"Arvokeskustelun taustamateriaaliksi kokosin huomautuksia moraalin ja todellisuuskäsityksen suhteesta. Halusin puhua moraalin harhoista auttaakseni keskustelijoita selventämään omia kantojaan ja ymmärtämään eri tavalla ajattelevien mielipiteitä."
Näin kertoo Maija-Riitta Ollila kirjastaan Moraalin tuolla puolen, 1997. Lainaan seuraavassa joitain kiinnostavia kohtia.
"Jatkossa käytännön suuri haaste on kertoa niin hyvä juttu ihmiskkunnan yhteisestä tulevaisuudesta, että se tenhoaa kaikki kuulijansa. On aika lakata legitimoimasta olemassa olevaa retoriikkaa ja pistää liikkeelle uusi juttu. Tarinan ei tarvitse olla tosi; se ei kertomisen hetkellä vielä voikaan kuvata olemassa olevaa todellisuuttaå. Riittää että se voisi olla tosi. Sellaista juttua nimitetään unelmaksi tai visioksi."
Olisiko niin, että ihmisille on turha yrittää syöttää uusia aatteita rationaalisessa muodossa? Ehkä maailmankuvan ja moraalin uudistamiseksi on turha kilpailla järjellä, kun vastustajana on joukko kivoja tarinoita. Tehtävänä onkin keksiä vielä kivempi tarina.
Kirjassa on ajankohtainen huomio suvaitsevaisuudesta.
"Kun suomalainen sairaanhoitaja piestään Saudi-Arabiassa hänen oleskeltuaan samassa autossa mieshenkilön kanssa ja vietyään olutta kotiinsa, sanovat monet, että se on oikein, koska maassa on elettävä maan tavalla; on mukauduttava siihen kulttuuriin jonka parissa oleskelee. Mutta kun muunmaalaiset haluavat Suomessa ympärileikata tyttöjä, heille vaaditaan kulttuurin perusteella oikeutta siihen. Ajattelu on epäjohdonmukaista. Se kuulostaa enemmänkin kulttuurisen alemmuudentunnon ilmaukselta kuin suvaitsevaisuudelta. Ellemme ole ylpeitä omista arvoistamme, ne eivät ole arvoja. Emme vakavissamme pidä näitä asioita hyvinä."
Ollila esittää myös ajatuksia urheilusta, tiedottamisesta ja holhoamisesta:
"Urheilusta voidaan kertoa vaikka kuinka luotettavasti, rehellisesti, tarkasti, objektiivisesti ja kattavasti, mutta se ei muuta kyseisen uutisoinnin turhanpäiväisyyttä. Viestinnän varsinainen moraalinen haaste ei liity vain menettelytapoihin, vaan nimenomaan viestinnän kohteeseen. Jos haluamme, että tiedotusvälineiden harjoittama viestintä parantaa ihmisten mahdollisuuksia orientoitua maailmaan, jossa elämme, ja että todellisuuskäsitys vähitellen muuttuu osuvampaan suuntaan, maata ei tule täyttää urheilu-uutisilla, vaikka ne olisi miten hyvin tehty. Emansipoivaa urheiluviestintää olisi sellainen, jossa jokaista autetaan löytämään itselleen sopiva liikuntamuoto ja sille sopivat puitteet. Urheileminen on aidosti ja vahvasti ihmistä kehittävää toimintaa - kunhan hän vain tekee sen itse.
Kysymys palautuu siihen, liittyykö liike-elämään etiikkaa eli onko liikeyrityksen pidettävä silmällä muitakin päämääriä kuin liiketaloudellisia. Toisaalta ongelmat liittyvät paternalismiin: jos kansakunta halajaa urheilua, veritöitä, romansseja ja vauva-uutisia, miksi sille kukaan muuta tarjoaisi. Holhouksen vastustaja sanoo, että ihminen on itse oman etunsa paras asiantuntija, eikä kenenkään pidä mennä kertomaan, mitä hänen olisi omaksi rakennuksekseen syytä lukea, kuulla ja nähdä. Mutta taas piirtyy näkyviin moraalin ja todellisuuskäsityksen suhde. Moraalin muutos - ja mahdollinen kehittyminen - riippuu todellisuuskäsityksestä ja ihmiskuvasta. Etiikka ei kehity, jos pidämme sinnikkäästi kiinni harhasta lukemalla yhä uudestaan samaa todellisuuskäsitystä tukevaa ainesta."
