The sum of feelings, knowledge, experiences, that is, the whole burden of culture, has grown so great that the general danger is an overstimulation of nervous and mental powers; the cultivated classes of European countries are altogether neurotic, and almost every one of their great families has, in one of its branches, moved close to madness. It is true that now we can approach health in all kinds of ways, but in the main we still need a decrease of emotional tension, of the oppressive cultural burden, a decrease that, even if it must be bought with serious losses, does give us room for the great hope for a new Reneissance. We owe to Christianity, to the philosophers, poets, and musicians, a superabundance of deeply agitated feelings; to keep these from engulfing us, we must conjure up the spirit of science, which makes us somewhat colder and more sceptical, on the whole, and cools down particularly the hot flow of belief in ultimate truths, which Christianity, especially, has made so wild.
- Friedrich Nietzsche, 1878
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Päivän miete
torstai 12. maaliskuuta 2009
Myytit, tieto ja änkyröinti
(Kirjoitin aiemminkin hieman myyteistä ja irti päästämisestä. En kuitenkaan voinut päästää aiheesta irti, joten yritin viedä juttua eteenpäin.)
Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa tai harhakäsitystä. Myyttien tarkoitus on toimia maailmankuvan rakennusaineena ja tunnekokemusten jäsentäjänä.
Kaikki tieto on myyttistä.
Tieto pohjautuu ihmisen kykyyn yhdistellä omia muistikuviaan ja keksiä niiden välille syy-seuraussuhteita. Kutsun tätä muistikuvien yhdistely- ja luomisprosessia tajunnanvirraksi (josta vain pieni osa ilmenee tietoisuutena), ja tajunnanvirran luomia käsitteitä ja yhteyksiä myyteiksi tai taruiksi. Yhteensopivat ja toisiaan tukevat myytit muodostavat mytologian.
Mytologian lennokkaita ilmentymiä ovat muinaisen Egyptin ja Kreikan tarustot, jotka ovat nykyistä suppeammalla havaintopohjalla toimivan tajunnanvirran hedelmiä. Muinaiseen egyptiläiseen elinpiiriin kuuluvilla käsitteillä leikkiessään tajunnanvirran täytyi muodostaa lennokkaita myyttejä selittääkseen vaikeampia asioita, kuten vaikkapa sääilmiöitä ja tauteja, sillä mielikuvamaailmasta puuttui paloja yksinkertaisten syy-yhteyksien luomiseksi. Puuttuvat palat täytyi vetää hatusta. Näin keksittiin esimerkiksi maailmalle syntytarina, jonka alussa jumala nimeltä Amon eli maailmassa jossa oli vain vettä. Luodakseen maata hän otti ja masturboi, imi omat siemenet suuhunsa ja sylki ne mereen, josta kotvan kuluttua sikisi mantereita. Siinäpä kerrassaan hieno idea syntytarinalle, joka sikäläsen tiedon (myyttien) pohjalta lie kuulostanut ihan tyydyttävältä.
Kirjoitustaidon myötä, ja myös havaintovälineiden parantuessa, alkoivat havainnot ja niiden pohjalta luodut myytit kasaantua sukupolvelta toiselle, ja ihmisen tajunnanvirta sai yhä enemmän palikoita yhdisteltäväkseen. Tällöin tarve uusien palikoiden hatusta vetämiseen alkoi vähentyä, kun ihmiset oppivat elämänsä aikana yhä suuremman määrän mielikuvia, jotka ruokkivat heidän luovaa tajunnanvirtaansa. Uutta suoraviivaisempaa tarustoa alettiin kutsua tieteeksi, ja sen pappeja tiedemiehiksi. Tieteellisessä mytologiassa päämääränä ovat yksinkertaisuus, testattavuus ja hyvin usein myös yhteensopivuus senhetkisen tieteellisen mytologian kanssa.
Tarustojen luokittelu tieteellisiin ja epätieteellisiin on tietysti häilyvä, ja sitä se oli etenkin menneinä aikoina, kun havaintomme ympäröivästä luonnosta olivat vähemmän kattavia. Esimerkiksi 1400-luvulla "lääketieteessä tiedettiin" erektion syntyvän, kun tuulenhenkäys kulkeutuu maksan kautta sydämeen, suoniin ja sieltä vihdoin penikseen. Lopulta 1400-luvun lopulla yleisnero DaVinci hoksasi hirtettyjen erektiot, alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja voila, syntyi yksinkertaisempi ja ennen kaikkea hyödyllisempi selitys tälle ihmeelliselle ilmiölle.
Tautien hoitoon liittyi varsin lennokkaita tieteellisiä myyttejä vielä reilut 100 vuotta sitten, kunnes tiede sai mikroskoopin avulla tarpeeksi uusia palikoita mikrobitaruston luomiseksi. Tämä uusi tarusto on vertaansa vailla tauteja, ihmistä ja ylipäätään elämää käsittelevässä mytologiassa, sillä se kutoo kauniisti yhteen valtavan määrän aiempia tarjua ja havaintoja. Mutta mikrobitarustoakaan ei pidä äityä julistamaan Totuudeksi. Se on vain selvästi hyödyllisempi kuin edeltäjänsä.
Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, ettei ihmisellä ole mitään absoluuttisen tiedon elintä. On ainoastaan halu tietää. Tieto on jo käsitteenä vailla pohjaa; se on ihmisen luoma, ainoana oikeutuksenaan hyödyllisyys. Ihmiselle on vain kertynyt läjä yhä tarkempia havaintoja ja niiden päälle yhä koherentimpia mytologioita. (Hyvänä esimerkkinä sisäisesti koherenteista, mutta keskenään hieman ristiriitaisista mytologioista ovat itämainen ja länsimainen lääketiede.)
Keksimämme tieteelliset tarustot voivat olla helposti testattavia, yksinkertaisia ja siksi hyvinkin "tosia" (eli hyödyllisiä) meille, jotka elämme näiden havaintojen keskellä. Mutta niitä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä pitää perimmäisinä totuuksina, sillä totuutemme rajoittuu meille annetuilla (havaituilla ja keksityillä) palikoilla leikkimiseen.
Ensinnäkin kaikki palikat syntyvät oman hahmotuskykymme tuloksina, joka taas on riippuvainen esimerkiksi taipumuksestamme visualisoida ajatukset 3-ulotteisina. (Äläkä vain sano "Mutta maailmahan ihan oikeasti ON kolmiulotteinen". Havaitsemme sen kolmiulotteisena, mikä saattaa liittyä aaltoliikkeen ominaisuuksiin.) Toisekseen palikkavalikoimamme muuttuu jatkuvasti, mikä synnyttää myös uusia hedelmällisempiä tapoja niiden yhdistelemiseksi. Kolmannekseen voimme aina keksiä palikoiden välille syy-yhteysketjuja, mutta ketjun pohjimmaisten palikoiden perusta jää aina auki. Näitä palikoita ovat esimerkiksi itse tieto käsitteenä, kausaliteetti ja logiikan lait, jotka näyttävätkin kivasti rakoilevan nykyisten mikrotason havaintojen myötä.
Siirtyminen atomimallista yhä tarkempiin ja yhä käsittämättömämpiin mikrotason havaintoihin on hyvä esimerkki tajunnanvirtamme hedelmien, eli "totuuden", suhteellisuudesta. Arkimittakaavan ilmiöiden järjestämiseksi syntynyt tajunnanvirtamme on ilmeisen avuton mikrotason havaintojen edessä. Yrittäessään luoda tieteellistä mytologiaa näille ilmiöille törmää tajunnanvirta jatkuvasti omiin koherenssikriteereihinsä, eli logiikkaansa, joka on syntynyt arki-ilmiöiden parissa. Siitä irti pääseminen, tai sen laajentaminen, vaikuttaisi olevan edellytys esimerkiksi nykyisessä hiukkastarustossa olevan aineen aalto- ja hiukkasluonteen ristiriitaisuuden korjaamiseksi (puhumattakaan uudemmista havainnoista). Tämä uudistumispaine on ilmennyt mm. uusien, hyvin lennokkaiden, yli 10-ulotteisten yhtenäisteorioiden hakemisena.
Aivan samalla tavalla kuin ihminen ja ihmismäistäminen olivat kouriintuntuvasti läsnä jo muinaisessa egyptiläisessä mytologiassa, ovat ne läsnä myös atomimallissa ja uusimmissa yhtenäisteorioissa. Emme pääse eroon ihmisyydestämme, joka heijastuu kaikessa tiedossamme.
Tiedon hyödyllisyys käsitteenä ja sen meihin synnyttämä tiedonhalu ajavat meitä etsimään totuutta, joka on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Siksi ajatus, että tieto ilmentääkin aina lopulta myös meitä itseämme voi tuntua ikävältä. Mutta jos näin ei olisi, eikö se lopulta ahdistaisi monin verroin enemmän? Jos olisi olemassa jokin meistä riippumaton Totuus, jonka voisimme saada tietoomme, eikö maailmasta silloin häviäisi kaikki kasvu? Ainakin minusta ajatus mistä tahansa ikuisesta olotilasta on aivan sietämätön. Huonona hetkenä semmoinen voi äkkiseltään tuntua lohdulliselta, mutta ajatusta ei tarvitse jatkaa pitkälle huomatakseen sen kestämättömyyden.
Joskus tajunnanvirta sattuu luomaan myyttejä, jotka imartelevat sen tietoista itseä oikein hunajaisella tavalla. Tällöin on vaarana, että tajunnanvirta rakastuu näihin myytteihin kuin lapsi helistimeensä. Ja kun viimein tulee aika luopua helistimestä, ja se aikahan aina lopulta tulee, alkaa lapsi tietysti änkyröidä.
Joitain nykyesimerkkejä änkyröinnistä ovat:
- Jehovan todistajat, jotka kieltäytyvät luovuttamasta verta ja ottamasta vastaan verensiirtoja, vaikka se maksaisi heidän lapsensa (tai jonkun toisen) hengen.
