Uskovat esittävät usein argumentin "En ymmärrä kuinka muutenkaan maailmankaikkeus olisi syntynyt kuin jonkin luomana".
Tässä on heti ensimmäisenä sudenkuoppana kieli ja käsitteet, jolla olemme tottuneet luovimaan arkisten tapahtumien keskellä. Esim. kun asetetaan premissiksi se, että kaikkeus on joskus "syntynyt", ja lähdetään pohtimaan kaikkeuden syntymistä ihan tuosta vaan, niinkuin mitä tahansa muutakin syntymistä, tulee ajattelija pakottaneeksi itsensä vastaamaan sen arkilogiikan mukaan, jonka liitämme asioiden "syntymiseen".
Tällaisia sudenkuoppia voi oppia välttämään tutustumalla niihin tapoihin, joilla intuitiomme yksinkertaisesti lakkaa toimimasta siirryttäessä arkimaailmasta suhteellisuusteoreettisiin tai kvanttifysikaalisiin ilmiöihin (eli juuri niihin ilmiöihin, joiden kautta kaikkeuden olemusta pitäisi lähteä pohtimaan).
Tärkein osa tuota uskovan argumenttia ovat kuitenkin alkusanat "En ymmärrä...". Uskova ei vain pysty jättämään asiaa siihen. Miten ihmeessä ymmärtämättömyys on minkäänlainen osoitus jumaluuden olemassaolosta, puhumattakaan tietynlaisen jumaluuden olemassaolosta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
221 kommenttia:
«Vanhin ‹Vanhempi 201 – 221 / 221Kai sitä tässä voi jatkaa, pitää vaan olla tarkkana noiden linkkien kanssa, kun taitavat aiheuttaa bloggeriin häiriöitä.
Maslowin tarvehierarkia-artikkelin halusinkin nimenomaan linkittää siksi, että sieltä löytyy myös se kritiikkiosio (eli falsifioitavuus). Jos keskusteluista tykkää, tällainen esitystapa on kovasti minun mieleeni. Kritiikkikappale oli ko. artikkelin ansioitunein kohta, vaikka sinänsä Maslow olikin edes jossain määrin jyvällä hierarkiateoriassaan.
Minun nähdäkseni se kritiikki osoittaa koko hierarkian olevan mielivaltainen ja siten irrelevantti. Muilta osin pitäisin keskustelun mieluiten moraalissa, kun tarpeet ovat kuitenkin eri asia.
Arvo-/moraalikeskustelu on mahdotonta, jos sillä ei ole yleistä ja yhteistä lähtökohtaa; ts. sitä ei voi palauttaa ensimmäiseenkään yhteisesti hyväksyttyyn asiaan.
Mahdollista se kyllä kai on, mutta kovin hedelmällistä se ei voi olla. No, samapa se käytännössä.
Minä välillä aaltoilen kahden vaiheilla, kuten olet ehkä huomannut, yrittäessä hahmottaa the right thing to do. Koetan vaan pysytellä ylimielisen, omien näkemysten väkisintuputtamisen rajojen ulkopuolella ja välillä olen alkanut pelätä epäonnistuvani siinä.
Moraalikeskusteluissa tavataan selvittää sitä oikeaa tapaa toimia tai sitä miksi jokin on sellainen. Se, ettei tuo omia arvojaan edes tulilinjalle, herättää kysymyksen siitä josko niitä edes on.
Muilta osin pitäisin keskustelun mieluiten moraalissa, kun tarpeet ovat kuitenkin eri asia.
Joo, mutta toisaalta onhan ihmisellä tarve hakeutua kohti sitä, minkä kokee moraalisesti oikeana (pl. psykopaatit). Eikä oikeana ainoastaan omista lähtökohdista vaan sosiaalisten tarpeiden takia myös muut huomioonottaen. Mistä päästään siihen, ketkä kaikki muut; kuinka läheiset ihmiset ihminen jaksaa laskea valintoihinsa mukaan, ja kiinnostaako häntä ottaa huomioon ihmisiä, keitä hän ei tunne, mutta keihin hänen valintansa vaikuttaa.
On siis tarve tehdä tietynlaisia valintoja - yleensä sellaisia, joiden seurauksien kanssa pystyy elämään.
Moraalikeskusteluissa tavataan selvittää sitä oikeaa tapaa toimia tai sitä miksi jokin on sellainen. Se, ettei tuo omia arvojaan edes tulilinjalle, herättää kysymyksen siitä josko niitä edes on.
Ymmärrän tämän, mutta kuten olen jo monta kertaa sanonut, kaipaan niitä konteksteja. Vastaaminen kysymykseen millaisia moraalisia arvoja sinulla on? on vähän kuin yrittäisi vastata kysymykseen mitä tiedät biologiasta?. Mieluiten vastaan dialogimaisesti siten, että ensin annetaan ongelma - en siten, että kirjoitan monologimaisesti listan kaikista periaatteistani, mitä sillä hetkellä tulen ajatelleeksi. Moraali, kuten muutkin erittäin keskeiset vaikuttimet elämässä, ovat sellaisia, mitä mieluiten pohdiskelen kahdensuuntaisena vuorovaikutuksena, ennemmin kysymyksiin vastaavalla kuin toteavalla tavalla. Siksi pyysin ensin sinua antamaan jonkin kontekstin, jos sinulla oli jokin erityinen jo mielessä, missä kenties alunperin halusit vertailla omaa näkemystäsi.
Mutta laitan nyt sitten seuraavaan vastineeseeni joitakuita esimerkkejä oma-alotteisesti; kommentoin kyllä vielä tuohon antamaasi Lissu-Pertsa -tapaukseenkin. Vastaaminen vaan saattaa kestää; voi hyvinkin olla, että menee ensi viikolle. On nyt kertynyt sen verran paljon kommentoitavaa - mikä sinänsä on hyvin mieluisaa, sillä pidän siitä, että minulla on mentaalista työstettävää.
Joo, mutta toisaalta onhan ihmisellä tarve hakeutua kohti sitä, minkä kokee moraalisesti oikeana (pl. psykopaatit).
Kyseistä ”tarvetta” voi huijata, ja käytännössä jokainen siihen syyllistyykin. Olet varmasti tavannut ja keskustellut ihmisten kanssa, jotka kokevat, etteivät koskaan riko moraaliaan vastaan. Itse olin sellainen, ja joka kerta, kun itse asiassa rikoin sitä vastaan, selitin sen jollain tavalla, joka siirsi joko vastuun teostani pois tai oikeutti sen.
Se, että ottaa itselleen oikeuden tuomita ja armahtaa, tarkoittaa sitä, että asettuu moraalin yläpuolelle. Sellainen ihminen voi tunnustaa moraalia nimellisesti, mutta ei käytännössä. Kyseessä on pikemminkin tarve oikeuttaa toimintansa, mikä ei ole sama asia kuin tarve toimia moraalisesti oikein. Jälkimmäistä ihmisellä ei valitettavasti ole, mutta sen ymmärtäminen on sikäli terveellistä, että se mahdollistaa vastuunsa kantamisen jokaisesta valinnastaan.
Varjopuolena siinä on se, että havaitsee rikkovansa useinkin moraalia vastaan. Havainto on sen verran raskas, että kukaan ei omillaan pysty tällöin sekä ylläpitämään moraalia että kestämään jatkuvan tietoisuuden rikkomisistaan: lopputuloksena on joko välinpitämättömyys tai loputon selittelyiden ja oikeutuksien vyyhti, jonka tarkoituksena ei ole osoittaa, että kyseessä olisi hyvä ihminen, vaan pikemminkin estää ketään muuta saamasta asiaa selville.
Sitten tarvitaankin se armo. Ja jotta sillä olisi merkitystä, ja se eroaisi välinpitämättömyydestä omia rikkeitä kohtaan, se tulee saada ulkopuolelta. Ongelmana on tällöin se, että jos kyseisen oikeuden suo ihmiselle, antaa tälle valtaa itsensä yli, jota puolestaan on sitten kiusaus ja tilaisuus käyttää väärin. Ratkaisu löytyy absoluuttisesta arvosta ja/tai sellaisen asettajasta, mutta se taas nojaa väistämättä uskomukseen, koska sen eettinen välttämättömyys ei varsinaisesti ole materiaalinen todiste sen olemassaolosta.
Tästä syystä materialisti, utilitaristi tai relativisti pitää kristittyä kaksinaismoralistina: tämä ei suostu sanomaan, että moraalin voi määritellä itse ja ettei rikkomisella ole todellisuudessa merkitystä. Jos ei usko absoluuttiseen moraaliin, sellaista toimintaa ihmiseltä, jonka tietää rikkovan absoluuttiseksi katsomaansa moraalia vastaan, ei voi ymmärtää mitenkään muuten. Ilman universaalia tuomaria – kutsui sitä sitten karmaksi tai Jumalaksi – moraalikäsitys, jota vastaan tunnustaa rikkovansa jatkuvasti, on mieletön. Siinä, missä kyseessä on vaikkapa kristityn näkökulmasta erottamaton osa todellisuutta, on vaikkapa nimimerkki Tiedemiehen kielellä kyseessä vain ”läppä”.
Vastaaminen kysymykseen millaisia moraalisia arvoja sinulla on? on vähän kuin yrittäisi vastata kysymykseen mitä tiedät biologiasta?.
Minusta kumpaankaan kysymykseen ei ole erityisen vaikea vastata. Molemmissa tapauksissa vastauksesta tulisi kattavana ehkä suht' pitkä, mutta molempia pystyisi myös sinänsä typistämään.
Siksi pyysin ensin sinua antamaan jonkin kontekstin, jos sinulla oli jokin erityinen jo mielessä, missä kenties alunperin halusit vertailla omaa näkemystäsi.
Ei minulla ollut. Kiinnosti, mitä pidät oikeana ja mitä vääränä. Olen esimerkiksi lukenut sinun mainitsevan rehellisyyden, kohtuullisuuden ja sävyisyyden arvoinasi, mutta näistä oikeastaan vain yksi vastaa kiinnostukseeni, eikä sekään kovin paljon. Tietyssä mielessä vaikuttaisit myös pitävän tiedonhankintaa itseään arvona, vaikka se ei sellaisenaan kylläkään sitä ole, vaan pelkkä väline tavoitella sellaista.
Ennen kun jatkan omien aiheeseen liittyvien ajatusteni kanssa tuhertamista, tunnen tarvetta varmuuden vuoksi selvittää erästä asiaa.
Kirjoitit blogissasi juuttuneesi kevytmieliseen sanailuun kuvatessasi tätä käynnissä olevaa keskusteluamme.
Tämä nyt oli ensinnäkin yllättävältä tuntuva kuvaus, koska minusta kommenttisi vaikuttavat ihan vakavaluontoisilta. Lisäksi toivoisin, että tämä keskustelu ei pidättele sinua mistään tärkeäksi tai tarpeelliseksi kokemastasi, esim. muusta kirjoittelusta, koska silloin minulle jäisi vastuuta sinun ajankäytöstäsi, mikä väistämättä hankaloittaa luontevaa viestintääni.
Siis toisin sanoen toivon, ettet tuntisi minkäänlaista pakonomaista velvollisuutta osallistua tähän vaan että keskustelisit puhtaasti vapaasta tahdostasi tehdä niin. En minä suinkaan loukkaannu, jos vetäydyt keskustelusta tai keksit parempaa tekemistä. En todellakaan halua, että millään tavalla minun takiani "juutut" tmv. "jäät jumiin" johonkin.
Toisekseen, tässä on pohdittu teemoja kuten rakkaus, moraali, tarpeet ja lisääntyminen. Itse en ainakaan koe, että tällaisiin teemoihin sinänsä liittyisi mitään kevytmielistä, saati että niistä keskusteleminen olisi tällaista "sanailua".
Tämä nyt voi tuntua niuhottavalta saivartelulta, mutta ihan vaan tarpeettomien turhautumisten ja ristiinmenemisten välttämiseksi olisi mielestäni tärkeää, että keskustelun osapuolet keskustelevat jollain tapaa samantasoisella vakavuudella. Ehkä minä sitten olen niin tosikko, mutta nimenomaan näistä aiheista en vaan edes haluaisi keskustella kovinkaan pintapuolisesti.
Minulla on muutenkin ilmennyt taipumus ikäänkuin juurtua keskusteluihin ja ottaa ne (kuten myös kanssakeskustelija) vaistomaisesti hyvinkin vakavasti - ihan jo siksi, että pidän vuorovaikutusta ihmisten välillä niin keskeisenä elementtinä elämässä. Pyrin miettimään kommenttini niin loppuun asti kuin vaan osaan - siksi kirjoittaminen vie minulta useimmiten aika paljon aikaa, ja pyrinkin välttämään keskusteluita, missä vastapuolen asennoituminen on ilmeisen huoletonta ruikkimista.
Mutta mikäli siis kaipaat kevytmielistä sanailua etenkin näissä konteksteissa, I'm afraid I'm the least fit person for it.
Kirjoitit blogissasi juuttuneesi kevytmieliseen sanailuun kuvatessasi tätä käynnissä olevaa keskusteluamme.
Niinhän se on tähän asti ollutkin, koska arvoja, joiden puitteissa keskustelua käydä, ei ole ilmaantunut. Kyllähän tässä ihan mieluusti vastailee juttuihin ja jakaa näkemystä, mutta pidän myös sen mielessä, että niin kauan kuin arvopohjaa ei ole, keskustelu on väistämättä umpikuja.
Se ei sinänsä minua haittaa, koska minulla on arvopohjalleni perusta, johon nojaten voin loogisesti pitää kiinni arvoistani.
En todellakaan halua, että millään tavalla minun takiani "juutut" tmv. "jäät jumiin" johonkin.
Nupissa on tietty määrä energiaa ajatteluun ja ihmisellä tietty määrä aikaa. Käyttämällä molempia tähän en voi käyttää niitä muualle. Se puolestaan on minun valintani, eikä sinulla ole siitä mitään vastuuta.
Itse en ainakaan koe, että tällaisiin teemoihin sinänsä liittyisi mitään kevytmielistä, saati että niistä keskusteleminen olisi tällaista "sanailua".
Niihin on vaikea suhtautua vakavasti, jos niillä ei ole vakavasti otettavaa perustaa. Se on ihan okei, jos sanoo uskovansa johonkin ylempään periaatteeseen, oli se sitten Jumala, karma tai vaikka luonnonlaki – kaikista niistä voidaan tehdä pohja, jolle rakentaa vakava keskustelu – mutta ilman sellaista ei päästä mihinkään. Ilman pohjaa, jota pitkin kulkea, ei voi kävellä; sätkitään vaan tyhjiössä.
Minä siis ihan mieluusti käyn vakavaakin keskustelua, kunhan premissit, joiden pohjalta sitä käydään, lyödään pöytään. Se mahdollistaa asian vakavasti ottamisen, vertailun ja tulokset.
Kommentit postauksiin 176-177:
Jossain on, jossain ei, joten redusoit kaikki ihmiset pelkiksi numeroiksi riippumatta oloista ja asuinpaikasta.
Alueelliset erot ahtaudessa ovat vähämerkityksisiä sen takia, että luonnonvaroja on a) rajallisesti ja b) ne ovat globaalissa jaossa. Puhtaasti omavaraisia valtioita kaiketi on erittäin vähän.
Saat toki kertoa, miksi ne [muut kasvatukselliset olosuhde- ja voimavaratekijät] ovat relevantteja homoseksuaalista elämäntapaa käsittelevässä kysymyksessä.
Koska ne ovat relevantteja jokaisen ihmisen kohdalla, sillä ihmiseen vaikuttaa hyvin suuressa määrin muutkin "olosuhdetekijät" kuin hänen seksuaalisuutensa ja siitä suorat seurannaiset.
On paljon röyhkeämpää kuvitella voivansa väitää, että kukaan ei voi tietää mitään Jumalan tahdosta, vaikka hän on selkeästi siitä paljon kertonut.
Se, että ihmiset ovat siitä kirjoittaneet, ei tarkoita/varmista sitä, että minkäännäköinen yliluonnollinen taho olisi tosiasiallisesti kellekään ihmiselle koskaan puhunut.
Juuri sen yhtenäisyyden puutteen takia inhimillinen ymmärrys tai fiilis ei voi olla moraalin pohja.
Ihan vastaavaa yhtenänisyyden puutetta ilmenee uskonnollisissa arvoissa. Ymmärrys, empatia ja päättelykyky eivät tokikaan ole täydellinen pohja moraalille. Mutta ne ovat tehokkain tapa pitää ihminen tiiviisti kiinni syyntakeisuudessaan tekoja tehdessään.
Lisäksi olisi minusta tärkeää muistaa, että moraalissa on myös vaistomaiset osansa. Ts. ihminen ei voi päättää, että fiilikset eivät ole minun moraalini pohja.
Ymmärrät varmasti itsekin, että päihteiden käyttö ei ole millään tavoin heteroiden yksinoikeus.
Ei, mutta kyse olikin tuhoavuudesta.
Abolition of Man: olen lueskellut sitä, en vielä kokonaan, ja se vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta pohdiskelulta. Se on tähän mennessä osoittautunut siinä määrin ajatuksia herättäväksi, että sen kommentoiminen tässä alustassa kävisi helposti harmillisen "kiteiseksi".
Esimerkkejä omista moraalisista periaatteista:
- Lisääntyminen:
periaatteessa jokainen naisen munasolu on potentiaalinen ihmisalkio. Jos keskitetään ihmiselämän funktio, samaten kuin rakkauden määritelmä, lisääntymiseen, tällöin joudutaan väkisin rajanvetoon. Pelkkä mustavalkoinen lisääntyy/ei lisäänny ei riitä, sillä lisääntyvät joutuvat joka tapauksessa jollakin ilveellä päättämään, mikä on heille sopiva määrä lisääntyä, jolla he voisivat taata hyvät kasvu- ja kasvatusolosuhteet.
Kukaan nainen ei voi mitenkään hedelmöittää kaikkia fertiili-ikänsä aikana tuotettuja munasoluja. Näin ollen joka tapauksessa siis joidenkuiden munasolujen sisältämä "alkiopotentiaali" jää käyttämättä, eivätkä nämä alkiokandidaatit saa mitään mahdollisuutta. Ratkaisevaksi tekijäksi nousee ajoitus, jolla nainen tapaa miehen, kenen kanssa haluaa perustaa perheen. Näin ollen sen, mi(t)kä niistä kaikista muutamasta sadasta munasoluista naisen hedelmällisenä aikana pääsee hedelmöitymään, määrää elämän sosiaaliset tapahtumat - suurin osa munasoluista joka tapauksessa jää hedelmöitymättä.
Toisaalta, osa hedelmöityneistäkin munasoluista kokee syystä tai toisesta spontaanin, naisen seksuaalikäyttäytymisestä riippumattoman abortoitumisen, eli tapahtuu keskenmeno. Näiltäkin jää mahdollisuus elämään saamatta.
Homojen seksuaalielämän ollessa anaaliseksiä heiltähän puuttuu täysin tällainen "potentiaalisen elämän lähes järjelstelmällinen murhaamisskenaario", sillä jokainen kuukautisvuoto on mennyttä perimäainesta. Tässä mielessä heterorakkaus (tai sen puute) on aina paljon murhaavampaa kuin homorakkaus - etenkin, jos homot vieläpä adoptoisivat jonkun heteroiden heitteillejättämän lapsen.
Millä heteropari "saa" sitten päättää itse, kuinka monen lapsen kasvattamiseen heidän resurssinsa todella riittävät? Yleensä ihan fiilispohjalta. Ainoa täysin selvä asia joka tapauksessa on, että he eivät voi antaa mahdollisuutta elämään kuin minimaaliselle murto-osalle koko potentiaalista.