Seuraava Ollilan pohdinta ihmetytti kovasti, etenkin sen sisältämä kummallinen kuva tieteestä.
"Mikä näkemys nyt olisi valittava etiikan pohjaksi? Onko todellisuutta koskevan kuvan rakentamisessa nojauduttava tieteeseen vai onko perusteltua ottaa mukaan aineksia äsken kuvatusta uskonnollissävytteisestä filosofian tyypistä? Jos valitsemme tieteellisen kuvan todellisuudesta, voimme odottaa, että jossakin mielivaltaisen kaukaisessa ajan hetkessä tieteellisten realistien unelmat käyvät toteen: tutkijayhteisön kaikkien jäsenten käsitykset tutkittavan kohteen luonteesta konvergoivat, ja olemme saavuttaneet tässä mielessä totuuden ja hänen asuttamastaan maailmasta. Tämän varaan on mahdollista rakentaa moraalia, joka auttaa ihmistä sekä arvojen valinnassa että niiden toteuttamisessa. Monet epäilevät tieteellisen realismin ohjelmaa, ja äsken hahmoteltu ajatus olikin tieteellistä realismia optimistisimmillaan. Vaikka näkemys toteutuisikin, se kysyy aikaa. Emme tiedä kuinka paljon. Varmaa on vain se, että tuo hetki on kaukana. Joudumme odottamaan moraalin luomisen objektiivista pohjaa niin kauan, ettei siitä ole yhdellekään tämän ajan ihmiselle mitään hyötyä."
Tällainen kuva tieteestä on oudon mustavalkoinen. Tieteen löydökset edustavat "totuutta" vaihtelevalla totuusasteella. Osa tieteestä siis on tuossa mainitussa konvergoitumisvaiheessa ja osa on sen käynyt jo läpi.
Konvergoitumisen alussa ovat lonkalta heitetyt hypoteesit, uudet teoriat ja suuren tilastollisen epävarmuuden sisältävät tulokset. Näitäkin sanotaan joskus tieteelliseksi tiedoksi ja niitä esitellään usein iltapäivälehdissä, mikä aiheuttaa kansassa hilpeyttä, mutta samalla antaa typerän leiman "tieteelle". (Yritä siinä sitten perustella kantaasi kansalle tieteen avulla, kun ensin olisi vakuutettava, että ei tämä ole nyt ihan tuota samaa tiedettä kuin nuo lehdissä olevat.)
Toisessa päässä taas ovat tulokset, jotka ovat niin monen eri havainnon tukemia, ettei niitä kyseenalaista käytännössä kukaan. Esimerkkinä vaikkapa tautien yhteys mikrobeihin. Tällaisen tiedon on ilman muuta hyvä antaa muuttaa todellisuuskäsitystämme ja sitä kautta moraaliamme, ja niin se on tietysti tehnytkin. Siksi en ymmärrä mitä Ollila ajaa tuossa takaa. Miksei luotettavaan tieteeseen reagoimista (moraalitasolla) voisi jatkaa edelleen?
Häntä ei vakuuta myöskään toinen vaihtoehto, eli uskonnollis-filosofinen moraalipohja. Tämän näkemyksen ymmärrän oikein hyvin.
"Jos valitsemme edellä mainitun monien filosofioiden ja uskontojen kannattaman todellisuuskäsityksen, jossa ihminen ammentaa moraalisen näkemyksensä kokemansa syvän todellisuuden rauhasta, huomaamme, ettei tämä näkemys tuota ristiriidatonta sosiaalietiikkaa. [...] Ihminen itse kokee, että hänen moraalinen toimintansa saa sekä motivaationsa että sisältönsä todellisuuden syvimmän luonteen ymmärtämisestä, mutta ulkopuolinen ei ehkä näe, mikä on toiminnan perustelu.""
Lopuksi maalaillaan hieman zeniläistä maisemaa.
"Onko meidän viisainta todeta, että moraaliajattelu on (liiankin) inhimillinen luomus, joka ei palvele paikallaan ja jonka tilalle on hyvä löytää uusia tapoja suhtautua maailmaan? Ehkä paras tapa olisi hiljaisuus todellisuuden edessä, paljon puheen, jatkuvan muokkaamisen ja pakottamisen, jatkuvan 'kehittämisen' sijaan. Moni etsiikin juuri nyt hiljaisuutta. Liian paljon on sanottu, liian paljolle on annettu muoto, ja ainoana vapauden alueena näyttäytyy hiljaisuus, pako ajatusten vyöryn alta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti