keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Luonnon luokkajako

Perehdyttyäni viime aikoina ihmisen kulttuurihistorian ääriviivoihin, oli seuraavana vuorossa biologinen historia, eli elämän evoluutio. Aihetta tietysti käsiteltiin hieman lukiossa, mutta kovin kirkasta kuvaa ei sieltä jäänyt.

Selkeä ja yleistajuinen yhteenveto alan nykyhavainnoista on Sean Carrollin kirja Kelpoisimman valmistus (eng. Making of the Fittest, kustantanut Terra Cognita) vuodelta 2006. Kirjassa käydään läpi DNA:n ja geenien toimintaperiaate ja huomataan kuinka hienosti nämä uudet havainnot täydentävät aiempaa käsitystämme evoluutiosta.

Kirjassa on myös teräviä kommentteja evoluution vastustajille. Kirjan luettuani yhdyn näkemykseen, jonka mukaan nykyhavaintojen valossa evoluution kieltäminen on täysin käsittämätöntä.

Lähes kaikki evoluution vastustajatkin hyväksyvät jo mikroevoluution, eli lajin sisällä tapahtuvan kehityksen, mutteivät makroevoluutiota, eli erilaisten lajien ja monimutkaisten elinten syntyä evoluution kautta. Tämä makrotason epäilykin on nykyään täysin perusteetonta, sillä nykytietomme DNA:sta selittää sen aivan yhtä luontevasti kuin mikroevoluutionkin. Eikä kyse ole mistään korkealentoisista teorioista, vaan yksinkertaisista periaatteista, joiden seuraukset kuka tahansa voi ymmärtää maalaisjärjellä, jos vain haluaa ajatella asiaa.
On vaikea kuvitella, miten kukaan nämä tosiasiat tunteva ylipäätään epäilee tätä. Nämä tosiasiat ovat peräisin täsmälleen samasta tieteestä ja teknologiasta, joka on purkanut satojen tautien geneettisen syyn, keksinyt kymmenittäin uusia geeneistä johdettuja lääkkeitä ja mullistanut oikeuslääketieteen ja maatalouden. Kuitenkin kaikista todisteista huolimatta biologisen evoluution todellisuutta epäillään laajasti tai se suorastaan kielletään. Tämän epäilemisen ja kieltämisen ymmärtämiseksi jätämme tieteellisten todisteiden valtakunnan, koska epäilyn syyt eivät voi eivätkä olekaan tieteellisiä. Ne ovat kulttuurisia. Ja ne ymmärretään parhaiten niiden monien historiallisten tapausten valossa, joissa tietyt ryhmät oman edun tai ideologian vaikutuksesta ovat keltäneet uuden tieteellisen tiedon.

Älykkään suunnittelun kannattajat ovat ehkä "paras yritys" pitää kiinni vanhoista näkemyksistä. Eräs pahimmista esimerkeistä on kreationisti Jerry Bergman, joka on sanaillut seuraavasti:
Jos darwinismi on totta, Hitler oli pelastajamme ja olemme ristiinnaulinneet hänet.

Tuon neronleimauksen sisältö on samaa tasoa kuin "Jos rauta on keksitty, Tsingis-kaani oli pelastajamme ja olemme ristiinnaulinneet hänet." Tsingis tappoi puolet kiinalaisista, ja käytti hommaan varmasti paljon rautaa, mutta vain ääliö syyttää tapahtumasta raudan keksimistä.

Havaintojemme synnyttämiä uusia välineitä voi aina käyttää hyvin tai huonosti. Tämän ymmärtäminen tuntuu olevan Jerrylle kovin vaikeaa. (Oli kieltämättä halpamaista poimia kreationistien seasta juuri se ääliöedustaja.)

Älykäs suunnittelu on uskonnollisesti taipuvaisten, eli ikuiseen egoonsa rakastuneiden ihmisten epätoivoista pyristelyä havaintoja vastaan.
Älykkään suunnittelun kannattajat valittavat, että jonkin ennakkoluulon seurauksena heidän käsitettään ei kunnioiteta tiedeyhteisössä. Ei suinkaan. Me pidämme uusista hypoteeseista, mutta suosimme vahvasti niitä, jotka ovat sopusoinnussa todellisuuden kanssa. Tästä syystä älykäs suunnittelu ei nouse lähimainkaan teorian tasolle. Se on ristiriidassa testatun tiedon kanssa. Jos sillä ei olisi teologista vetovoimaa ja sen kannattajien taktiikkaa tukenaan, emme olisi koskaan kuulleetkaan älykkäästä suunnittelusta, ja se olisi nyt hylättyjen ideoiden valtavassa lantatunkiossa.

Kirjassa esitetään myös synkkiä havaintoja liittyen tehokalastuksen ja -metsästyksen aiheuttamaan luonnottomaan valintaan. Pyrkiessään pyytämään kunkin lajin isoimpia ja parhaiten menestyneitä yksilöitä, ja vielä populaatioon nähden suurissa määrissä, ihminen toteuttaa takaperoista luonnonvalintaa. Se suosii metsästetyn lajin pienempiä ja heikompia yksilöitä, mikä on aiheuttanut esim. suosittujen kalalajien pienentymisen, yleisen heikkenemisen ja on siksi osaltaan nopeuttanut kantojen romahtamista.

Tällaisesta luonnottomasta valinnasta toipuminen on lajille todella vaikeaa ja johtaa helposti sen sukupuuttoon, mikä puolestaan johtaa alueen ekologisen lokerikon sortumiseen ja joukkosukupuuttoihin. Näin on käynyt maapallon historiassa aiemminkin, ja ekosysyteemin uudelleenrakentuminen on tuskallisen hidas prosessi.

Käänteisen valinnan lisäksi myös luonnonvalinnan puute johtaa väistämättä rappeutumiseen. Yksinkertainen esimerkki on lepraa aiheuttava bakteeri, joka elää loisimalla isäntäbakteerin sisällä. Se ei kuitenkaan ole aina ollut loisbakteeri, vaan on läheistä sukua tuberkuloosibakteerille, joka ei loisi. Leprabakteerin kehittyessä loiseksi moniin sen ominaisuuksiin ei enää kohdistunut minkäänlaista luonnonvalintaa, ja vastaaviin geeneihin alkoi hiljalleen kasaantua epäterveitä mutaatioita, jotka lopulta rappeuttivat niiden toiminnan kokonaan. Nyt, loisimiseen sopeuduttuaan, leprabakteerilla on 1100 rappeutunutta ja 1600 toimivaa geeniä (kun tuberkuloosilla on 6 ja 4000). Lepran tapauksessa, kuten luonnossa yleensä, geenien rappeutuminen on vain turhiksi tulleiden ominaisuuksien karsiutumista. On vain parempi olla varma, ettei niitä tarvitse, sillä rappeutumisen alettua paluuta ei ole.

Tästä päästäänkin kolmanteen kirjan herättelemä ajatukseen, eli ihmisen evoluutioon. Hevosia, lampaita, koiria, viljaa, kukkia, ylipäätään lähes kaikkia käyttämiämme kasveja ja eläimiä olemme tietoisesti jalostaneet jo kauan, joidenkin lajien kohdalla vuosituhansia. Silti ihmisen itseensä kohdistama(ton) luonnonvalinta, raadollisemmin sanottuna jalostus, on edelleen tulenarka puheenaihe. Aihetta kartetaan siitäkin huolimatta, että luonnonvalinnan ja evoluution periaatteet ovat nykyään päivänselviä ja osa arkipäivää sekä lääketieteessä että maataloudessa. Ihmisen kyvyttömyys päästää irti lähihistorian jättämistä mielikuvista tai itsekkyyden luomasta satumaailmasta on minusta vähintäänkin surullista. Asiasta pitäisi edes voida keskustella rakentavasti, sillä sen välttelyyn ei ole mitään järjellistä syytä.

Uskonnolliseen aatemaailmaan pohjautuvia tunteenpurkauksia kyllä riittää. Ehkä aika ei ole vieläkään kypsä itsekkäästä mystiikasta luopumiselle.

Winston Churchill sanaili aikanaan osuvasti:
Harkinnan puute, haluttomuus toimia kun toiminta olisi yksinkertaista ja tehokasta, kirkkaan ajattelun vähäisyys, neuvojen sekavuus hätätilan koittaessa, kunnes itsesäilytys kumauttaa särähtävää kelloaan - näistä piirteistä syntyy historian loputon toisto.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Menneitä

Sain tuossa luettua loppuun mainion historian yleisteoksen (McNeill & McNeill: Verkottunut ihmiskunta), jolla halusin paikkailla aukkoja yleissivistyksessäni. Alkupuoliskolla, kun yleiskuva varhaisista ajoista alkoi hiljalleen muodostua, huomasin kuinka antoisaa oli hahmottaa suuria linjoja ja hoksata, miten tähän on tultu. Kursivoin tuon siksi, että kirjaa lukiessani historia sai ihan uuden merkityksen.

Ensinnäkin, huomattuani miten väliaikaista kaikki on ollut, katosi historiasta sen raskaus ja "ikuisen olemisen" sävy. Huomasin janoavani historiaa uusien ideoiden ja virikkeiden vuoksi, enkä siksi, että muodostaisin mieleeni jonkin historiallista totuutta edustavan maailman määrittämään sitä, mitä maailman on oltava tulevaisuudessa.

Toisekseen opin arvostamaan nykyhetkeä. Olemisen hetkellisyys on kummitellut melessä jo aiemmin, mutta lukiessa ajatus kirkastui ja vaikutti entistä luonnollisemmalta; olemme kaiken menneen tulos. Kaikki mitä on ollut - lukemattomien alkuihmisten seikkailut ympäri maailmaa, ensimmäiset kaupungit, Kleopatra, Tsingis-kaani ja tuntematon maajussi vuodelta 1391 - kaikki se on ollut maailman muovautumista nykyhetkeksi. Se kaikki on mukana tässä hetkessä. Tästä hetkestä myös muovautuu kaikki tuleva: meissä kaikki mennyt hakee suuntaa mihin muovautua. (Tässä mielessä kaikki on kuolematonta. Ei minään ikuisena maailmana tai sieluna tai elämän kiertokulusta vapautuneena henkenä, vaan kaiken menneen edustajana ja tulevan aloittajana; tulemisena.)

Menipä taas ideologiselle sivuraiteelle, palataan aiheeseen.

Lukiessani huomasin, että nälkä kasvoi syödessä ja vähän väliä pysähdyin etsimään muista lähteistä lisätietoa kiinnostavimmista historian aikalinjoista, kuten Kreikka, Rooma, itäiset ja läntiset valtauskonnot, taudit, Venäjä, Suomi ja maailmansodat + paljon suuren ja pienen mittakaavat faktoja, jotka aiheuttivat ahaa- elämyksiä.

Seuraavassa joitain huomioita.

Päällimmäisin ja mieleen jäänyt asia on tapahtumien aikaskaala:
- Kesti 2,5 milj. vuotta, että puusta laskeutuneesta ihmisapinasta kehittyi pystyihminen, josta sitten kehittyi 1,5 milj. vuodessa homo sapiens.
- Homo sapiensilla kesti 100 000 vuotta levitä maapallolle ja oppia kommunikoimaan jokseenkin nykyisenkaltaisella kielellä.
- Tästä 30 000:n vuoden kuluttua keksittiin kesyttää koira ja alettiin metsästää jousella.
- 5000:n vuoden kuluttua opittiin varastoimaan ruokaa, mikä jätti ihmisille aikaa sosialisoida, rakentaa ja ajatella.
- 5000:n vuoden kuluttua opittiin viljelemään maata ja kasvattamaan kotieläimiä ruoaksi.
- 5000:n vuoden kuluttua ensimmäiset kaupungit syntyivät Mesopotamiassa.
- Seuraavien 5000:n vuoden aikana siirryttiin Sumerin animistipappien johtamista kaupunkiyhteisöistä avaruusmatkailuun. Ja siihen, että sinä istut siinä.

Vuonna 3000 eaa. - kaupunkikulttuurin alkaessa - maailmassa oli 15 miljoonaa ihmistä. Vuonna 0 ihmisiä oli jo 300 miljoonaa, mutta tautien ansiosta määrä pysyi samana seuraavat 1000 vuotta. Vuonna 1800 ihmisiä oli 900 miljoonaa. Seuraavan sadan vuoden aikana määrä melkein tuplaantui 1,6 miljardiin. Seuraavan sadan vuoden aikana määrä nelinkertaistui.

Metsästäjä-keräilijän elinikä oli 40 vuotta, mutta siirryttäessä maanviljelyyn 9000-4000 eaa. elinikä tippui 30 vuoteen ja pysyi alhaalla 1800-luvulle saakka. Syynä tähän oli yksipuolisempi ruokavalio, joka heikensi ihmistä ja altisti taudeille. Lisäksi paikallaan asuminen ja eläinten pitäminen tekivät olot epähygieenisemmiksi kuin metsästäjillä. Yhteyksien parantuessa ja väkimäärän kasvaessa tartuntataudit alkoivat vaivata ihmisiä. Vuosina 150-1300 riehui monta pandemiaa, joista pahin tappoi neljänneksen ihmiskunnasta. Vasta 1800-luvulla olot hieman parantuivat ja ruokavalio monipuolistui. Vuoteen 1900 mennessä keskimääräinen elinikä oli "jo" 35 vuotta. Viimeisen sadan vuoden aikana edistys hygieniassa, tautien ymmärtämisessä ja vähän vaikka missä on tuplannut eliniän.

Vasta viimeiset sata vuotta kaupunkien syntyvyys on ollut isompi kuin kuolleisuus. Ennen sitä maaltamuutto ylläpiti kaupunkien väkimäärää.

Tautien vaarallisuus ja tappavuus ei ole kadonnut mihinkään ja paremmalta vaikuttava nykytilanne saattaa olla hyvin väliaikainen. Taudit ovat kehittyneet vastustuskykyisemmiksi lääkkeille ja ovat muuttaneet myös muotoaan. Esim. sukupuolitaudit, jotka aktivoituvat hitaasti, ovat yleistyneet räjähdysmäisesti. Myös monet taudinkantajahyönteiset ovat tulleet vastustuskykyisemmiksi myrkyille, ja lisäksi on kehittynyt uusia urbaaneja taudinkantajia kuten ilmastointilaitteet, vesijärjestelmät, koneistettu ruoantuotanto ja joukkoliikenne. Seuraava pandemia voi hyvin olla jo ovella. Oikeastaan HIV on jo astumassa kynnyksen yli.

1. maailmansodassa kuoli yhteensä 15 miljoonaa sotilasta ja siviiliä. Heti sodan jälkeen puhjenneissa kahdessa pandemiassa kuoli kolminkertainen määrä.

"Kulttuuriajalla" maailmankuvamme mullistui, etenkin uskonnollisesti. Viimeiset 5000 vuotta (3000 eaa. - 1900 jaa.) ovat ravinnon yksipuolistumisen ja elinympäristön muuttumisen johdosta olleet ihmisen sairainta aikaa, eikä ihme että sen keskivaiheilla syntyi uusi ja lohdullisempi tapa nähdä maailma. Tämä uudenlainen uskonnollisuus muovasi vanhoja taruja ja myyttejä aivan uudenlaisen sanoman ympärille:
Ensinnäkin buddhalaisuus, hindulaisuus, kristinusko ja islam suuntasivat ihmisten toiveet perusteellisesti uudelleen. Ne eivät luvanneet jumalallista apua maallisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden varmistamiseksi, kuten lähes kaikki aiemmat uskonnot, vaan ohjasivat ihmisten kaipuun kohti ikuista. ylimaallista elämää - taivasta, paratiisia, nirvanaa, sulautumista Sivaan tai Krisnaan. ...
Toivo tulevassa elämässä saadusta hyvityksestä teki maanpäällisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja katastrofeista helpommin hyväksyttäviä, sillä kaikista koettelemuksista huolimatta eloonjääneillä oli yhä jäljellä lupaus paremmasta elämästä kuoleman jälkeen. ...
Toinen näille uskonnoille yhteinen piirre oli se, että jokainen yksittäinen ihmissielu kelpasi pelastettavaksi tai kadotukseen. Eräänlainen hyväntahtoisen pelastajan ja katuvan syntisen välinen kirjanpito määräsi lopputuloksen.