Minä siis ymmärrän tosiaalta ihmisiä, keiden mielestä esim. ehkäisy on murhaa. Naisen kk-kierto on sitä kuitenkin joka tapauksessa suurimman osan fertiiliajasta. Enkä siis ymmärrä toisaalta sitä, miksi homorakkaus olisi kuollettavaa, koska heterorakkauskin sitä jokatapauksessa on. Näihin tosiasioihin istuu hyvin niistä paistava sattumanvaraisuus, sillä ihminen kun ei ole rakastumisen yläpuolella eikä näin myöskään sen aikataulun yläpuolella, jolla elämänkumppaninsa tapaa. Ja niin, puhun tietysti omista parisuhde- ja kasvatuskäsityksistäni, ja niihin kuuluu ehdottomana edellytyksenä se, että parisuhteen osapuolet rakastavat toisiaan.
Tai no, sellaisen mallin minä ainakin haluaisin lapsilleni parisuhteesta antaa.
...
...
Kuten todettu, sikiöitä abortoituu luonnostaankin - silloinkin kun toivotaan päinvastaista. Lisäksi, n. 10% pareista ovat tahtomattaan syystä tai toisesta kyvyttömiä saamaan omia lapsia. Näiden faktojen valossa pidän epätarkoituksenmukaisena yhdistää rakkauden määritelmään kovin voimakasta sidosta kuolemaan, koska ihmisen oma hedelmällinen pystyvyys on sinänsä rakkaudentunteista kumppaniaan kohtaan riippumaton ilmiö. Ihminenhän ei välttämättä tiedä infertiliteetistään yhtään mitään ennen kun sitten kun alkaa rakastamansa kumppanin kanssa yrittämään lasta.
Parisuhde:
Niin, siis parisuhdekäsitykseni perustuu rakkauteen. Ja kuten Paavalikin sanoi, rakkaus iloitsee totuudesta. Minulle ihannesuhde on siis kaikinpuolin avoin, vilpitön ja luonnolliselta tuntuva. Tärkeää olisi, että kumppanit muistaisivat vastuun omasta fyysisestä, psyykkisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnistaan suhteen alettuakin.
Edellisessä viestissä mainittuihin ajatuksiin pohjautuen en pidä tarkoituksenmukaisena perustaa parisuhteen seksuaalista puolta esim. selibaatin kaltaiseen pidättäytymiseen libidoltaan vedoten siihen, että ehkäisy olisi murhaa. Minun rakkauskäsitykseen kuuluu yhdessäolon aikaansaama kokemus täydentymisestä toisen läsnäolon avulla, mihin kuuluu myös sensuellit kokemukset reaktiona toisen läsnäoloon, enkä tiedä syitä, miksi niitä pitäisi yrittää torjua. Pidän seksuaalista antautumista toiselle eräänä voimakkaimmista rakkaudenilmauksista, enkä opettaisi lapsilleni, että heidän libidollinen viettinsä silloin, kun koti ei vielä ole valmis lasten kasvatukseen, kumppaniaan kohtaan olisi pohjimmiltaan perimäaineksen murhaamista.
Ja koska pidän henkistä sidosta ja avoimuutta suhteessa olennaisimpana asiana, sekä sitä, että rakkaudenilmaukset virtaavat vapaasti puolisoiden välillä tullen jaetuksi ja kiitollisena saaduksi, uskollisen parisuhteen pitäisi olla sen molemmille osapuolille myös ja etenkin seksuaalisesti avoin ja luontainen tila.
Mitä tulee eettiseen pohdiskeluun muuten, toisinaan kirjoja lukiessa on vastaantullut kysymyksiä kuten ihmiselämän arvo (jotkin kehitysvammat ovat yhteiskunnallisesti hyvin kalliita ja niihin olisi olemassa sikiödiagnostiikka) tai esim. 2. MS:n aikaiset, liittoutuneiden ilmapommitukset keski-Euroopan kaupunkeihin niiden ollessa siviilikohteita (esim. Dresdenissä kulttuuriset tuhot olivat valtavat). Olisiko näille ollut vaihtoehtoja ja olisiko niistä pitänyt rangaista? Vaatisi laveamman keskustelupuitteiston syventyä näihin.
...
Kyseistä ”tarvetta” voi huijata, ja käytännössä jokainen siihen syyllistyykin. Olet varmasti tavannut ja keskustellut ihmisten kanssa, jotka kokevat, etteivät koskaan riko moraaliaan vastaan.
Itse asiassa sellaisten kanssa on hyvin vähän mitään keskusteltavaa. Huomattavasti enemmän on keskusteltavaa sellaisten kanssa, ketkä pohtivat avoimesti kulkuaan kohti sen ratkaisemista, mitä heidän tulisi tehdä/miten heidän tulisi jossain tilanteessa valita jne.
Itse olin sellainen, ja joka kerta, kun itse asiassa rikoin sitä vastaan, selitin sen jollain tavalla, joka siirsi joko vastuun teostani pois tai oikeutti sen.
Tässä kohtaa sivuhuomiona: tällainen vilpittömyys, mikä ilmeni myös mm. tuolla aiemmin mainitessasi voimakkaanpuoleisesta taipumuksestasi ylpeyteen, on kunnioitettavaa.
Se, mikä minulle on aika mystistä, on se, että sinulle ei ikäänkuin riitä tämä itsereflektio siitä seurauksena olevine havahtumisineen, mitä ylläkin kuvasit. Eli ts. tiedostit toimineesi vastoin sitä, minkä hyväksi tunsit, mutta voidaksesi välttää tekemästä saman virheen uudelleen, koet näemmä tarvitsevasi siihen jumaluskoa.
Tässä kohtaa vaikutat minusta epävarmalta itsesi suhteen, koska aivan kuin et luottaisi siihen, että se, että tajusit tehneesi jossain väärin, ei kuitenkaan estäisi sinua välttämättä toistamasta virhettä.
Se, että ottaa itselleen oikeuden tuomita ja armahtaa, tarkoittaa sitä, että asettuu moraalin yläpuolelle.
En ole puhunut tuomitsemisesta enkä armahtamisesta vaan moraalista ja pohjimmiltaan sen selvilleottamisesta, miten tulisi elää, miten valita, miten käyttäytyä jne. Se on lähinnä empatiaa, itsetuntemusta ja vaihtoehtojen puntarointia syy-seurausotteella (eli pohtivaa ajattelua).
Kyseessä on pikemminkin tarve oikeuttaa toimintansa, mikä ei ole sama asia kuin tarve toimia moraalisesti oikein.
