolla uskovan on oltava uskossa.
Vielä tarkemmin tarkoitan tällä sitä, että uskovan uskoon jumalan olemassaolosta liittyy hyvin tiiviisti hänen koko arvomaailmansa, kun taas ateistin uskolla jumalan olemattomuudesta on hyvin heikko (jos minkäänlainen) yhteys hänen arvomaailmaansa. (Toki on myös ateisteja, jotka määrittävät arvonsa lähinnä jumalan olemattomuuden perusteella, ehkä ikäänkuin kapinamielessä, mutta ajatus tuntuu niin omituiselta, että luulen, ja toivon, heidän olevan marginaalissa.) Ateistin arvomaailma saattaa siis olla täysin sama kuin uskovalla, ne vain kumpuavat eri pohjalta.
Jumaluskon ja arvomaailman läheisyydestä johtuen, ja myös siksi, että uskovan faktapohja on heikko, lienee siis uskovan uskon oltava vahvaa ja kokonaivaltaista. Olisi vaikea kuvitella hänen perustavan koko arvomaailmansa kevyelle pohjalle. Ateisti puolestaan voi pitää jumalattomuususkonsa erillään arvoistansa, jolloin uskonnollisen kannan merkityksellisyys voi jäädä vähäisemmäksi. Jumalattomuususkon vähemmästä painoarvosta huolimatta arvot voivat tietysti olla ateistille hyvin merkityksellisiä, ja ne voivat olla perustumatta faktoille siitä huolimatta, ettei hänen jumalattomuususkonsa sille tasolle ylläkään.
Lyhyesti sanottuna jumalattomuususko ja arvomaailma ovat erillisiä asioita, kun taas jumalusko ja arvomaailma eivät ole. Tämä aiheuttaa joskus uskoville harhakuvitelmia ateistien uskon luonteesta ja heidän arvoistaan. Siinä missä usko Jeesukseen tai Muhammediin tai Buddhaan on, sekä sisällöllisesti että vahvuudeltaan, suht tarkka käsite, usko jumalien olemattomuuteen ei sitä ole.
Minä hahmotan asioita paremmin kuvien ja kaavioiden kautta, joten otan vielä hahmottelun avuksi asteikon -10...10, jolla kuvataan uskon voimakkuutta (ehdottomuutta, tärkeyttä, jonkinlaista relevanssia uskovan elämässä). Asteikon ääripäissä ovat uskova (10) sekä uskonnollinen ateisti (-10), ja keskellä tietysti agnostikko (0).
Asteikkoa käyttäen ongelman voi kiteyttää niin, että siinä missä lähes kaikki uskovat sijoittuvat lähelle kymppiä, ateistit ovat sijoittuneet epämääräisemmin välille -10...-5. (-4 alkaa jo lähestyä agnostikkoa.) Voin ajatella ateistille ainakin seuraavat kolme tyyppiä:
Puhtaasti uskonnollinen ateisti:
Yksinkertaisesti uskoo, ettei jumalia ole. Tämä usko voi olla pohjana ateistin arvomaailmalle, tai sitten ei. Siksi uskon voimakkuus voi vaihdella välillä -5...-10, toisin kuin uskovalla.
Faktapohjainen ateisti:
Hänen ateistinen uskonsa muistuttaa uskoa Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Nämä uskot perustuvat molemmat samanlaiselle faktapohjalle, eli havainnoille kyseisen hahmon maallisesta syntyprosessista. Myös niiden merkitykset ateistin arvomaailmalle voivat olla hyvin samanlaiset, eli yleensä heikot. Hänen uskonsa sijoittuu välille -5...-8.
Faktapohjainen uskonnollinen ateisti:
Välimuoto uskonnollisesta ja faktapohjaisesta. On kuten fakta-uskova, mutta tekee lisäksi Kierkegaardilaisen "uskon hypyn", joka antaa pari bonuspistettä uskon voimakkuuteen. Uskolla on siis kieltämättä faktapohja, mutta sen voimakkuus suhteessa muihin vastaaviin faktapohjaisiin näkemyksiin on selvästi suurempi.
Filosofisen kauteni alkuvaiheessa olin kolmannen tyypin ateisti. Tuolloin asia oli hyvin oleellinen maailmankatsomukseni kannalta ja ehkä siksi kirkastin kantani maailman jumalattomuudesta selvästi ehdottomammalle tasolle kuin esimerkiksi kantani Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Mitään tietoista uskon päätöstä en muista tehneeni, vaan asia yksinkertaisesti oli minulle hyvin tärkeä siinä tilanteessa, ja asenteen muutos tapahtui ihan itsekseen.
Yhteenvetona voisin sanoa, että voin mieltää ateistisen näkemyksen samanlaisena, faktoihin perustumattomana kuin uskonnollisen vain siinä tapauksessa, että myöskään näkemystä Mikki-Hiiren olemattomuudesta ei pidetä faktapohjaisena. Tämä on vastoin sitä tapaa, jolla itse käsitän "faktapohjaisuuden" (siinä arkimerkityksessään, jossa väitettä A on mielekästä tarkastella).
maanantai 10. toukokuuta 2010
Uskovan usko ja ateistin usko
Silloin tällöin kuulee väitteen, että sekä uskova että ateisti ovat itse asiassa molemmat uskovaisia, koska kummankaan näkemys ei perustu faktoihin.
Siinä mielessä väite pitää paikkansa, että niin ateisti kuin uskovakin voi perustaa kantansa tyhjän päälle, vailla mitään todellista havaintopohjaa tai rationaalista perustelua. Voi siis yksinkertaisesti päättää, ettei jumalia ole, yhtälailla kuin voi vain päättää, että joku jumala on.