Myös Rooman tasavallan aikainen valtiomies Cicero kuvaa hyvin heidän perinteisten jumaltensa ja juutalaisen jumalan eroa:
Emme sano Juppiteria parhaimmaksi ja viisaimmaksi siksi, että hän tekisi meistä oikeudenmukaisia, vakavamielisiä tai viisaita, vaan siksi että hän tekee meidät terveiksi, rikkaiksi ja kukoistaviksi.


McNeillien kirjan jälkeen olen lukenut taudeista kertovan kirjan Mikrobit ja ihminen, mikä on sekin ollut erittäin antoisa, sekä historiallisten yhtymäkohtien että ihmisten ja mikrobien välisen lois- ja symbioosisuhteen ymmärtämisessä. Kirjan on kirjoittanut lääkäri Arno Karlen ja sen on kustantanut Terra Cognita.

Kiinnostavin (minulle) uusi ajatus koski solujen evoluutiota, joka on teorian mukaan tapahtunut loismikrobin tunkeuduttua soluun ja kehityttyä siitä lukuisten sukupolvien jälkeen symbioottiseksi osaksi solua. Lopputuloksena on saatu monimutkaisempi solu, joka näyttää yhdeltä toimivalta kokonaisuudelta. Tämä oli minusta hieno havainto siksi, että aiemmin olin ajatellut evoluutiota vain solun omien mutaatioiden kautta, mikä vaikutti kovin epämääräiseltä ja sattumanvaraiselta tavalta kehittyä. (Tämähän esitetään joskus vastaväitteenä evoluutiolle.) Mutta symbioottisesta evoluutiostahan tässä onkin (suurimmilta osin) kyse, myös solutasolla.

Jotain tuon suuntaista on muuten käytännössä testattukin tuomalla ameebakasvustoon loismikrobeja. Lukuisten sukupolvien jälkeen loissuhde muuttui symbioottiseksi.

maanantai 20. lokakuuta 2008

Ajankohtaista kritiikkiä vuodelta 390 eaa.

"-Käsitykseni mukaan demokratia syntyy silloin, kun köyhät pääsevät valtaan, surmaavat osan vastustajistaan , ajavat osan maanpakoon ja jakavat valtiolliset virat tasapuolisesti muille; useimmissa tapauksissa virat jaetaan siinä arpomalla.
- Tällainen juuri on demokraattinen järjestelmä, samantekevää onko se saatu aikaan aseiden avulla tai niin että toiset peloissaan antavat periksi.
- Miten he nyt sitten järjestävät olonsa? Ja millainen tämä valtiomuoto oikein on? Sehän on nimittäin selvää, että vastaavanlainen ihminen osoittautuu tyypiltään demokraattiseksi.
- Niin kyllä.
- Ensinnäkin kaikki siellä ovat tietysti vapaita, valtiossa vallitsee kaikkialla elämisen vapaus ja sananvapaus, ja jokaisella on siellä valta tehdä mitä haluaa. ...
- Kun vapautta janoava demokraattinen valtio saa johtajikseen kehnoja juomanlaskijoita ja juopuu liiaksi laimentamattomasta vapaudesta, se rankaisee johtomiehiään syyttämällä heitä kunnottomiksi oligarkeiksi, elleivät he ole hyvin helläkätisiä ja tarjoa kansalaisilleen runsaasti vapautta.
- Niinhän se tekee.
- Niitä, jotka tottelevat viranomaisia, se herjaa mitättömiksi orjailijoiksi, mutta alamaisina esiintyviä hallitsijoita ja hallitsijoina esiintyviä alamaisia se ylistää ja kunnioittaa sekä yksityisesti että julkisesti. Tällaisessa valtiossa vapauden henki ulottuu pakostakin kaikkialle, eikö totta?
- Tietysti.
- Se leviää myös koteihin, ja lopulta tämä anarkia tarttuu eläimiinkin.
- Missä mielessä?
- Siten, että isä tottuu olemaan yhdenvertainen poikansa kanssa ja pelkäämään poikiaan, poika taas esiintyy isänsä vertaisena eikä kunnioita ja pelkää vanhempiaan, jotta saisi olla vapaa. Ja metoikki on kansalaisen kanssa samanarvoinen ja kansalainen metoikin, ja vieraspaikkakuntalainen samaten.
- Niinhän siinä käy.
- Niin, ja sama ilmenee myös pikkuseikoissa. Tuollaisessa valtiossa opettaja pelkää ja mielistelee oppilaita, oppilaat halveksivat opettajiaan ja ohjaajiaan. Nuoret ylipäänsä esiintyvät vanhempien vertaisina ja jäljittelevät heitä sanoin ja teoin, vanhukset taas alentuvat nuorten tasolle, ovat kovasti leikkisiä ja hauskoja ja matkivat nuoria, jotta eivät vaikuttaisi äreiltä ja määräileviltä.
- Aivan niin. ...
- Ihmisten palveluksessa olevat eläimetkin ovat täällä niin paljon vapaampia kuin muualla, ettei sitä voi uskoa ellei olisi omin silmin nähnyt. Täällä pitää paikkansa sananparsi "millainen emäntä, sellainen koira", ja myös hevoset ja aasit ovat tottuneet kulkemaan niin vapaina ja ylväinä, että törmäävät vastaantulijoihin, elleivät nämä anna tietä. Ja tällainen yletön vapaus vallitsee kaikilla muillakin alueilla. ...
- Ja kuten voit nähdä, lopputulos tästä kaikesta on se, että kansalaiset kehittyvät niin herkkätuntoisiksi, että he torjuvat kiukkuisina kaiken, mikä vivahtaakaan orjuuttamiseen. Lopulta he viittaavat kintailla laeillekin, yhtä hyvin kirjoitetuille kuin kirjoittamattomille, jottei vaan kukaan olisi heidän isäntänään."

- Platon: Valtio

Kuolema

Ensimmäinen askel rehellisemmän (ja hedelmällisemmän) elämänasenteen löytämisessä on elämän - minuuden kokeman elämän - väliaikaisuuden hyväksyminen. Sen rakastaminen. Todellisuuden rakastaminen. Kuoleman rakastaminen osana elämää.

Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.

Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:

"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."

Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.

Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.

Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.

Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.

Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.

Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.

Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?

Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.

Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.

Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.

lauantai 11. lokakuuta 2008

"Tullaanko hetken aikaa kahdestaan?"

Kielen rakenne luo ihan itsekseen salakavalia "totuuksia" elämisen ja maailman luonteesta. Yksi iso, paha ja todella hyvin naamioitunut susi on olla-verbi.

Kun puhutaan, että asiat "ovat", luodaan samalla, aivan automaattisesti, kuva jostain pysyvästä. Tämä mielikuva asioiden pysyvyydestä on tietysti arkihavaintojen perusteella aivan luonnollinen, sillä monet näkemämme asiat todellakin näyttävät pysyviltä ja vaikuttavat vain "olevan" siinä, itsekseen. Nykyfysiikka on kuitenkin paljastanut maailmasta puolia, jotka ovat aiemmin olleet täysin piilossa ihmissilmältä, ja jotka vievät pohjan arkijärkevältä olemis-ajattelulta. Pienemmässä mittakaavassa maailmassa ei ole mitään, mikä "on".

Entäpä jos, nykyhavaintojen valossa, jätetäänkin ajattelusta oleminen pois ja siirrytään realistisemmin ajattelemaan kaikkea tulemisena? Silloin maailmassa mikään ei "ole", vaan kaikki ainoastaan "tulee" joksikin, olematta missään vaiheessa mitään, mikä vain "on". Ja tämä "tuleminen" tapahtuu vuorovaikutuksena muun "tulevan" kanssa. Kaikki vääjäämättä vaikuttaa kaikkeen yhtenä tulemisen tilassa olevana kudelmana.

Tätä ajatusta kun hieman pyörittelee ja antaa sen kypsyä, huomaa kuinka erilaisen pohjan se antaa asioille ja koko maailmankuvalle. Tulemisen näkökulmasta nähtynä ihmiset eivät enää "ole yhdessä", vaan "tulevat yhdessä", vaikuttaen toistensa tulemiseen. En vain "syö ruokaa, joka sitten hajoaa paloiksi sisälläni", vaan "tulen ruokani kanssa" joksikin uudeksi. Näin ajateltuna maailman muuttumista ei enää tarvitse selittää minään "itsekseen olevana aineena", jota jokin tahto, sielu tai voima liikuttaa. Ajatukset ikuisista asioista ja olevaisista tippuvat pois mielestä ikäänkuin luonnostaan. Maailma yksinkertaisesti tulee.

Vaikka fysiikan havainnot uudenlaiseen ajattelutapaan kannustaisivatkin, ei sitä tietenkään kannata omaksua, ellei se ole käytännössä ihmiselle hyödyllisempi. Minusta on alkanut tuntumaan, jonkin aikaa asioita uudelta kantilta katseltuani, että se on. En tietenkään
tarkoita arkielämän esineitä, jotka todellakin näyttävät vain "olevan" ja näin on kätevää ajatellakin. Sen sijaan suurten kysymysten äärellä, maailman luonnetta mietittäessä, tulemis-ajattelu vaikuttaa luonnollisemmalta. Myös tieteellisesti.

Lopuksi haluan vielä huomauttaa, etten ajattele, että tässä oltaisiin löydetty fysiikan havaintojen kautta joku absoluuttinen totuus, vaan ainoastaan hedelmällisempi tapa nähdä maailma. (Tiede löytää varmasti taas kohta lisää tapoja selittää maailman menoa.) Filosofithan ovat muuten heitelleet tämän suuntaisia ajatuksia jo kauan sitten, mutta nykyään niitä tukemassa on myös ihan konkreettisia havaintoja.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Ex nihilo

Muutama sana nihilismistä.

Sanassa tuntuu olevan hiukan negatiivinen sävy, eikä ihan syyttä, sillä aatteen pohja-ajatuksena oleva maailman tarkoituksettomuus herättää helposti torjuntareaktion. Ja ehkäpä nihilisteissä onkin tavallista enemmän pessimistejä ja ahdistuneita. Sana myös kuulostaa vähän negatiiviselta sekä äänteellisesti että mielleyhtymällisesti. Nihilisti - nihkeä - nyrpeä - angstaava - synkeä. Jotain tuollaista minulla syntyy päässä kun assosioin vapaasti. Välillä sitä tunnutaan käytettävän vain haukkumanimityksenä, esim. kaikkea vastustavalle kapinanuorelle.

Sanalle ei kuitenkaan ole neutraalia korvaajaa, joten päätin olla nihilisti kitkerästä sivumausta huolimatta. Parempi kuitenkin kitkerä kuin imelä. Ja oikeastaan parempi kitkerä kuin täysin neutraali. Eli oikeastaan ihan kiva.

Yleensä nihilismillä tarkoitetaan eksistentiaalista nihilismiä, eli näkemystä, että olemassaolollamme ei ole mitään valmiiksi annettua arvoa tai päämäärää. Tätä tarkoitan minäkin, kun kutsun itseäni nihilistiksi, mutta lisään sivuhuomautuksena, että kun maailmasta näin häviää suuri päämäärä, nousee ihminen (ja elämä yleensä, kaikki) yhtaikaa kaiken lopputulokseksi, päämääräksi sekä määrittäjäksi.

Joskus nihilismin käsitteeseen ajatellaan kuuluvaksi myös eettisen nihilismin, eli näkemyksen, ettei ole myöskään valmiiksi annettuja moraalisia totuuksia. Ihminen, ja elämä yleensä, luo kunakin aikana omat moraaliset arvonsa. Jaan tämänkin näkemyksen.

Joskus nihilismillä tarkoitetaan myös poliittista nihilismiä, eli vallitsevan yhteiskuntarakenteen totaalista torjumista. Tätä aatetta en ihan täysin jaa, sillä yhteiskunta ilman muuta tarvitsee rakenteen, eikä nykyinen nyt ihan läpeensä huonokaan ole. Siinä kun on periaatteessa jonkinlaisia meritokraattisia puolia, mikä on mielestäni hyvä juttu. Huonoa siinä on vallan heikkous ja sen epämääräinen hajaantuminen suuryrityksille ja poliitikoille, sekä näiden seikkojen aiheuttama päämäärättömyys ja ohjautumattomuus. Ja myös toisinpäin, päämäärättömien aatteiden aiheuttama vallan epämääräisyys.

Nihilismissä päällimmaisenä ongelmana on sen tyhjyys; se on tavallaan näkemys joka kieltää kaikki näkemykset. Ja sekös masentaa ihmistä, joka on tottunut antamaan arkielämän tapahtumille tekijän ja tarkoituksen, ja tottakai haluaa sellaiset myös elämälle ja koko maailmalle, jotta olemiselle saataisiin pohja. Tai, jos nyt ei keksitä mitään konkreettia tekijää tai päämäärää, ainakin halutaan uskoa joidenkin muuttumattomien, moraalisten ja maailmallisten, totuuksien olemassaoloon. Halutaan jokin vankkumaton pohja, koska arkimaailmakin tuntuu toimivan vankkumattomien luonnonlakien mukaan. Onhan elämällä oltava jokin suurempi merkitys, kun arkiasioillakin tuntuu oma logiikkansa olevan.

Japanilainen filosofi Keiji Nishitani on käsitellyt, kirjassaan The Self-Overcoming of Nihilism, hienosti nihilismiä ja sitä, kuinka se lopulta voittaa itse oman pessimisminsä:
According to Nietzsche, these values [cosmological values of purposiveness, unity and truth] are fabricated by the will in order to control the actual world and make it easier to deal with. They are, as it were, a kind of handle that the will has attached to the world to manipulate it. At the basis of the scheme lie hidden considerations of utility and the human instinct for self-preservation. The purpose is efficient self-deception. The resulting falsehoods are falsehoods 'of principle': their fabrication is indispensable for human survival. [...]
Life is not tied down to any fixed truth, nor does becoming hold fast to 'Being'. There is a leap toward further, broader horizons, and the emergence of new possibilities for humanity; in this sense, 'deception', 'illusion', and so on are always expressions of human power and potential. [...]
At any rate, the return to the standpoint of will to power takes a person of strong will who can stand existence in a world without 'purpose, unity or truth', a world of becoming where everything constantly shifts, flows, perishes or is born - in short, one who can stand up to the absolute nihility of 'the death of God'. It requires relentlessly tracking down and negating all idealistic and otherworldly worldviews and moralities in oneself and others; such a one must, in Nietzsche's own words, be 'the murderer of God'. Only thus can one come to an absolute affirmation of life and human destiny. Such a person can, through a sudden reversal of perspective, look into the abyss of the nihility of the absence of God and truth and see the creative will there and the horizon of infinite possibility and power behind the entire fabrication.

Tässä 'will to power' viittaa Nietzschen vallantahto -käsitteeseen, joka on kaiken elämän perusolemus. Hieman laajempi nihilismin esittely löytyy esimerkiksi täältä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2008

Kouluammuntaa

Kauhajoen kouluammunta herätti taas keskustelua nuorten henkisestä tilasta, ja jälleen on tullut aika keksiä syitä heidän masennukseensa. Keksin kolme:

1) Kasvuiässä välillä masentaa.
2) Joillakin menee aina paremmin kuin toisilla, ja sekös kiukuttaa, varsinkin identiteettiään hakevaa nuorta.
3) Yhteisöllisyyden puute.

Näistä viimeiselle voidaan tehdä jotain. Yhteisöllisyys auttaisi myös pitämään luontaisen masennuksen aiheuttamat oireet aisoissa. On vaikea kuvitella kouluampujaa, joka elää yhdessä tuttujen kämppisten kanssa, joista yksi kysyy aamulla tuttuun tapaan "hei, mennäänkö taas kuudelta lenkille?".

Tästä yhteisöllisyyden katoamisestakin syytän pohjimmiltaan arvojamme ja/tai valtiotamme. Yhteisöllisyyden lisääminen on kovin vaikeaa, kun yhteiset päämäärät on julistettu pannaan. Valtiomme on kaikessa kristillis-egoistisessa demokratia-hurmiossaan julistautunut irti päämääristä ottamalla suurimmaksi tavoitteekseen sen, että kaikki voivat tehdä mitä haluavat, kunhan eivät häiritse muita. Valtiolla ei ole antaa meille minkäänlaista suuntaa, ellei sitten lasketa tätä: "Tuossa on tuommoinen laimea valtionkirkko, sinne voi mennä jos masentaa".