Ensimmäisestä vastaa inhimillisyys, jälkimmäisestä itsensä ja tekojensa (seurausten) tiedostaminen. Eli ei, ne eivät ole sama asia, mutta itsereflektioon kykenevä kyllä pystyy enimmäkseen hahmottamaan sen, milloin yrittää bluffata itseään oikaisemaan siitä, minkä tietää moraalisesti oikeaksi. Tämä on tekojensa motiivien ja vaikuttimien tiedostamista, mikä on paljon enemmän ihmisille tyypillistä kuin epätyypillistä.
...
Jälkimmäistä ihmisellä ei valitettavasti ole
?
Juuri osoitit itsekin omaavasi sellaisen.
Varjopuolena siinä on se, että havaitsee rikkovansa useinkin moraalia vastaan.
Alat kuulostaa perfektionistilta, keltä on unohtunut ottaa huomioon inhimillisyys tilanteita arvioidessa.
lopputuloksena on joko välinpitämättömyys tai loputon selittelyiden ja oikeutuksien vyyhti, jonka tarkoituksena ei ole osoittaa, että kyseessä olisi hyvä ihminen, vaan pikemminkin estää ketään muuta saamasta asiaa selville.
Itsepetos ei ole tunnusomaista itsereflektioon kykenevälle, itsestään ja teoistaan vaikuttimineen ja seurauksineen tietoiselle ihmiselle. Ihmisissä on toki erilaiset määrät resursseja sietää kritiikkiä arvostelukykyään kohtaan. Kipeintä lienee omalta itseltä saatu. Jos sitä ei kestä, itsepetoksesta voi tulla todellisuutta.
Sitten tarvitaankin se armo.
Itsepetoksen välttämiseen tarvitaan tietoista pohdintaa itsestään ja motiiveistaan, kritiikinsietoa sekä jonkinlaisia ongelmanratkaisutaitoja/päättelykykyä. Salailu ja väistely eivät ole niitä.
Ja jotta sillä olisi merkitystä, ja se eroaisi välinpitämättömyydestä omia rikkeitä kohtaan, se tulee saada ulkopuolelta.
Välttääkseen jäämästä itsensä tiedostamisessaan umpikujaan, ihminen tarvitsee vierelleen muita sellaisia ihmisiä, ketkä kykenevät empatiaan eivätkä ole itsetietoisuutensa kanssa umpikujassa juuri samalla tavalla.
Ongelmana on tällöin se, että jos kyseisen oikeuden suo ihmiselle, antaa tälle valtaa itsensä yli, jota puolestaan on sitten kiusaus ja tilaisuus käyttää väärin.
En ymmärrä, miten kukaan sellainen, kuka tiedostaa olevansa sosiaalisia tarpeita omaava otus, tähän tilaan voisi jumiutua niin merkittävässä määrin, ettei sitä voisi sanoa enää inhimilliseksi, saati ratkaista ihmisyyteen liittyvillä ongelmanratkaisutaidoilla.
...
...
Ratkaisu löytyy absoluuttisesta arvosta ja/tai sellaisen asettajasta, mutta se taas nojaa väistämättä uskomukseen, koska sen eettinen välttämättömyys ei varsinaisesti ole materiaalinen todiste sen olemassaolosta.
Lopulta mikään, minkä ihminen kokee ohjailevan itseään, ei ole hänen ulkopuolellaan - korkeintaan hänen tietoisuutensa ulkopuolella. Tämä vesittäisi teoriat moraalin jumalallisuudesta, koska sen mitä ihminen ei edes tiedosta tapahtuvan, sitä tai sen aiheuttajaa hän ei myöskään voi pohdiskellakaan.
Ilman universaalia tuomaria – kutsui sitä sitten karmaksi tai Jumalaksi – moraalikäsitys, jota vastaan tunnustaa rikkovansa jatkuvasti, on mieletön.
Kaiketi kaikki kokevat joutuneensa rikkomaan moraalikäsitystään joskus. Tämä johtuu jo siitäkin, että ihminen on taipuvainen muistamaan asioita ja puimaan niitä jälkikäteen, jolloin tarkastelee usein asioita eri tavalla kuin silloin, kun tilanne oli päällä. Jos moraalikoodiaan joutuu jatkuvasti rikkomaan, itsereflektioon kykenevä ja tekojaan tiedostava ymmärtää ennen pitkää, että periaate ja toteutuma eivät vastaa toisiaan. Loogisesti ajatteleva alkaa epäillä, että tällöin periaatteessa kenties on jotakin parantamisen varaa; vastuunsa tunteva tekee asialle parhaansa korjatakseen sen.
Olen esimerkiksi lukenut sinun mainitsevan rehellisyyden, kohtuullisuuden ja sävyisyyden arvoinasi
Mitä tarkoitat sävyisyydellä?
Tietyssä mielessä vaikuttaisit myös pitävän tiedonhankintaa itseään arvona
En niinkään tiedonhankintaa sinänsä vaan ennemmin a) illuusioiden välttämistä ja b) sen tietämistä/tiedostamista, minkä verran eli käytännössä miten vähän mistäkin asiasta ymmärtää tai tietää.
Yleensä ihmisillä on taipumus liioitella niin tietämistään kuin vähätellä sitä, mitä he eivät tiedä. Älykkäänä pidän ihmistä, kuka tuntee ja tietää tietämisensä rajat tuntematta tarvetta piilotella niitä.
Jk. Alkaa paisua siinä määrin, ettei tällaisen jatkaminen oikein enää tee hyvää sille, miten ja missä määrin toivoisin näitä asioita voivani pohdiskella. Plus että sen verran tökkii tämä blogger ainakin minulla, vaikkei mitään linkkejä edes laittaisi.
Alueelliset erot ahtaudessa ovat vähämerkityksisiä sen takia, että luonnonvaroja on a) rajallisesti ja b) ne ovat globaalissa jaossa. Puhtaasti omavaraisia valtioita kaiketi on erittäin vähän.
Ne eivät ole globaalissa jaossa eivätkä pysy jaossa edes siinä määrin kuin ovat nyt, sillä valtaosa maailmantalouksista pelaa vahvasti miinuksella. Tämä meinaa sitä, että ”maailmankaupan” rajat tulevat hyvin nopeasti vastaan. Esimerkiksi Suomi pystyy resurssiensa puolesta elättämään väestönsä, väestöräjähdysmaat eivät pysty. Tästä syystä alueella on merkitystä.
Se, että ihmiset ovat siitä kirjoittaneet, ei tarkoita/varmista sitä, että minkäännäköinen yliluonnollinen taho olisi tosiasiallisesti kellekään ihmiselle koskaan puhunut.