On kuitenkin ateisteja, jotka perustavat uskonsa havainnoille. Tällä tarkoitan, että usko jumalten olemattomuuteen on samanlaisella pohjalla kuin usko arkisempiin asioihin, kuten siihen, että uskon lompsassani olevan tällä hetkellä yksi kympin seteli. Lisäksi voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, että ateistisen uskoni asenne muistuttaa kympin seteliin kohdistuvaa uskoa: kyse on asiasta joka on tärkeä, muttei kuitenkaan stressaava, ja joka on lähes itsestään selvä, muttei kuitenkaan absoluuttisen kirkas.
Ateismia pohjustavat todelliset havainnot poikkeavat tavanomaisesta sikäli, että havainnot jumalten olemattomuudesta ovat kaikki luonteeltaan epäsuoria, mikä on tietysti luonnollista jos kohdetta ei ole olemassa. (Havainto siitä, että kaikki jumaliin liittyvät havainnot ovat tähän saakka olleet epäsuoria, on jo itsessään yksi havainto, joka tukee ateistista näkemystä.)
Havainnot liittyvät jumalten ja uskontojen luonnolliseen syntyprosessiin, eli siihen, kuinka muinainen ihminen, etsiessään selityksiä luonnonvoimille, keksii ensin metsän henkiä ja ukkosen jumalia, joista puolestaan kehittyy aikojen saatossa mytologioita, kokonaisia maailmaselityksiä ja uskontoja. Tätä prosessia, jossa ihminen luo jumalan etsiessään luonnonilmiöille ihmismäisiä tulkintoja, tukee niin valtava määrä psykologisia, biologisia, sosiologisia sekä historiallisia havaintoja, etten vain voi ummistaa niiltä silmiäni.
Niin notta, no perkele, pakkohan sitä on ajatella että siellä lompsassa on edelleen se kymppi. Vaikka olisihan se kivempi uskoa että siellä on miljoona, (ihan vaan siksi, ettei koskaan voi olla täysin varma), ja elää sen mukaan kunnes lompsan sisältö paljastuu.
Havainnollistanpa vielä esimerkin kautta kuinka kuvailemani ateistinen "usko" muistuttaa kovasti uskoa, joka liittyy tavallisiin arkiasioihin.
"Uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi velhoista, jotka taikoivat maahan ikuisen talven, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan lumi sulaa myös keväällä 2011. Olen esimerkiksi tehnyt havaintoja lumen sulamiseta keväisin Tampereen seudulla. Ymmärrän myös ne yleiset periaatteet, joilla lumen sulamisen ja vuodenaikojen vaihtelun ajatellaan tapahtuvan, ja ne tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011.
"Uskon, ettei jumalia ole."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi jumalista, jotka ovat luoneet maailman ja antaneet meille erilaisia päämääriä, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan jumalat ovat ihmisen luomia. Olen esimerkiksi havainnut ihmisellä halun löytää totuuksia, ihailla sankareita, hakea lohtua, pelätä kuolemaa ja oikeuttaa näkemyksensä vedoten itseä suurempaan auktoriteettiin. Ymmärrän myös hyvin ne yleiset periaatteet, joilla esihistorialliset taruolennot sekä myöhemmin uskonnot ovat syntyneet inhimillisten taipumusten pohjalta, ja nämä periaatteet tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, ettei jumalia ole.
Tältä pohjalta kun mietin, niin tulin sellaiseen johtopäätökseen, että uskovan ja ateistin uskoissa taitaa olla joitain eroja, ainakin sikäli kun kyse on kakkostyypin ateistista.
Siinä mielessä väite pitää paikkansa, että niin ateisti kuin uskovakin voi perustaa kantansa tyhjän päälle, vailla mitään todellista havaintopohjaa tai rationaalista perustelua. Voi siis yksinkertaisesti päättää, ettei jumalia ole, yhtälailla kuin voi vain päättää, että joku jumala on.
On kuitenkin ateisteja, jotka perustavat uskonsa havainnoille. Tällä tarkoitan, että usko jumalten olemattomuuteen on samanlaisella pohjalla kuin usko arkisempiin asioihin, kuten siihen, että uskon lompsassani olevan tällä hetkellä yksi kympin seteli. Lisäksi voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, että ateistisen uskoni asenne muistuttaa kympin seteliin kohdistuvaa uskoa: kyse on asiasta joka on tärkeä, muttei kuitenkaan stressaava, ja joka on lähes itsestään selvä, muttei kuitenkaan absoluuttisen kirkas.
Ateismia pohjustavat todelliset havainnot poikkeavat tavanomaisesta sikäli, että havainnot jumalten olemattomuudesta ovat kaikki luonteeltaan epäsuoria, mikä on tietysti luonnollista jos kohdetta ei ole olemassa. (Havainto siitä, että kaikki jumaliin liittyvät havainnot ovat tähän saakka olleet epäsuoria, on jo itsessään yksi havainto, joka tukee ateistista näkemystä.)
Havainnot liittyvät jumalten ja uskontojen luonnolliseen syntyprosessiin, eli siihen, kuinka muinainen ihminen, etsiessään selityksiä luonnonvoimille, keksii ensin metsän henkiä ja ukkosen jumalia, joista puolestaan kehittyy aikojen saatossa mytologioita, kokonaisia maailmaselityksiä ja uskontoja. Tätä prosessia, jossa ihminen luo jumalan etsiessään luonnonilmiöille ihmismäisiä tulkintoja, tukee niin valtava määrä psykologisia, biologisia, sosiologisia sekä historiallisia havaintoja, etten vain voi ummistaa niiltä silmiäni.