Yhteinen päämäärä luo yhteisöllisyyttä aivan automaattisesti. Otetaan ääriesimerkkinä vaikka sota: jos semmoinen syttyisi nyt, sanoisit luultavasti portaikossa päivää tuntemattomalle naapurillesi. Ehkäpä juttelisittekin hetken.

Kaikki eivät ole niin onnekkaita, että löytäisivät (tai osaisivat valita) itselleen jonkin yhteisön, ja saisivat sitä kautta elämäänsä arvoja ja päämääriä. Ja vaikka semmoinen löytyisikin, saattaa oman elämän tarkoituksettomuus silti iskeä vasten kasvoja kun huomaa, että yhteisön tavoitteet eivät edustakaan mitään yleistä totuutta, vaan vastakkaisten arvojen edustajat porskuttavat vierellä aivan yhtä iloisina. Kaikki eivät myöskään löydä päämääriä itsekseen, omasta itsestään.

Jos ihminen ei saa yleiseltä taholta suuntaa elämälleen, onko silloin ihme, että monia alkaa ahdistaa elämän tarkoituksettomuus?

Isompi päämäärä puuttuu, sillä päättäjiä ei ole. Ihmisen arvostus puuttuu, sillä kyky arvostella ihmistä on menetetty moraalisen itsekuohinnan seurauksena. "Kaikki ovat äärettömän arvokkaita", toisin sanoen: "kukaan ei ole arvokkaampi kuin minä, jotta minulla olisi mukavaa". Tämä on riemuvoitto sokealle itsekkyydelle, joka ei näe edes sitä, ettei "mukava" ole pidemmän päälle mukavaa. (Kysy vaikka lääkäriltä.) Terveellä ihmisellä "mukava" tulee jatkuvasta haastamisesta ja haasteiden voittamisesta, sillä mitään ihmeellistä pelkän mukavuuden paratiisia ei ole. Mukavuudella sinällään ei yksinkertaisesti ole mitään arvoa, vaan sillä, millaiseksi me kehitymme.

Lopuksi yksi ihan konkreettinen ehdotus: laitetaan kotoaan pois muuttavat opiskelijat takaisin soluasuntoihin. Nykyään äidin pikku enkelit kun ovat alkaneet asumaan yksiöissä. Sitten ihmetellään kun vieraannutaan ja ollaan yksinäisiä.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Perusta

Olen lykännyt kirjoittelua monesti sillä verukkeella, että maailmankuvani on tässä viime aikoina vähän hakenut muotoaan, eivätkä ajatukseni ole siksi muka olleet tarpeeksi selkeitä. Se on tietysti typerä syy, sillä kirjoittaminen, eli kieleksi pakottaminen, on loistava tapa selkeyttää ajatuksia.

Maailmankuvani muutoksen suunta on ollut perus-tieteellisestä agnostikosta kohti eksistentialistista ateismia. Yritän tässä kirjoituksessa selittää mitä sillä tarkoitan. Asia on tärkeä, sillä monet väittelyt tuppaavat sieventymään elämänkatsomuseroihin.

Esimerkiksi vaalikeskustelut voitaisiin aloittaa elämänkatsomuskierroksella: "Mitä on maailma? Mitä on elämä? Mitä on ihminen?" Siltä pohjalta olisi helppo ymmärtää mitä ehdokkaat edustavat ja millaisia päätöksiä he luultavasti tulevat tekemään. Haittana tietysti olisi se, ettei kaikilla ehdokkaillamme ole mitään näkemystä. En nyt väitä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla semmoinen, tai että näkemyksettömyys tekisi ihmisestä huonon. Mutta päättäjä, jolla ei ole näkemystä oman olemisensa perustasta on naurettavuuden huippu. Päättäjienhän pitäisi päättää, mihin me kaikki pyrimme. (Tämä on ateistinen näkemys päättäjästä. Kristillinen päättäjä taas on jo ajatuksena hupaisa.)

Ellei ihmisellä ole omaa näkemystä minkä pohjalta arvottaa asioita, tekee hän päätöksensä satunnaisesti opittujen arvojen perusteella. Näkemyksetön ihminen perustelee valintansa näin: "Tämä on arvokkaampi päämäärä kuin tuo, koska niin se vain on." Yleensä hän jättää loppuosan lauseesta pois, sillä se kuulostaa epämukavalta jopa hänen korviinsa. Kun taas näkemyksellinen ihminen perustelee kantansa "...koska maailma on sellainen ja sellainen." Hänen arvonsa ovat yhtenäisiä ja edustavat rehellisesti jotain näkemystä maailmasta. Hän ei ole valinnut niitä (alitajuisesti) esim. yleisen hyväksynnän saavuttamiseksi tai vedotakseen vastakkaiseen sukupuoleen. Hän on tietysti saattanut valita edustamansa maailmankuvan näistä syistä, mutta tämä onkin ihan toinen ongelma.

Se, ettei päättäjien elämänkatsomusta nykyään edes keksitä kysyä, on minusta hyvä merkki siitä, ettei oikeita päättäjiä ole, eikä niitä haluta. Olemme oppineet, ettei niitä saa haluta. Syynä on "kaikkien ihmisten samanarvoisuus", "yleinen hyvinvointi", "elintason nousu" yms. totuudet, joita kannetaan säkissä nimeltään "hyvä sinänsä". Arvannet tämän säkin alkuperän.

Noniin, meni sivuraiteelle, jolle varmaan palaan joskus. Takaisin elämänkatsomukseeni. Tarkka kuvaus on vaikea tehdä lyhyesti, mutta yritän.

