maanantai 2. helmikuuta 2009

Zen, Libet, neurobiologia ja Nietzsche

Tietoisuus ei ohjaa ihmistä.
Tietoisuus on toissijainen ilmiö.
Descartes oli monella tapaa väärässä sanoessaan "Ajattelen, siis olen". Jos sen muuttaa muotoon "Olen", on jo oikeilla jäljillä. Fiksu ei sano mitään.

Olen viime vuosina törmännyt ajatukseen tietoisuuden toissijaisuudesta niin zen-buddhalaisuuden, kokeellisen käyttäytymistutkimuksen, neurobiologisen selitysmallin kuin filosofiankin yhteydessä.

Näissä törmäilyissäni zeniläistä ajattelua edusti kirja Zen ja luovuus. Kirja sanoo käsittelevänsä zeniä taiteilijan näkökulmasta, ja se sisältääkin muutaman luovuusharjoituksen, mutta suurin osa kirjasta on sujuvaa johdantoa zenin aatteeseen (aatteettomuuteen). Käsittääkseni zen ei sisällä buddhalaisia aatteita karmasta ja maailmansieluista, vaan ainoastaan ajatuksen todellisen minän löytämisestä. Zeniläisen näkemyksen mukaan ihminen löytää todellisen olemuksensa kadottamalla tietoisen minän. Ikävä kyllä minuus liittyy vahvasti kieleen, joten ihmisen todellista olemusta ei voi sanallisesti välittää. Siksi zeniläiset viisaudet ovat usein outoja, ja niiden tarkoitus on irrottaa kuulija tietoisuudestaan.

Tietoisuuden kokeellisista tutkimuksista Libetin testit ovat ehkä tunnetuimpia. Niissä päätösten huomattiin nousevan tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun motorinen käsky oli jo syntynyt. Tiedostamatonta päätöksentekoa tukevia, Libetin kokeita vielä paljon voimakkaampia havaintoja on sittemmin tehty lukuisia (ks. esim. yo. Wiki-sivulla mainitut artikkelit).

Neurobiologian arvailuja tietoisuuden luonteesta luin kirjasta Synaptinen itse, joka oli tiedollisesti antoisa, mutta sen verran kuiva, että suosittelen vain akateemis-henkisille.

Filosofiassa tietoisuutta on mollattu jo pitkään. Tässä esimerkkinä Nietzschen ajatuksia kirjasta Iloinen tiede, vuodelta 1882:
Tietoisuus on orgaanisen viimeinen ja myöhäisin kehitysvaihe ja niinmuodoin myös sen keskeneräisin ja voimattomin osa. ... Ellei vaistojen säilyttävä liitto olisi niin verrattomasti voimakkaampi, ellei se toimisi yleisesti säätelijänä: ihmissuvun täytyisi tuhoutua nurinkurisiin arvostelmiinsa ja valvehaaveisiinsa, pintapuolisuuteensa ja herkkäuskoisuuteensa, sanalla sanoen juuri tietoisuuteensa... Ajatellaan, että siinä on ihmisen ydin; se, mikä hänessä on säilyvää, ikuista, viimeistä, alkuperäisintä! Tietoisuutta pidetään varmana tiettynä suureena! Kielletään sen kasvu, sen vuoroaikaisuus! Käsitetään se "elimistön yhteydeksi"! -- Tästä tietoisuuden naurettavasta yliarvioinnista ja väärinymmärryksestä on seurauksena se suuri hyöty, että tietoisuuden liian nopea kehitys on estynyt. Koska ihmiset ovat luulleet jo olevansa tietoisia, he eivät ole paljoakaan vaivautuneet tätä ominaisuutta hankkimaan -- ja vielä nytkään ei ole toisin! On yhä vielä aivan uusi ja vasta nyt ihmisen silmään häämöttävä tehtävä, omaksua tieto lihaksi ja vereksi ja tehdä se vaistomaiseksi, -- tehtävä, jonka näkevät ainoastaan ne, jotka ovat käsittäneet, että tähän asti vain erehdyksemme olivat muuttuneet lihaksemme ja vereksemme ja että koko tietoisuutemme kohdistuu erehdyksiin!

Tietoisuuden harhasta kertoo myös kuuluisa meemipsykologi Susan Blackmore.

Lopuksi vielä aivotutkimuksen herättämiä ajatuksia.