Niin notta, no perkele, pakkohan sitä on ajatella että siellä lompsassa on edelleen se kymppi. Vaikka olisihan se kivempi uskoa että siellä on miljoona, (ihan vaan siksi, ettei koskaan voi olla täysin varma), ja elää sen mukaan kunnes lompsan sisältö paljastuu.
Havainnollistanpa vielä esimerkin kautta kuinka kuvailemani ateistinen "usko" muistuttaa kovasti uskoa, joka liittyy tavallisiin arkiasioihin.
"Uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi velhoista, jotka taikoivat maahan ikuisen talven, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan lumi sulaa myös keväällä 2011. Olen esimerkiksi tehnyt havaintoja lumen sulamiseta keväisin Tampereen seudulla. Ymmärrän myös ne yleiset periaatteet, joilla lumen sulamisen ja vuodenaikojen vaihtelun ajatellaan tapahtuvan, ja ne tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011.
"Uskon, ettei jumalia ole."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi jumalista, jotka ovat luoneet maailman ja antaneet meille erilaisia päämääriä, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan jumalat ovat ihmisen luomia. Olen esimerkiksi havainnut ihmisellä halun löytää totuuksia, ihailla sankareita, hakea lohtua, pelätä kuolemaa ja oikeuttaa näkemyksensä vedoten itseä suurempaan auktoriteettiin. Ymmärrän myös hyvin ne yleiset periaatteet, joilla esihistorialliset taruolennot sekä myöhemmin uskonnot ovat syntyneet inhimillisten taipumusten pohjalta, ja nämä periaatteet tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, ettei jumalia ole.
Tältä pohjalta kun mietin, niin tulin sellaiseen johtopäätökseen, että uskovan ja ateistin uskoissa taitaa olla joitain eroja, ainakin sikäli kun kyse on kakkostyypin ateistista.
torstai 6. toukokuuta 2010
Näin puhui Buddha
Olen tässä mietiskellyt hieman Buddhan oppia.
Yhteenvetona voisin sanoa, että siinä missä aiemmin pidin buddhismia vähiten huonona suurista uskonnoista, pidän sitä nykyään jopa melkein fiksuna.
Buddhismi on perinyt pääpiirteensä - jälleensyntymän, karman ja valaistumisen - hindulaisuudelta, joten monet näistä ajatuksista koskevat samalla myös hindulaisuutta. Hindulaisuus ei kuitenkaan tunne yhtä suurta profeettaa tai oppikokoelmaa, ja on siksi vaikeammin lähestyttävä.
Hindulaisuus on myös juurrutettu pyhien paikkojensa kautta pysyvästi Intiaan, mikä on tietysti vähän hassua. Myös pyhä lehmä on hassu ajatus, joskin historiallisesti ymmärrettävä. (Voisiko universumi tosiaan olla rakentunut niin, että lehmällä, sekä tietyllä joella Intiassa, olisi siinä erityinen asema? Entä kun Ganges vaihtaa uomaa tai kuivuu? Entä kun lehmä kehittyy erilaiseksi tai joku muu eläin lehmämäiseksi?)
Mutta asiaan. Ensin vähän taustaa. Tampereen kirjamessuilla käteeni tarttui H.S. Olcottin kirjoittama Näin puhui Buddha*, jonka avulla olen tutustunut buddhismin ydinajatuksiin. Kirja herätti paljon ajatuksia, jotka eivät kaikki mahdu yhteen kirjoitukseen, joten kirjoittanen aiheesta joskus toistekin.
Aloitan parilla ajatuksella buddhismin perusideasta, jota kuvaillaan kirjassa mm. seuraavasti:
Kuten muidenkin suurten uskontojen, myös buddhismin maailmankuva on elämää vieroksuva ja pakotietä etsivä. Sen mukaan ihmisen halut, syntymä ja ylipäätään elämä ovat kurjuutta, josta on päästävä eroon. On kuoletettava se "kiivas kaipaus, mikä meillä on elämään". Tällaisen elämään väsyneen mielenmaiseman ruokkiminen on kolmanneksi painavin syy sille, että uskonnoista olisi hyvä päästä eroon. (En sano, etteikö todellisuuspaosta olisi ollut aikanaan suurta hyötyä.)
Kuitenkin suurena erona buddhismin ja Abrahamilaisten uskontojen todellisuuspaoissa on se, että Buddhan keksimä Ihmemaan portti on hillitympi ja vähemmän ristiriidassa todellisen maailman kanssa. Buddhismin ytimessä oleva ajatus periytyvästä karmapallerosta antaa vähemmän painoa tälle elämälle ja korostaa tulevien elämien merkitystä, jolloin elämisestä tulee pitkäjänteisempää kuin Abrahamilaisessa "Tämän elämän perusteella ikuinen tuomio" -ajattelussa. Tämä on minusta buddhismin merkittävin ansio. Myös buddhismiin liittyvä itsetutkiskelu on ansioituneempaa kuin Lähi-Idän uskonnoissa.
---
* 1800-luvun lopulla elänyt eversti H.S. Olcott uhrasi suht ison osan elämästään buddhismille ja sen tekstien tutkimiselle, ja työnsä tuloksena kirjoitti "buddhalaisen katekismuksen", eli tiivistelmän buddhan opista. Kirjan suomennos on nimeltään Näin puhui Buddha. Alkuperäinen englanninkielinen versio The Buddhist Catechism on luettavissa verkossa.