Jos tuohon mennään, niin mikään ei varmista mitään kuin teoriassa. En pidä sitä mielekkäänä lähtökohtana elämään eikä pidä kukaan muukaan.
Ihan vastaavaa yhtenäisyyden puutetta ilmenee uskonnollisissa arvoissa.
Totta kai, jos kaikkia käsittelee könttänä. Sitten taas kun ei käsittele, niin ei ilmenekään, ainakaan kristillisissä.
Ymmärrys, empatia ja päättelykyky eivät tokikaan ole täydellinen pohja moraalille. Mutta ne ovat tehokkain tapa pitää ihminen tiiviisti kiinni syyntakeisuudessaan tekoja tehdessään.
Yhtälöstä tulee selvästi tehokkaampi kun siihen lisätään ulkoinen tarkkailija, jolta ei voi mitään tekoaan piilottaa saati selitellä itseään syyntakeettomaksi – toisin kuin inhimillinen tarkkailija (jollainen myös itse on). Tästä näkisi, että päätelmäsi on väärä.
Ts. ihminen ei voi päättää, että fiilikset eivät ole minun moraalini pohja.
Moraaliin voi assosioida (ja siihen assosioituu) tunteita, mutta se ei synny tunteista.
Ei, mutta kyse olikin tuhoavuudesta.
Se taas on irrelevanttia suhteessa käsiteltyyn kysymykseen.
Abolition of Man: olen lueskellut sitä, en vielä kokonaan, ja se vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta pohdiskelulta.
Lyhyydestään huolimatta se on paras koskaan lukemani moraalifilosofiaa koskeva teos. Ja niitä on muutama luettu.
- Lisääntyminen:
periaatteessa jokainen naisen munasolu on potentiaalinen ihmisalkio.
* Ei ole. Vasta hedelmöitetty sellainen on.
Jos keskitetään ihmiselämän funktio, samaten kuin rakkauden määritelmä, lisääntymiseen, tällöin joudutaan väkisin rajanvetoon.
Ei rakkauden määritelmä typisty lisääntymiseksi, vaikka pitääkin sisällään perheen perustamisen.
Pelkkä mustavalkoinen lisääntyy/ei lisäänny ei riitä, sillä lisääntyvät joutuvat joka tapauksessa jollakin ilveellä päättämään, mikä on heille sopiva määrä lisääntyä, jolla he voisivat taata hyvät kasvu- ja kasvatusolosuhteet.
Ei riitä ei, mutta sellaista en toki vihjannutkaan.
Toisaalta, osa hedelmöityneistäkin munasoluista kokee syystä tai toisesta spontaanin, naisen seksuaalikäyttäytymisestä riippumattoman abortoitumisen, eli tapahtuu keskenmeno. Näiltäkin jää mahdollisuus elämään saamatta.
Silloin nainen ei kuitenkaan murhauta lastaan. Se on moraalisesti melko lailla eri asia.
Homojen seksuaalielämän ollessa anaaliseksiä heiltähän puuttuu täysin tällainen "potentiaalisen elämän lähes järjelstelmällinen murhaamisskenaario", sillä jokainen kuukautisvuoto on mennyttä perimäainesta.
Skenaariosi on täysin älytön, kuten jo totesin kohdassa *. Sivuhuomiona homolähteeltä kuultuna läheskään kaikki homot eivät harrasta kuulemma anaaliseksiä.
Millä heteropari "saa" sitten päättää itse, kuinka monen lapsen kasvattamiseen heidän resurssinsa todella riittävät?
Se, montako yrittävät saada, on heidän oma valintansa. Ihan niin kuin kaikilla muillakin.
Enkä siis ymmärrä toisaalta sitä, miksi homorakkaus olisi kuolettavaa, koska heterorakkauskin sitä jokatapauksessa on.
Siksi, että siihen ryhtyvät eivät pysty millään perustamaan perhettä ja jatkamaan sitä elämän lahjaa, josta ovat osallisiksi päässeet.
Näihin tosiasioihin istuu hyvin niistä paistava sattumanvaraisuus, sillä ihminen kun ei ole rakastumisen yläpuolella eikä näin myöskään sen aikataulun yläpuolella, jolla elämänkumppaninsa tapaa.
Ja niin, puhun tietysti omista parisuhde- ja kasvatuskäsityksistäni, ja niihin kuuluu ehdottomana edellytyksenä se, että parisuhteen osapuolet rakastavat toisiaan.
Minun nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä, että käsityksesi mukaisessa parisuhteessa ei voi raiskata. Sama käsitys on ollut kristillisessä maailmassa vallalla parisen tuhatta vuotta, mikä varmaan osaltaan selittää sen, minkä takia ”avioliiton sisäinen raiskaus” ei ole ollut osa kristillisten maiden lainsäädäntöä. Joskus kun pidit sen puutetta osoituksena siitä, että kristillisissä maissa ”avioliitossa raiskaaminen” on helt okej.
Kuten todettu, sikiöitä abortoituu luonnostaankin - silloinkin kun toivotaan päinvastaista.
Näin on, mutta tällöin sitä ei murhaa kukaan. On vastaavasti aivan eri asia kuolla vaikkapa äkilliseen aivoverenvuotoon, jolle varsinaista syytä ei löydy, kuin tulla hakatuksi hengiltä.
Lisäksi, n. 10% pareista ovat tahtomattaan syystä tai toisesta kyvyttömiä saamaan omia lapsia.
Siitäkin on yleensä kohtalaisen hankala heitä valintoineen syyttää. Sen sijaan se, että lähtee suhteeseen tahon kanssa, joka ei missään tapauksessa voi olla perheenperustamismateriaalia, on osoitus tietoisesta väärästä valinnasta.
Ihminenhän ei välttämättä tiedä infertiliteetistään yhtään mitään ennen kun sitten kun alkaa rakastamansa kumppanin kanssa yrittämään lasta.
Meinaatko, että homosuhteeseen ryhtyvät kuvittelevat perustavansa kumppaninsa kanssa perheen?
Edellisessä viestissä mainittuihin ajatuksiin pohjautuen en pidä tarkoituksenmukaisena perustaa parisuhteen seksuaalista puolta esim. selibaatin kaltaiseen pidättäytymiseen libidoltaan vedoten siihen, että ehkäisy olisi murhaa.
Eihän se tarkkaan ottaen ole, koska hedelmöitystä ei ehkäistessä tapahdu. Sen sijaan se, onko viisasta harrastaa seksiä muiden kuin sen kanssa, jonka kanssa meinaa perustaa perheen, onkin ihan toinen juttu.