Aivot ovat valtava, jatkuvasti muovautuva sähköisesti viestivien solujen joukko. Aivot oppivat sekä rakenteellisesti että kytkennällisesti. Vastasyntyneellä on valtava määrä paljon aivosoluja, jotka nopeasti vähenevät aivojen muovautuessa vastaamaan ympäristön tarpeisiin. Esimerkiksi sokeilla aivojen näköalue muovautuukin sellaiseksi, että se voi osallistua muuhun aivotoimintaan. Tällainen rakenteellinen oppiminen hidastuu huomattavasti ihmisen aikuistuessa. Kytkennällinen oppiminen taas on voimakasta kuolemaan saakka, ja se perustuu kytkentöjen voimakkuuksien muutoksiin ja uusien kytköksien muodostumiseen.

Vain kädellisillä on otsalohkojen aivokuoreksi kutsuttu alue, joka on ihmisellä vieläpä erityisen suuri. Ihmisen ns. työmuisti, minkä ajatellaan olevan yhtä kuin tietoisuus, näyttäisi sijaitsevan tällä alueella. Tuntuu luontevalta ajatella, että kielen kehittyessä aivoilta alettiin vaatia huomattavasti lisää työmuistia ja aivojen rakenne muuttui (nopeasti rakenteellisena oppimisena, sekä hitaasti evoluution kautta).

Aivokuori pystyy muistamaan ja käsittelemään yhtaikaisesti noin seitsemää asiaa. Tämä käsitteiden vertailuprosessi aivokuoressa näyttää synnyttävän sen minuuden tunteen, jonka minuus tuntee. Näin siis ainakin silloin, kun prosessin yhtenä kohteena on itse tekijä, eli "minä".

Suurin osa ihmisen tekemistä päätöksistä ei nouse tietoisuuteen, ja niiltä osin kun nousevat, ne eivät ole tietoisuuden tekemiä. Vaikka vaikutusta on myös toiseen suuntaan, eli tietoisuus vaikuttaa myös muuhun aivotoimintaan (etenkin synnyttämiensä tunnetilojen kautta), on päätösten syntyprosessi kuitenkin hyvin kaukana siitä, millaiseksi tietoisuus sen kokee.

Muodostaakseen toimivan minän, joka olisi samalla jouheva osa muuta aivotoimintaa, ei tämä tietoisuus tietenkään voi "yllättyä" siitä aivotoiminnasta, joka nousee tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi tietoisuudelle luontevin minäkuva on tekevä minä, jolle kaikki tietoisuuteen nousseet päätökset ovat muka sen itsensä tekemiä.

Tietoisuus yrittää automaattisesti järjestellä sinne nousevia havaintoja niin, että ne muodostavat tuttuja kokonaisuuksia. Hyvä esimerkki tästä järjestelykyvystä ovat unet. Unta nähdessään tajunta saattaa ottaa ympäristön äänen, vaikkapa ovikellon kilahduksen, saumattomasti mukaan uneen. Tämä liittäminen tehdään vieläpä niin, että unessa kilahdus ei olekaan yllättävä tapahtuma, vaan sinne ilmestyy hieman ennen ääntä jokin, mikä luontevasti selittää sen. Vaikkapa polkupyöräilijä, joka sitten soittaa kelloa. Tajunta luo tuon tapahtumien sarjan jälkikäteen selittääkseen kilahduksen.

Vastaavasti valveilla oleva tietoisuus luo jälkijunassa mielikuvan, että se itse teki päätökset, vaikka kyseessä lienee vain tietoisuuden tapa reagoida sen ulkopuolelta tuleviin päätöksiin jollakin yhdenmukaisella ja ainakin yleensä hedelmällisellä tavalla.

2 kommenttia:

Aava kirjoitti...

Oho, Nietzschehän käyttääkin melkolailla huutomerkkejä! :)

"-- Tästä tietoisuuden naurettavasta yliarvioinnista ja väärinymmärryksestä on seurauksena se suuri hyöty, että tietoisuuden liian nopea kehitys on estynyt. Koska ihmiset ovat luulleet jo olevansa tietoisia, he eivät ole paljoakaan vaivautuneet tätä ominaisuutta hankkimaan -- ja vielä nytkään ei ole toisin!"

Tässä särähti silmään tuo "ovat luulleet jo olevansa tietoisia"...

Miten tietoisuuden voi luulotella?

Juho kirjoitti...

N tarkoittanee tuossa sitä, että tietoisuuden ajatellaan joko olevan tai ei, eli että sitä ei ajatella asteittaiseksi eikä kehittyväksi, eikä varsinkaan kehitettäväksi asiaksi.