Kirjan välittämä kuva buddhan opetuksista lienee varsin onnistunut, sillä Sri Lankan buddhalaiset ovat hyväksyneet kirjan sisällön käytettäväksi buddhalaisissa kouluissa, ja se on edelleen käytössä. Lisäksi kirjan lopussa esitetyt Buddhanopin peruskappaleet, jotka Olcott esitti yhteiseksi uskonperustaksi buddhalaisille, on hyväksynyt Sri Lankan, Myanmarin sekä Japanin buddhalaisen papiston edustajisto.
Sri Lanka on sekä historiallisesti että nykyään yksi buddhismin ydinalueista. Vuoden 250 eKr. kieppeillä hallinnut Intian kuningas Asoka oli ensimmäinen suuri buddhismin levittäjä, ja tuolloin oppi levisi hänen lastensa mukana Sri Lankalle. Myöhemmin buddhismi lähes hävisi Intiasta, mutta säilyi Sri Lankalla ja levisi moniin manner-Aasian maihin. Sri Lankalla on pisin yhtenäinen buddhalainen historia ja buddhalaiset ovat saarella edelleen selvä enemmistö. Esimerkiksi vanhinta buddhalaista tekstikokoelmaa, palinkielistä kaanonia (Tipitaka), on säilytetty Sri Lankalla sen kirjoittamisesta saakka. (Olcottin kirjassa on siis kyse Theravada-buddhalaisuudesta, joskin muut haarat näyttävät olevan samoilla linjoilla niissä perusasioissa, joita kirjassa käsitellään.)
Eräs kiinnostava pikku fakta on, että kirjaa kirjoitettaessa, 1800-luvun lopulla, buddhalaisuus oli maailman suurin uskonto. Silloin 40% ihmisistä oli buddhalaisia. Tosin ihmisiä oli tuolloin "vain" vajaat 1,5 miljardia. Kovasti on siis viimeisen sadan vuoden aikana kerääntynyt meitä ylemmän keskitason karmankasvattajia tälle pallolle.
Yhteenvetona voisin sanoa, että siinä missä aiemmin pidin buddhismia vähiten huonona suurista uskonnoista, pidän sitä nykyään jopa melkein fiksuna.
Buddhismi on perinyt pääpiirteensä - jälleensyntymän, karman ja valaistumisen - hindulaisuudelta, joten monet näistä ajatuksista koskevat samalla myös hindulaisuutta. Hindulaisuus ei kuitenkaan tunne yhtä suurta profeettaa tai oppikokoelmaa, ja on siksi vaikeammin lähestyttävä.
Hindulaisuus on myös juurrutettu pyhien paikkojensa kautta pysyvästi Intiaan, mikä on tietysti vähän hassua. Myös pyhä lehmä on hassu ajatus, joskin historiallisesti ymmärrettävä. (Voisiko universumi tosiaan olla rakentunut niin, että lehmällä, sekä tietyllä joella Intiassa, olisi siinä erityinen asema? Entä kun Ganges vaihtaa uomaa tai kuivuu? Entä kun lehmä kehittyy erilaiseksi tai joku muu eläin lehmämäiseksi?)
Mutta asiaan. Ensin vähän taustaa. Tampereen kirjamessuilla käteeni tarttui H.S. Olcottin kirjoittama Näin puhui Buddha*, jonka avulla olen tutustunut buddhismin ydinajatuksiin. Kirja herätti paljon ajatuksia, jotka eivät kaikki mahdu yhteen kirjoitukseen, joten kirjoittanen aiheesta joskus toistekin.
Aloitan parilla ajatuksella buddhismin perusideasta, jota kuvaillaan kirjassa mm. seuraavasti:
Mitä merkitsee sana buddha?
Valistunut, herännyt, joka omistaa täydellisen viisauden.
Kuinka kehittyy buddha?
Kun ihminen kuullessaan ja nähdessään jonkun buddhoista maallisessa elämässä innostuu siihen määrin, että päättää elää niin, että hänestäkin kerran tulevaisuudessa kehittyy buddha, joka kykenee ohjaamaan ihmiskuntaa ulos jälleensyntymisen kiertokulusta.
Kun meidän bodhisattvamme tuli buddhaksi, minkä seikan hän näki inhimillisen kurjuuden syyksi?
Tietämättömyyden.
Minkätähden tietämättömyydestä seuraa kärsimys?
Koska sen takia pidämme arvossa sellaista, mikä ei arvoa ansaitse, suremme sellaista, jota meidän ei pitäisi surra, katsomme todelliseksi sitä, mikä ei ole todellista, vaan harhaan vievää ja kulutamme elämämme tavoitellen arvottomia ja laimin lyöden sitä, mikä todella on arvokkainta.
Ja mikä sitten on arvokkainta?
Arvokkainta on tietää ihmisen olemassaolon ja päämäärän koko salaisuus, niin ettemme pane liian suurta arvoa tälle elämälle ja sen olosuhteille, vaan että elämme tavalla, josta koituu suurin onni ja vähin kärsimys sekä kanssaihmisille että itsellemme.
Mikä on se valo, joka voi karkoittaa tietämättömyytemme ja poistaa kaikki surumme?
"Neljän jalon totuuden" tietäminen, joiksi Buddha niitä nimitti.
Mitkä ovat nämä neljä jaloa totuutta?
1. Kehittyvän olemassaolon kurjuudet, joiden seurauksena on syntymä ja kuolema, elämä toisensa jälkeen. 2. Kurjuuten aiheuttava syy, joka on alati uusiutunut itsensä tyydyttämisen halu, vaikkei sitä päämäärää voi koskaan saavuttaa. 3. Tämän halun kuolettaminen tahi siitä vierottuminen. 4. Keinot tämän halun kuolettamiseen.
Mainitse minulle jotain, joka aiheuttaa surua?
Syntyminen, riutuminen, sairaus, kuolema, eroaminen niistä, joita rakastamme, yhtyminen meille vastenmielisiin ja saavuttamattoman kaihoaminen.
Kuinka voimme päästä kärsimyksistä?
Siten, että täydellisesti voitamme ja kuoletamme tuon surua synnyttävän kiivaan kaipauksen, mikä meillä on elämään ja sen nautintoihin.
Ja kun tämän pelastuksen eli vapautumisen olemme saavuttaneet, mitä sitten?
Sitten saavutamme nirvanan.
Mikä on nirvana?
Tila, jossa kaikki vaihtelu on lakannut, täydellisen levon tila, jossa ei ole himoa eikä harhaa eikä surua: tila, josta puuttuu kaikki, mikä muodostaa fyysillisen ihmisen. Ennenkuin ihminen saavuttaa nirvanan, hän syntyy alati jälleen; kun hän saavuttaa nirvanan, hän ei enää jälleensynny.
Kuten muidenkin suurten uskontojen, myös buddhismin maailmankuva on elämää vieroksuva ja pakotietä etsivä. Sen mukaan ihmisen halut, syntymä ja ylipäätään elämä ovat kurjuutta, josta on päästävä eroon. On kuoletettava se "kiivas kaipaus, mikä meillä on elämään". Tällaisen elämään väsyneen mielenmaiseman ruokkiminen on kolmanneksi painavin syy sille, että uskonnoista olisi hyvä päästä eroon. (En sano, etteikö todellisuuspaosta olisi ollut aikanaan suurta hyötyä.)
Kuitenkin suurena erona buddhismin ja Abrahamilaisten uskontojen todellisuuspaoissa on se, että Buddhan keksimä Ihmemaan portti on hillitympi ja vähemmän ristiriidassa todellisen maailman kanssa. Buddhismin ytimessä oleva ajatus periytyvästä karmapallerosta antaa vähemmän painoa tälle elämälle ja korostaa tulevien elämien merkitystä, jolloin elämisestä tulee pitkäjänteisempää kuin Abrahamilaisessa "Tämän elämän perusteella ikuinen tuomio" -ajattelussa. Tämä on minusta buddhismin merkittävin ansio. Myös buddhismiin liittyvä itsetutkiskelu on ansioituneempaa kuin Lähi-Idän uskonnoissa.
---
* 1800-luvun lopulla elänyt eversti H.S. Olcott uhrasi suht ison osan elämästään buddhismille ja sen tekstien tutkimiselle, ja työnsä tuloksena kirjoitti "buddhalaisen katekismuksen", eli tiivistelmän buddhan opista. Kirjan suomennos on nimeltään Näin puhui Buddha. Alkuperäinen englanninkielinen versio The Buddhist Catechism on luettavissa verkossa.
Kirjan välittämä kuva buddhan opetuksista lienee varsin onnistunut, sillä Sri Lankan buddhalaiset ovat hyväksyneet kirjan sisällön käytettäväksi buddhalaisissa kouluissa, ja se on edelleen käytössä. Lisäksi kirjan lopussa esitetyt Buddhanopin peruskappaleet, jotka Olcott esitti yhteiseksi uskonperustaksi buddhalaisille, on hyväksynyt Sri Lankan, Myanmarin sekä Japanin buddhalaisen papiston edustajisto.
Sri Lanka on sekä historiallisesti että nykyään yksi buddhismin ydinalueista. Vuoden 250 eKr. kieppeillä hallinnut Intian kuningas Asoka oli ensimmäinen suuri buddhismin levittäjä, ja tuolloin oppi levisi hänen lastensa mukana Sri Lankalle. Myöhemmin buddhismi lähes hävisi Intiasta, mutta säilyi Sri Lankalla ja levisi moniin manner-Aasian maihin. Sri Lankalla on pisin yhtenäinen buddhalainen historia ja buddhalaiset ovat saarella edelleen selvä enemmistö. Esimerkiksi vanhinta buddhalaista tekstikokoelmaa, palinkielistä kaanonia (Tipitaka), on säilytetty Sri Lankalla sen kirjoittamisesta saakka. (Olcottin kirjassa on siis kyse Theravada-buddhalaisuudesta, joskin muut haarat näyttävät olevan samoilla linjoilla niissä perusasioissa, joita kirjassa käsitellään.)
Eräs kiinnostava pikku fakta on, että kirjaa kirjoitettaessa, 1800-luvun lopulla, buddhalaisuus oli maailman suurin uskonto. Silloin 40% ihmisistä oli buddhalaisia. Tosin ihmisiä oli tuolloin "vain" vajaat 1,5 miljardia. Kovasti on siis viimeisen sadan vuoden aikana kerääntynyt meitä ylemmän keskitason karmankasvattajia tälle pallolle.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Pari kysymystä uskoville
Blogissa nimeltä Hätäpäiden kalinaa käytiin keskustelua ateismista ja uskonnoista, ja se herätti kysymyksen uskovien suhtautumisesta (tai suhtautumattomuudesta) kulttuurievoluutioon.