Joidenkin kristittyjen mielestä ehkäisy on synti, toisten mielestä ei. Minä en tiedä onko se – olen taipuvainen ajattelemaan, että ei, mutta minulla on kyllä oma lehmä ojassa. Suoraa kieltoa Raamatussa sen käyttöön kun ei ole – mutta Onanin tarina kertoo siitä, mitä Jumala tykkää siitä, kun ihminen kieltäytyy tarkoituksella perustamasta perhettä ja valitsee mieluummin kuoleman ja ylpeytensä kuin elämän jatkamisen.
Se, mikä minulle on aika mystistä, on se, että sinulle ei ikäänkuin riitä tämä itsereflektio siitä seurauksena olevine havahtumisineen, mitä ylläkin kuvasit. Eli ts. tiedostit toimineesi vastoin sitä, minkä hyväksi tunsit, mutta voidaksesi välttää tekemästä saman virheen uudelleen, koet näemmä tarvitsevasi siihen jumaluskoa.
No siinä oli sellainen ”I want to be good, but not just yet” -ajatus. Ajattelin, että valitsen hyvän aina kun sillä on oikeasti merkitystä, mutta sitä kertaa ei vain tullut. Vasta tultuani uskoon olen ymmärtänyt, että kaikilla valinnoilla on oikeasti merkitystä. Sitä taas on sekulaaristi vaikea perustella vailla tupliksenmentäviä porsaanreikiä.
Olin teoriassa moraalinen, en käytännössä. Ja se teoreettinen moraalisuus on todella koukuttavaa ja erinomainen keino valehdella itselleen(kin). Siihen taitaa juontaa juurensa syntiinlankeemuskin – ihmiset yrittivät ”oikotietä onneen” ja vielä kiinni jäätyään sysätä vastuun valinnastaan käärmeen niskoille. Voisi sanoa, että siinä on inhimillisyys pähkinänkuoressa.
Tässä kohtaa vaikutat minusta epävarmalta itsesi suhteen, koska aivan kuin et luottaisi siihen, että se, että tajusit tehneesi jossain väärin, ei kuitenkaan estäisi sinua välttämättä toistamasta virhettä.
En todella luotakaan, että omillani siihen pystyisin. Se ei kuitenkaan ole seurausta epävarmuudesta itseni suhteen vaan päinvastoin itseni tuntemisesta ja myös sen myöntämisestä, mitä en haluaisi todeksi myöntää.
En ole puhunut tuomitsemisesta enkä armahtamisesta vaan moraalista ja pohjimmiltaan sen selvilleottamisesta, miten tulisi elää, miten valita, miten käyttäytyä jne. Se on lähinnä empatiaa, itsetuntemusta ja vaihtoehtojen puntarointia syy-seurausotteella (eli pohtivaa ajattelua).
Noin se toimii teoriassa, mutta kun sitä pitäisi soveltaa käytäntöönkin, niin havaitaan, että ei se ihan niin mene kuin pitäisi.
Eli ei, ne eivät ole sama asia, mutta itsereflektioon kykenevä kyllä pystyy enimmäkseen hahmottamaan sen, milloin yrittää bluffata itseään oikaisemaan siitä, minkä tietää moraalisesti oikeaksi. Tämä on tekojensa motiivien ja vaikuttimien tiedostamista, mikä on paljon enemmän ihmisille tyypillistä kuin epätyypillistä.
Jos tuo pitäisi paikkansa, maailmassa olisi paljon vähemmän esimerkiksi päihdeongelmaisia ja rikollisia kuin nyt on.
Juuri osoitit itsekin omaavasi sellaisen.
Nykyään, niin. Se on kristityksi tulemisen, Jumalaan ja ikuiseen elämään uskomisen seuraus, ei ihmiseksi syntymisen. Jälkimmäisen seuraus on se tarve oikeuttaa toimintansa, joka minulla on kyllä vieläkin, vaikka pyrinkin pääsemään siitä eroon.
Alat kuulostaa perfektionistilta, keltä on unohtunut ottaa huomioon inhimillisyys tilanteita arvioidessa.
No, minulla ei ole oikeutta arvioida sitä, missä määrin inhimillisyydelläni voi mitäkin kuitata. Voidakseni tehdä niin tuomiovallan pitäisi olla minulla, eikä se ole. Siksi minä nojaan Jumalan armoon, en omaani. (Jos Jumala olisi Tuomari eikä rakastava Isä, tämä ajatus olisi kammottava.)
Itsepetos ei ole tunnusomaista itsereflektioon kykenevälle, itsestään ja teoistaan vaikuttimineen ja seurauksineen tietoiselle ihmiselle.
Kuka sellainen ihminen sitten ihan oikeasti on? En minä ainakaan tiedä ketään sellaista.
Itsepetoksen välttämiseen tarvitaan tietoista pohdintaa itsestään ja motiiveistaan, kritiikinsietoa sekä jonkinlaisia ongelmanratkaisutaitoja/päättelykykyä. Salailu ja väistely eivät ole niitä.
No eivät ole niin. Kaikki kuitenkin syyllistyvät molempiin, ainakin näkemäni perusteella.
Välttääkseen jäämästä itsensä tiedostamisessaan umpikujaan, ihminen tarvitsee vierelleen muita sellaisia ihmisiä, ketkä kykenevät empatiaan eivätkä ole itsetietoisuutensa kanssa umpikujassa juuri samalla tavalla.
Empatia voi useinkin olla valheen motiivi.
En ymmärrä, miten kukaan sellainen, kuka tiedostaa olevansa sosiaalisia tarpeita omaava otus, tähän tilaan voisi jumiutua niin merkittävässä määrin, ettei sitä voisi sanoa enää inhimilliseksi, saati ratkaista ihmisyyteen liittyvillä ongelmanratkaisutaidoilla.
Tässä vaiheessa olisi ehkä syytä googlata Stanford prison experiment.
Lopulta mikään, minkä ihminen kokee ohjailevan itseään, ei ole hänen ulkopuolellaan - korkeintaan hänen tietoisuutensa ulkopuolella. Tämä vesittäisi teoriat moraalin jumalallisuudesta, koska sen mitä ihminen ei edes tiedosta tapahtuvan, sitä tai sen aiheuttajaa hän ei myöskään voi pohdiskellakaan.
Ihmistä ohjailevat hänen valintansa, ei moraali. Se ei siis vesitä mitään.