Ismeillä luokiteltuna olen eksistentialisti. Tässä ensin muutama sana aatesuunnan kuuluisimmasta edustajasta, Nietzschestä. Hän edustaa ajatteluani varsin hyvin, sillä hän on kirjoittanut hyvin vähän sellaista, mistä olen eri mieltä. Jos siis olet lukenut miehen tuotoksia, tiedät suunnilleen miten maailman näen. Tällaisessa esittäytymisessä on kuitenkin vaaransa, sillä monella on hänestä jonkinmoinen ohimennen muodostunut kuva, joka on valitettavan usein väärä. Jopa wikipedian kuvaus miehestä on kylmän sävyinen. Hyvä johdanto miehen mietteisiin löytyy Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia. Myös Kierkegaard, Marx ja Sartre tuntuvat ajattelevan elämää samalta pohjalta, tai samasta pohjattomuudesta, kukin tietysti omalla tavallaan. Tässä on eräästä artikkelista napattu hyvä kommentti:

Of those modern thinkers who resolutely face the fact that God is dead and the universe contains no inherent meaning or purpose, Sartre and Nietzsche are among the most important. However, although they begin from somewhat similar premises, Sartre is both a less radical and less life-affirming thinker than Nietzsche.


Minusta tuo life-affirming, eli elämänmyönteinen, on juuri oikea sana kuvaamaan Nietzschen ajatuksia ja sitä, mikä erottaa hänet edukseen muista nihilisteistä. Pidän myös siitä, kuinka hänen kirjoitustensa tyyli on yhteensopiva hänen edustamansa maailmankuvan kanssa. Hän tuntuu siis edustavan ajattelutapaansa koko olemuksellaan, eikä se tunnu pelkältä akateemiselta "mutta entä jos" -jaarittelulta.

Maailmankuvani pohjalla on yksinkertainen havainto siitä, että kaikkea elämää yhdistää pyrkimys kasvuun. Nimitän tätä pyrkimystä vaikka elinvoimaksi. Kasvu on jokaisen elämän ilmentymän peruspyrkimys. Jokainen eliölaji jatkaa kasvuaan kunnes se tuhoaa resurssinsa ja itsensä, tai kunnes se saavuttaa tasapainon ympäristönsä kanssa. Elinvoima-ajattelu voidaan yleistää myös elottomaan, sillä alkeishiukkasmittakaavassa ei ole mitään ainetta, joka vain staattisesti "on". Ajattelumme olla-verbi on tässä vaarallinen harhauttaja. Alkeishiukkanen on oikeastaan vain reagointia muihin hiukkasiin, jotka nekin ovat vain reagointia. (Viittaan tässä Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen ja aineen aaltoluonteeseen.) Eloton aines siis voidaan, jos halutaan, ajatella jonkinlaisena elinvoiman vähiten kehittyneenä muotona. (Tai ehkä sen vähiten symbioottisena muotona.)

Tämä yksinkertainen havainto on ainoa mitä tarvitaan maailman "ymmärtämiseksi". Kaikki muut totuudet ja käsitteet, kuten sielu, kohtalo, numerot, tiede, jumala, meistä riippumaton maailma, ihminen ja ihmis-ego, ovat vain välineitä elämän pyrkmyksessä kasvaa. Varsinaisia totuuksia ei ole, vaan kysymys on hyödyllisyydestä. Totuudet ovat vain kasvamiselle hyödyllisiä tapoja tulkita tai vuorovaikuttaa muun kasvavan maailman kanssa. Jos joku tulkinta lakkaa olemasta hyödyllinen, se lakkaa olemasta "totta". Elämä luo omat totuutensa ja asettaa omat arvonsa. Sen ainoa valmiiksi asetettu päämäärä on kasvaminen, sillä elämä itsessään on juuri sitä.

Laitoin edellisessä kappaleessa ymmärtämisen lainausmerkkeihin, sillä tämäkin maailmankatsomus on, niinkuin se itsekin sanoo, vain tulkinta. Ja sen itsensäkin totuus perustuu hyödyllisyyteen. Kaikki nihilistiset ajattelutavat ovat tällä tavalla paradoksaalisia, mutten koe sitä lainkaan häiritsevänä asiana.

Siinä lyhyesti perustaa. Kun maailmaa alkaa katsella tästä näkökulmasta, on ilahduttavaa havaita kuinka asiat loksahtelevat luontevasti paikalleen ja monen asian näkee uudella, ainakin minun silmääni luontevammalla tavalla.

Sivuhuomautuksena haluan vielä sanoa, että akateemisen filosofian luoma tunkkainen mielikuva piti minutkin kaukana alan kirjoista 29-vuotiaaksi saakka. Kunnes sitten aivan sattumalta löysin 1800-luvun ajattelijat, kun kirjastossa käsiini sattui väärässä hyllyssä ollut teos. Minusta esim. Wittgenstein ja Husserl, niinkuin moni muukin 1900-luvun filosofi, pakenevat hieman liian syvälle tieteellisyyteen. Liika akateemisuus tulee pitää erillään filosofiasta, sillä akateemisuuden tehtävä on työkalujen kehittäminen. Filosofia puolestaan on pyrkimystä siihen, että ihmisestä tulee se, mitä se on, ja tässä pyrkimyksessä objektiivisuus, totuuden ihannointi ja systematisointi voivat olla haitaksi. (Näin väittäessäni olen tottakai näkemykseni sokaisema, eli koko väite on pelkkää vaivihkaista maailmankatsomukseni toistamista. Mikä tekee siitä oikeastaan katsomuspropagandaa, koska väite käsitteli sitä, miten katsomuksia tulisi etsiä. Juuri tämän ilmiön vuoksi aloitin blogin tällä tekstillä.)