Nykyisten uskontojen synty voidaan ymmärtää osana kulttuurievoluutiota: ensin ihmiset loivat luonnonvoimille ihmishahmoisia selityksiä ja taruja, jotka sitten kehittyivät vähitellen laajemmiksi mytologioiksi, aina nykypäiviin saakka. Tällä selityksellä on sellainen hieno piirre, että kaikki havaintoaineistomme kaikilta sitä jotenkin koskevilta tieteenaloilta tukee sitä. Näistä mainittakoon vaikka antropologia, biologia ja käyttäytymistieteet.
Itse en voi sulkea tältä luonnolliselta (maalliselta) selitykseltä silmiäni, mikä onkin osasyy siihen, että uskon jumalten (ja tuonpuoleisen, sielunvaelluksen) olemattomuuteen. Siksi olen kiinnostunut kuulemaan mitä uskova ajattelee uskontojen syntyhistoriasta.
1) Mitä ajattelet uskontojen luonnollisesta syntyhistoriasta osana kulttuurievoluutiota? Onko se sinusta hyvä selitys vai onko siinä jotain epäilyttävää?
2) Jos se on sinusta hyvä selitys, niin mille perustat uskosi?
Kysymykset menevät ehkä hieman aralle alueelle, mutta olen kiitollinen jos joku uskova viitsii valottaa ajatuksiaan.
Nykyisten uskontojen synty voidaan ymmärtää osana kulttuurievoluutiota: ensin ihmiset loivat luonnonvoimille ihmishahmoisia selityksiä ja taruja, jotka sitten kehittyivät vähitellen laajemmiksi mytologioiksi, aina nykypäiviin saakka. Tällä selityksellä on sellainen hieno piirre, että kaikki havaintoaineistomme kaikilta sitä jotenkin koskevilta tieteenaloilta tukee sitä. Näistä mainittakoon vaikka antropologia, biologia ja käyttäytymistieteet.
Itse en voi sulkea tältä luonnolliselta (maalliselta) selitykseltä silmiäni, mikä onkin osasyy siihen, että uskon jumalten (ja tuonpuoleisen, sielunvaelluksen) olemattomuuteen. Siksi olen kiinnostunut kuulemaan mitä uskova ajattelee uskontojen syntyhistoriasta.
1) Mitä ajattelet uskontojen luonnollisesta syntyhistoriasta osana kulttuurievoluutiota? Onko se sinusta hyvä selitys vai onko siinä jotain epäilyttävää?
2) Jos se on sinusta hyvä selitys, niin mille perustat uskosi?
Kysymykset menevät ehkä hieman aralle alueelle, mutta olen kiitollinen jos joku uskova viitsii valottaa ajatuksiaan.
perjantai 20. helmikuuta 2009
Ihmisen ideologista oveluutta
Pelastususkontojen kekseliäisyys on siinä, että ne tuovat maailmaan
- väärät teot, jotta pelkkiä tekoja voisi tuomita,
- pahuuden, jotta sen voisi voittaa,
- syntisen ihmisen, jotta hänet voisi armahtaa,
- harhautuneen ihmisen, jotta hänelle voisi tarjota Totuuden,
- kadotuksen, jotta siltä voisi pelastua,
- kuolemanpelon, jotta sitä voisi lievittää.
- väärät teot, jotta pelkkiä tekoja voisi tuomita,
- pahuuden, jotta sen voisi voittaa,
- syntisen ihmisen, jotta hänet voisi armahtaa,
- harhautuneen ihmisen, jotta hänelle voisi tarjota Totuuden,
- kadotuksen, jotta siltä voisi pelastua,
- kuolemanpelon, jotta sitä voisi lievittää.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Leikkokukka vaiko istukka paremmassa mullassa?
Seuraava on kirjoitettu kommentiksi Takkirauta -blogin kirjoitukseen Leikkokukkaetiikka, joka käsittelee uskonnon tarpeellisuutta osana yhteiskuntaa. Siinä pohditaan mm. seuraavasti.
Näkemys perusteltiin tutkailemalla menneitä yhteiskuntia, ja jutussa siteerattiin esim. historioitsija Arnold Toynbeetä.
Aikanaan uskonnot kumpusivat myyttisestä ilmiöiden selittämisestä, mikä johti mytologisen kudelman muodostumiseen koko maailman pohjalle. Tämä maailmankuva taas velvoitti yhteisön johtajat oikeuttamaan asemansa uskonnollisesti. Oli kiva kuulla, ettei Takkiraudan kirjoittaja liikaa "haikaile myyttisen historiamme perään". Siltä pohjalta hänenkin lie helppo huomata, että olemme nyt aivan uudenlaisessa asemassa uskonnon sävyttämään historiaamme nähden: olemme ensimmäistä kertaa hahmottaneet elämän kehityskulun solusta ihmiseen ilman ainuttakaan mytologista askelta. (Kehitysaskel molekyylistä soluunkin on jo ihan huulilla.) Siksi ihmisellä on nyt ensimmäistä kertaa kirkas, arkijärjellä ymmärrettävä, todella ison perspektiivin kuva sen elämän olemuksesta, mitä hänkin edustaa.
(Toki, vaikka "ymmärtäisimmekin" jonkin ilmiön, on selityksen pohjalla aina selittämättömiä ilmiöitä. Tiedämme ehkä kuinka DNA-juoste muodostuu molekyyleistä, jotka muodostuvat atomeista, jne., mutta jossain kohtaa ketju loppuu, ja ketjun viimeinen selitys koostuu aina käsitteistä, joiden olemassaololla ei ole enää selitystä. Ne ovat tieteen tervettä mystiikkaa.)
Paradoksaalisesti tiede ei pääse koskaan eroon myyteistä. Tieteen "mytologinen taso" on kuitenkin nykyään saatu tiputettua niin pienen mittakaavan ilmiöihin, että sen yläpuolelle on vihdoin jäänyt kirkas kokonaiskuva elämästä. Siitä, mitä elämä on ollut sen alkamisesta tähän hetkeen.
Tähän perustan uskoni uskonnottomaan yhteiskuntaan, jossa uskon(!) kohde on palannut takaisin itse ihmiseen.
Uskon siis, että nykyinen käsityksemme elämästä (voi) muuttaa yhteiskunnan riippuvuutta mytologisesta päämäärästä ja moraalipohjasta. Mielestäni nyky-yhteiskunnan päämäärä ja moraalipohja voivat olla "vapaita mytologiasta". Ymmärryksemme elämän historiasta tarjoaa pohjan sellaiselle yhteiselle päämäärälle, joka ei tarvitse sokeaa uskoa mihinkään, vaan ainoastaan maalaisjärkeä. Uuden elämänkatsomuksen mukaan voisi ajatella vaikka näin: Elämä on kehitystä, ei minään hetkellisenä muka-hyvinvointina ja huveina, vaan pysyvänä, sukupolvien välisenä kehityksenä. Tällaista ei ehkä ole nyky-egoistin ihan helppo sulattaa, mutta "ilman kipua ei parane", niinkuin pappa-vainaa sanoisi. (Aatemuutoksissa kysymys on tietysti sukupolvenvaihdoksista ja uuteen ajattelutapaan kasvamisesta.)
Edellisestä huolimatta uskon kuitenkin uskomisen olevan tarpeellista siinä mielessä, että yhteisön jäsenten pitää aina lopulta vain uskoa päättäjien päätöksentekokykyyn. Johtuen yksinkertaisesti siitä, että fiksussa yhteiskunnassa päättäjät tietävät päätökseen vaikuttavista asioista enemmän kuin tavis, eikä siksi voida olettaa, että kaikissa päätöksissä voidaan vedota koko kansan järkeen.
Tämä ei kuitenkaan huoleta, sillä nähdäkseni usko päättäjiin riippuu yhteisistä päämääristä ja niiden tuomasta yhteishengestä, eikä siitä, onko päämäärillä mytologinen perusta vai ei. Oikeastaan haluaisin kuvitella maalaisjärkevän perustan olevan yhteiskunnallisesti vakaampi ja vaikeammin taivutettavissa henk.koht. eduntavoitteluun kuin myyttisen.
Vielä muutama kommentti alkuperäiseen tekstiin.
Juuri näin. Ja tämä uskonnon käyttöarvo on, kuten kirjoituksessa toisaalla mainittiinkin, yhtä kuin yhteisön hyväksi toimiminen. Suorempaa ja kestävämpää lähestymistapaa tähän päämäärään pääsemiseksi on vaikea keksiä, kuin biologis-evolutiivinen. Sen uskonnottomuus tuo yhteisölle myös tieteellistä tenhoa (lue: teknistä ylivoimaa).
Aliarvioit uskoa itse ihmiseen. Se ilmenee monen myytin alkuvoimana, vaikka usein myöhempi mytologia ikävästi loittoneekin ihmisestä.
En millään keksi mikä ateismissa aatteena aiheuttaisi alhaista syntyvyyttä. Eli miksi suotta siirryt korrelaatiosta syy-seuraussuhteeseen?
Kun nyt heitellään arvailuja tälle korrelaatiolle, ehdotan vaikka korkeaa elintasoa, ja etenkin korkeaa koulutusta, jotka aiheuttavat sekä ateismia että vähälapsisia perheitä. Ja tietysti uskonnolliset perheet ovat houkutteleva vertauskohde, mikäli ateismista halutaan syyllinen, koska ne tuppaavat harjoittamaan holtitonta lapsipolitiikkaa elintasosta riippumatta.
Lopetan oiviin sanoihisi:
Varmaa on, että kristinuskon hävitessä, hajotessa ja tuhoutuessa sen tilalle ei tule uskonnottomuus eikä järki. Sen tilalle tulee jokin muu uskonto - ehkä buddhalaisuus, ehkä wicca, toivottavasti ei islam. Uskonnoton yhteiskunta ei pysy pystyssä, sillä uskonnon tehtävänä on luoda koheesiota sen jäsenten välille. Uskonnoton yhteiskunta luhistuu ensimmäiseen kunnon vastoinkäymiseen. Me kaipaamme jumalia koska näemme, mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle, eikä siihen ole luvassa muutosta.
Näkemys perusteltiin tutkailemalla menneitä yhteiskuntia, ja jutussa siteerattiin esim. historioitsija Arnold Toynbeetä.
Aikanaan uskonnot kumpusivat myyttisestä ilmiöiden selittämisestä, mikä johti mytologisen kudelman muodostumiseen koko maailman pohjalle. Tämä maailmankuva taas velvoitti yhteisön johtajat oikeuttamaan asemansa uskonnollisesti. Oli kiva kuulla, ettei Takkiraudan kirjoittaja liikaa "haikaile myyttisen historiamme perään". Siltä pohjalta hänenkin lie helppo huomata, että olemme nyt aivan uudenlaisessa asemassa uskonnon sävyttämään historiaamme nähden: olemme ensimmäistä kertaa hahmottaneet elämän kehityskulun solusta ihmiseen ilman ainuttakaan mytologista askelta. (Kehitysaskel molekyylistä soluunkin on jo ihan huulilla.) Siksi ihmisellä on nyt ensimmäistä kertaa kirkas, arkijärjellä ymmärrettävä, todella ison perspektiivin kuva sen elämän olemuksesta, mitä hänkin edustaa.