Kaiketi kaikki kokevat joutuneensa rikkomaan moraalikäsitystään joskus. Tämä johtuu jo siitäkin, että ihminen on taipuvainen muistamaan asioita ja puimaan niitä jälkikäteen, jolloin tarkastelee usein asioita eri tavalla kuin silloin, kun tilanne oli päällä. Jos moraalikoodiaan joutuu jatkuvasti rikkomaan, itsereflektioon kykenevä ja tekojaan tiedostava ymmärtää ennen pitkää, että periaate ja toteutuma eivät vastaa toisiaan. Loogisesti ajatteleva alkaa epäillä, että tällöin periaatteessa kenties on jotakin parantamisen varaa; vastuunsa tunteva tekee asialle parhaansa korjatakseen sen.
Tekee tarkkaan ottaen mitä? Moni koettaa hyvittää tekosensa, ainakin jäädessään kiinni, mutta siihen ne konkreettiset teot tapaavat jäädä. Muuten vaan ajatellaan, että ensi kerralla olen parempi, kunnes sitten huomataan, että hups, en ollutkaan.
Mitä tarkoitat sävyisyydellä?
Rauhallisuutta ja ainakin pinnallista kohteliaisuutta. (Sanon pinnallista siksi, että katsomani pätkä arvostamastasi Harriksen puheenvuorosta ei ollut kohtelias kuin rauhallisuuden ja kiroilemattomuuden osalta.)
Hm. Keskustelu lienee päättynyt.
Niin... mainitsinkin viimeisimmässä viestissäni tästä. Käsittelemme tässä, emme ainoastaan ehkä kaikista mieluisimpia keskustelunaiheita minulle vaan lisäksi niin tehdään kirjallisessa muodossa. Keskustelun paisuessa, mikä ei sinällään välttämättä ole ongelma eikä rasite vaan ennemminkin luonteva seuraus mieltymyksestä itse aiheeseen, voi käydä esim. niin, että vastapuolen tulkitessa jokin kohta toisin kuin kirjoittaja sen sisällön tarkoitti, sitä ei pääse heti korjaamaan/oikaisemaan (mistä aloin nähdä vähän jo oireita) - tästä syystä tietyt aiheet soveltuvat, tietysti riippuen keskustelijoiden kommunikointitavoista, mielestäni paljon paremmin kasvotusten keskustelemiseen.
Näen näissä käsittelemissämme aiheissa paljon hedelmällisiä polkuja mielekkäisiin rönsyihin, mistä esim. musiikki oli minusta yksi. Kuitenkin, kirjallisessa keskustelussa varsinaisen keskustelunaiheen päälle versovan rönsyn "käsitteleminen" lähtökohtansa ohella on selvästi ongelmallisempaa.
Kirjoittaessa joutuu pakosti tiivistämään, ja näissä aiheissa, mistä niiden mieluisuutensa takiakin jo kokee omaavansa runsaanlaisesti ajatuksia ja kysymyksiä, alkaa sitten epäillä, miten todellisen kuvan osaa antaa omista ajatuksistaan rajallisessa tilassa ja tyystin ilman kokonaisuutta nimeltä sanaton viestintä.
Lisäksi asiat, joita olin joutunut jättämään sanomatta, alkoivat painaa niin paljon - mistä taas seuraa se, että keskustelun avoimuus kärsii.
Jos tämä on kehno pohja, on minulla sähköpostiosoitekin.
Minusta kasvotusten keskustelu on erinomaisen kehno tapa selvittää tai ratkaista mitään, koska aikaa miettiä mitään ei ole.
Se sopii nokkelalle, joka haluaa voittaa, mutta ei uteliaalle, joka haluaa ymmärtää.
Olet ihan oikeassa kyllä siinä, että livekeskustelemisessa reagointiaikataulu on useimmiten aivan eri mittasuhteissa, mitä kirjallisessa keskustelussa.
Toisaalta, minusta livekeskusteluissa parasta tai no, ainakin kiehtovinta antia onkin sen "kohtaaminen", mikä on se ensireaktio, nopein assosiaatio tai ensimmäisenä omasta suusta ulos tuleva argumentti tai kohta, mihin toisen kommentissa ottaa kiinni. Minulla ainakin on taipumus olettaa, että tärkein ja painavin tulee ensimmäisenä mieleen, mikä sinällään sitten kertoo minulle jotakin itsestäni ja tavoistani ajatella - ja toisaalta, siitä toisesta keskustelijasta sekä hänen ja sanomistensa vaikutuksesta minuun.
Lisäksi, olen huomannut, että aika tärkeä vaikutin on keskustelun jatkuvuus; se, voiko palata aiheeseen vielä vaikkapa kuukauden päästä siitä, kun aihetta viimeksi käsiteltiin. Minulle se on osa keskustelun luontevuutta. Esim. Cityn kaltaisesta foorumista tällainen jollain tapaa uupuu: siellä jokin ketju elää x päivää sen perustamisen jälkeen, sitten unohtuu, ja jos joku nostaa sen takaisin vaikkapa muutaman viikon päästä pintaan, sitä ei oikein saa enää henkiin.
Näyttää siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän suorastaan rakastan keskusteluja. Kuitenkin, sinun kanssa keskustellessa tunnen todella usein tarvetta pahoitella helposti pitkäksi venyviä kommenttejani, etenkin jos ihan oikeasti olet nähnyt niissä sisällöttömyyttä (enkä nytkään ihan vilpittömästi tarkoita tätä kivenheittona). Minä kun en pitkästi kirjoittaessani tee sitä kiusallani - en vaan osaa ilmaista itseäni paremmin. Ehkä se kuulostaa jotenkin oudon taitamattomalta, mutta näin se vaan on.
Jos luotat siihen, että keskustelumme voisi kuitenkin todella antaa sinulle jotakin arvokasta ja että keskustelu sinällään on enemmän mielekästä kuin rasittavaa, niin voidaan me minun puolestani jatkaakin, vaikka sitten sähköpostitse.
Niin siis tuota... luotatko vai annetaanko olla?
Jos haluat vielä miettiä, luotatko keskustelun kantavan hedelmää, kaikin mokomin. Tämä viesti vaan nyt siltä varalta, ettei asia vaan jää roikkumaan ilmaan. Tai jos mahdollisesti et jostain syystä esim. ole rohjennut sanoa suoraan, ettet asiaa mietittyäsi sittenkään luota keskustelun antavan sinulle mitään kovinkaan kaksista. Toisaalta, jos yhtään sinua tunnen, sellainen rohkenemattomuus ei kuulostaisi kovinkaan tuplismaiselta.
Toki jatketaan, sikäli kun se minusta riippuu.
Ei sitä pitkää kommentoitavaa tarvitse häpeillä, itseäni siinä häiritsee se, että vaikka sitä on usein antoisaa lukea, en osaa kommentoida sitä mitenkään. Siksi ne tulee helposti sivuutettua ja harmittaa kun se sivuutus näyttää siltä, ettei kiinnostaisi.
Lähetä kommentti