Myytit, tieto ja änkyröinti

(Kirjoitin aiemminkin hieman myyteistä ja irti päästämisestä. En kuitenkaan voinut päästää aiheesta irti, joten yritin viedä juttua eteenpäin.)

Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa tai harhakäsitystä. Myyttien tarkoitus on toimia maailmankuvan rakennusaineena ja tunnekokemusten jäsentäjänä.

Kaikki tieto on myyttistä.

Tieto pohjautuu ihmisen kykyyn yhdistellä omia muistikuviaan ja keksiä niiden välille syy-seuraussuhteita. Kutsun tätä muistikuvien yhdistely- ja luomisprosessia tajunnanvirraksi (josta vain pieni osa ilmenee tietoisuutena), ja tajunnanvirran luomia käsitteitä ja yhteyksiä myyteiksi tai taruiksi. Yhteensopivat ja toisiaan tukevat myytit muodostavat mytologian.

Mytologian lennokkaita ilmentymiä ovat muinaisen Egyptin ja Kreikan tarustot, jotka ovat nykyistä suppeammalla havaintopohjalla toimivan tajunnanvirran hedelmiä. Muinaiseen egyptiläiseen elinpiiriin kuuluvilla käsitteillä leikkiessään tajunnanvirran täytyi muodostaa lennokkaita myyttejä selittääkseen vaikeampia asioita, kuten vaikkapa sääilmiöitä ja tauteja, sillä mielikuvamaailmasta puuttui paloja yksinkertaisten syy-yhteyksien luomiseksi. Puuttuvat palat täytyi vetää hatusta. Näin keksittiin esimerkiksi maailmalle syntytarina, jonka alussa jumala nimeltä Amon eli maailmassa jossa oli vain vettä. Luodakseen maata hän otti ja masturboi, imi omat siemenet suuhunsa ja sylki ne mereen, josta kotvan kuluttua sikisi mantereita. Siinäpä kerrassaan hieno idea syntytarinalle, joka sikäläsen tiedon (myyttien) pohjalta lie kuulostanut ihan tyydyttävältä.

Kirjoitustaidon myötä, ja myös havaintovälineiden parantuessa, alkoivat havainnot ja niiden pohjalta luodut myytit kasaantua sukupolvelta toiselle, ja ihmisen tajunnanvirta sai yhä enemmän palikoita yhdisteltäväkseen. Tällöin tarve uusien palikoiden hatusta vetämiseen alkoi vähentyä, kun ihmiset oppivat elämänsä aikana yhä suuremman määrän mielikuvia, jotka ruokkivat heidän luovaa tajunnanvirtaansa. Uutta suoraviivaisempaa tarustoa alettiin kutsua tieteeksi, ja sen pappeja tiedemiehiksi. Tieteellisessä mytologiassa päämääränä ovat yksinkertaisuus, testattavuus ja hyvin usein myös yhteensopivuus senhetkisen tieteellisen mytologian kanssa.

Tarustojen luokittelu tieteellisiin ja epätieteellisiin on tietysti häilyvä, ja sitä se oli etenkin menneinä aikoina, kun havaintomme ympäröivästä luonnosta olivat vähemmän kattavia. Esimerkiksi 1400-luvulla "lääketieteessä tiedettiin" erektion syntyvän, kun tuulenhenkäys kulkeutuu maksan kautta sydämeen, suoniin ja sieltä vihdoin penikseen. Lopulta 1400-luvun lopulla yleisnero DaVinci hoksasi hirtettyjen erektiot, alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja voila, syntyi yksinkertaisempi ja ennen kaikkea hyödyllisempi selitys tälle ihmeelliselle ilmiölle.

Tautien hoitoon liittyi varsin lennokkaita tieteellisiä myyttejä vielä reilut 100 vuotta sitten, kunnes tiede sai mikroskoopin avulla tarpeeksi uusia palikoita mikrobitaruston luomiseksi. Tämä uusi tarusto on vertaansa vailla tauteja, ihmistä ja ylipäätään elämää käsittelevässä mytologiassa, sillä se kutoo kauniisti yhteen valtavan määrän aiempia tarjua ja havaintoja. Mutta mikrobitarustoakaan ei pidä äityä julistamaan Totuudeksi. Se on vain selvästi hyödyllisempi kuin edeltäjänsä.

Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, ettei ihmisellä ole mitään absoluuttisen tiedon elintä. On ainoastaan halu tietää. Tieto on jo käsitteenä vailla pohjaa; se on ihmisen luoma, ainoana oikeutuksenaan hyödyllisyys. Ihmiselle on vain kertynyt läjä yhä tarkempia havaintoja ja niiden päälle yhä koherentimpia mytologioita. (Hyvänä esimerkkinä sisäisesti koherenteista, mutta keskenään hieman ristiriitaisista mytologioista ovat itämainen ja länsimainen lääketiede.)

Keksimämme tieteelliset tarustot voivat olla helposti testattavia, yksinkertaisia ja siksi hyvinkin "tosia" (eli hyödyllisiä) meille, jotka elämme näiden havaintojen keskellä. Mutta niitä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä pitää perimmäisinä totuuksina, sillä totuutemme rajoittuu meille annetuilla (havaituilla ja keksityillä) palikoilla leikkimiseen.

Ensinnäkin kaikki palikat syntyvät oman hahmotuskykymme tuloksina, joka taas on riippuvainen esimerkiksi taipumuksestamme visualisoida ajatukset 3-ulotteisina. (Äläkä vain sano "Mutta maailmahan ihan oikeasti ON kolmiulotteinen". Havaitsemme sen kolmiulotteisena, mikä saattaa liittyä aaltoliikkeen ominaisuuksiin.) Toisekseen palikkavalikoimamme muuttuu jatkuvasti, mikä synnyttää myös uusia hedelmällisempiä tapoja niiden yhdistelemiseksi. Kolmannekseen voimme aina keksiä palikoiden välille syy-yhteysketjuja, mutta ketjun pohjimmaisten palikoiden perusta jää aina auki. Näitä palikoita ovat esimerkiksi itse tieto käsitteenä, kausaliteetti ja logiikan lait, jotka näyttävätkin kivasti rakoilevan nykyisten mikrotason havaintojen myötä.

Siirtyminen atomimallista yhä tarkempiin ja yhä käsittämättömämpiin mikrotason havaintoihin on hyvä esimerkki tajunnanvirtamme hedelmien, eli "totuuden", suhteellisuudesta. Arkimittakaavan ilmiöiden järjestämiseksi syntynyt tajunnanvirtamme on ilmeisen avuton mikrotason havaintojen edessä. Yrittäessään luoda tieteellistä mytologiaa näille ilmiöille törmää tajunnanvirta jatkuvasti omiin koherenssikriteereihinsä, eli logiikkaansa, joka on syntynyt arki-ilmiöiden parissa. Siitä irti pääseminen, tai sen laajentaminen, vaikuttaisi olevan edellytys esimerkiksi nykyisessä hiukkastarustossa olevan aineen aalto- ja hiukkasluonteen ristiriitaisuuden korjaamiseksi (puhumattakaan uudemmista havainnoista). Tämä uudistumispaine on ilmennyt mm. uusien, hyvin lennokkaiden, yli 10-ulotteisten yhtenäisteorioiden hakemisena.

Aivan samalla tavalla kuin ihminen ja ihmismäistäminen olivat kouriintuntuvasti läsnä jo muinaisessa egyptiläisessä mytologiassa, ovat ne läsnä myös atomimallissa ja uusimmissa yhtenäisteorioissa. Emme pääse eroon ihmisyydestämme, joka heijastuu kaikessa tiedossamme.

Tiedon hyödyllisyys käsitteenä ja sen meihin synnyttämä tiedonhalu ajavat meitä etsimään totuutta, joka on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Siksi ajatus, että tieto ilmentääkin aina lopulta myös meitä itseämme voi tuntua ikävältä. Mutta jos näin ei olisi, eikö se lopulta ahdistaisi monin verroin enemmän? Jos olisi olemassa jokin meistä riippumaton Totuus, jonka voisimme saada tietoomme, eikö maailmasta silloin häviäisi kaikki kasvu? Ainakin minusta ajatus mistä tahansa ikuisesta olotilasta on aivan sietämätön. Huonona hetkenä semmoinen voi äkkiseltään tuntua lohdulliselta, mutta ajatusta ei tarvitse jatkaa pitkälle huomatakseen sen kestämättömyyden.

Joskus tajunnanvirta sattuu luomaan myyttejä, jotka imartelevat sen tietoista itseä oikein hunajaisella tavalla. Tällöin on vaarana, että tajunnanvirta rakastuu näihin myytteihin kuin lapsi helistimeensä. Ja kun viimein tulee aika luopua helistimestä, ja se aikahan aina lopulta tulee, alkaa lapsi tietysti änkyröidä.

Joitain nykyesimerkkejä änkyröinnistä ovat:

- Jehovan todistajat, jotka kieltäytyvät luovuttamasta verta ja ottamasta vastaan verensiirtoja, vaikka se maksaisi heidän lapsensa (tai jonkun toisen) hengen.

- Islamilainen naisen asema ja seksuaalisuus.

- Jotkut kristinuskon suuntaukset, jotka kieltävät edelleen evoluution. (Tästä aiheesta kirjoitin aiemminkin.)

- Kiropraktikot, joiden oppeihin kuului pitkän aikaa, että kaikki taudit voidaan parantaa selkärangan manipulaatiolla. Nykyäänkin jotkut heistä kieltäytyvät rokotuksista uskomuksiinsa vedoten.

Nihilismini lienee vastareaktio uskonnollisen aikakauden jättämälle änkyrämystiikalle ja etenkin sen salakavalimmalle ilmentymälle, änkyrämoraalille, joka estää meitä näkemästä avoimin silmin paikkaamme maailmassa. Ihmisen paikalla ei voi olla mitään kirkasta ja pysyvää muotoa, vaan se riippuu ympäristöstä ja ihmisestä itsestään.

Kaikki tietomme (myyttimme) heijastavat ympäristön lisäksi ihmistä itseään, ja ihmisen muuttuessa muuttuu myös tieto. Siksi ajattelen ihmisen itsensä sekä tärkeimmäksi päämääräksemme että sen asettajaksi.