(Toki, vaikka "ymmärtäisimmekin" jonkin ilmiön, on selityksen pohjalla aina selittämättömiä ilmiöitä. Tiedämme ehkä kuinka DNA-juoste muodostuu molekyyleistä, jotka muodostuvat atomeista, jne., mutta jossain kohtaa ketju loppuu, ja ketjun viimeinen selitys koostuu aina käsitteistä, joiden olemassaololla ei ole enää selitystä. Ne ovat tieteen tervettä mystiikkaa.)
Paradoksaalisesti tiede ei pääse koskaan eroon myyteistä. Tieteen "mytologinen taso" on kuitenkin nykyään saatu tiputettua niin pienen mittakaavan ilmiöihin, että sen yläpuolelle on vihdoin jäänyt kirkas kokonaiskuva elämästä. Siitä, mitä elämä on ollut sen alkamisesta tähän hetkeen.
Tähän perustan uskoni uskonnottomaan yhteiskuntaan, jossa uskon(!) kohde on palannut takaisin itse ihmiseen.
Uskon siis, että nykyinen käsityksemme elämästä (voi) muuttaa yhteiskunnan riippuvuutta mytologisesta päämäärästä ja moraalipohjasta. Mielestäni nyky-yhteiskunnan päämäärä ja moraalipohja voivat olla "vapaita mytologiasta". Ymmärryksemme elämän historiasta tarjoaa pohjan sellaiselle yhteiselle päämäärälle, joka ei tarvitse sokeaa uskoa mihinkään, vaan ainoastaan maalaisjärkeä. Uuden elämänkatsomuksen mukaan voisi ajatella vaikka näin: Elämä on kehitystä, ei minään hetkellisenä muka-hyvinvointina ja huveina, vaan pysyvänä, sukupolvien välisenä kehityksenä. Tällaista ei ehkä ole nyky-egoistin ihan helppo sulattaa, mutta "ilman kipua ei parane", niinkuin pappa-vainaa sanoisi. (Aatemuutoksissa kysymys on tietysti sukupolvenvaihdoksista ja uuteen ajattelutapaan kasvamisesta.)
Edellisestä huolimatta uskon kuitenkin uskomisen olevan tarpeellista siinä mielessä, että yhteisön jäsenten pitää aina lopulta vain uskoa päättäjien päätöksentekokykyyn. Johtuen yksinkertaisesti siitä, että fiksussa yhteiskunnassa päättäjät tietävät päätökseen vaikuttavista asioista enemmän kuin tavis, eikä siksi voida olettaa, että kaikissa päätöksissä voidaan vedota koko kansan järkeen.
Tämä ei kuitenkaan huoleta, sillä nähdäkseni usko päättäjiin riippuu yhteisistä päämääristä ja niiden tuomasta yhteishengestä, eikä siitä, onko päämäärillä mytologinen perusta vai ei. Oikeastaan haluaisin kuvitella maalaisjärkevän perustan olevan yhteiskunnallisesti vakaampi ja vaikeammin taivutettavissa henk.koht. eduntavoitteluun kuin myyttisen.
Vielä muutama kommentti alkuperäiseen tekstiin.
Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo.
Juuri näin. Ja tämä uskonnon käyttöarvo on, kuten kirjoituksessa toisaalla mainittiinkin, yhtä kuin yhteisön hyväksi toimiminen. Suorempaa ja kestävämpää lähestymistapaa tähän päämäärään pääsemiseksi on vaikea keksiä, kuin biologis-evolutiivinen. Sen uskonnottomuus tuo yhteisölle myös tieteellistä tenhoa (lue: teknistä ylivoimaa).
Ateisteilla on tapana leikkiä Lentävällä Spagettihirviöllä (Flying Spaghetti Monster, FSM) tai Näkymättömällä Vaaleanpunaisella Yksisarvisella (Invisible Pink Unicorn). Mutta käsi sydämelle - kuinka moni ateisti on valmis uhraamaan elämänsä ja terveytensä ateismin, FSM:n tai IPU:n puolesta? Uskonnot luovat toisaalta hirvittävää fanaattisuutta - ja toisaalta aivan uskomatonta rohkeutta, aivan riippumatta siitä, kuinka tosia tai epätosia niiden uskomukset ja jumalkäsitykset ovat.
Aliarvioit uskoa itse ihmiseen. Se ilmenee monen myytin alkuvoimana, vaikka usein myöhempi mytologia ikävästi loittoneekin ihmisestä.
Samoin ateismissa on yksi paha vika. Se tyrehdyttää syntyvyyden.
En millään keksi mikä ateismissa aatteena aiheuttaisi alhaista syntyvyyttä. Eli miksi suotta siirryt korrelaatiosta syy-seuraussuhteeseen?
Kun nyt heitellään arvailuja tälle korrelaatiolle, ehdotan vaikka korkeaa elintasoa, ja etenkin korkeaa koulutusta, jotka aiheuttavat sekä ateismia että vähälapsisia perheitä. Ja tietysti uskonnolliset perheet ovat houkutteleva vertauskohde, mikäli ateismista halutaan syyllinen, koska ne tuppaavat harjoittamaan holtitonta lapsipolitiikkaa elintasosta riippumatta.
Lopetan oiviin sanoihisi:
Ja lapsissa on joka tapauksessa tulevaisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