- Islamilainen naisen asema ja seksuaalisuus.
- Jotkut kristinuskon suuntaukset, jotka kieltävät edelleen evoluution. (Tästä aiheesta kirjoitin aiemminkin.)
- Kiropraktikot, joiden oppeihin kuului pitkän aikaa, että kaikki taudit voidaan parantaa selkärangan manipulaatiolla. Nykyäänkin jotkut heistä kieltäytyvät rokotuksista uskomuksiinsa vedoten.
Nihilismini lienee vastareaktio uskonnollisen aikakauden jättämälle änkyrämystiikalle ja etenkin sen salakavalimmalle ilmentymälle, änkyrämoraalille, joka estää meitä näkemästä avoimin silmin paikkaamme maailmassa. Ihmisen paikalla ei voi olla mitään kirkasta ja pysyvää muotoa, vaan se riippuu ympäristöstä ja ihmisestä itsestään.
Kaikki tietomme (myyttimme) heijastavat ympäristön lisäksi ihmistä itseään, ja ihmisen muuttuessa muuttuu myös tieto. Siksi ajattelen ihmisen itsensä sekä tärkeimmäksi päämääräksemme että sen asettajaksi.
Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa tai harhakäsitystä. Myyttien tarkoitus on toimia maailmankuvan rakennusaineena ja tunnekokemusten jäsentäjänä.
Kaikki tieto on myyttistä.
Tieto pohjautuu ihmisen kykyyn yhdistellä omia muistikuviaan ja keksiä niiden välille syy-seuraussuhteita. Kutsun tätä muistikuvien yhdistely- ja luomisprosessia tajunnanvirraksi (josta vain pieni osa ilmenee tietoisuutena), ja tajunnanvirran luomia käsitteitä ja yhteyksiä myyteiksi tai taruiksi. Yhteensopivat ja toisiaan tukevat myytit muodostavat mytologian.
Mytologian lennokkaita ilmentymiä ovat muinaisen Egyptin ja Kreikan tarustot, jotka ovat nykyistä suppeammalla havaintopohjalla toimivan tajunnanvirran hedelmiä. Muinaiseen egyptiläiseen elinpiiriin kuuluvilla käsitteillä leikkiessään tajunnanvirran täytyi muodostaa lennokkaita myyttejä selittääkseen vaikeampia asioita, kuten vaikkapa sääilmiöitä ja tauteja, sillä mielikuvamaailmasta puuttui paloja yksinkertaisten syy-yhteyksien luomiseksi. Puuttuvat palat täytyi vetää hatusta. Näin keksittiin esimerkiksi maailmalle syntytarina, jonka alussa jumala nimeltä Amon eli maailmassa jossa oli vain vettä. Luodakseen maata hän otti ja masturboi, imi omat siemenet suuhunsa ja sylki ne mereen, josta kotvan kuluttua sikisi mantereita. Siinäpä kerrassaan hieno idea syntytarinalle, joka sikäläsen tiedon (myyttien) pohjalta lie kuulostanut ihan tyydyttävältä.
Kirjoitustaidon myötä, ja myös havaintovälineiden parantuessa, alkoivat havainnot ja niiden pohjalta luodut myytit kasaantua sukupolvelta toiselle, ja ihmisen tajunnanvirta sai yhä enemmän palikoita yhdisteltäväkseen. Tällöin tarve uusien palikoiden hatusta vetämiseen alkoi vähentyä, kun ihmiset oppivat elämänsä aikana yhä suuremman määrän mielikuvia, jotka ruokkivat heidän luovaa tajunnanvirtaansa. Uutta suoraviivaisempaa tarustoa alettiin kutsua tieteeksi, ja sen pappeja tiedemiehiksi. Tieteellisessä mytologiassa päämääränä ovat yksinkertaisuus, testattavuus ja hyvin usein myös yhteensopivuus senhetkisen tieteellisen mytologian kanssa.
Tarustojen luokittelu tieteellisiin ja epätieteellisiin on tietysti häilyvä, ja sitä se oli etenkin menneinä aikoina, kun havaintomme ympäröivästä luonnosta olivat vähemmän kattavia. Esimerkiksi 1400-luvulla "lääketieteessä tiedettiin" erektion syntyvän, kun tuulenhenkäys kulkeutuu maksan kautta sydämeen, suoniin ja sieltä vihdoin penikseen. Lopulta 1400-luvun lopulla yleisnero DaVinci hoksasi hirtettyjen erektiot, alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja voila, syntyi yksinkertaisempi ja ennen kaikkea hyödyllisempi selitys tälle ihmeelliselle ilmiölle.
Tautien hoitoon liittyi varsin lennokkaita tieteellisiä myyttejä vielä reilut 100 vuotta sitten, kunnes tiede sai mikroskoopin avulla tarpeeksi uusia palikoita mikrobitaruston luomiseksi. Tämä uusi tarusto on vertaansa vailla tauteja, ihmistä ja ylipäätään elämää käsittelevässä mytologiassa, sillä se kutoo kauniisti yhteen valtavan määrän aiempia tarjua ja havaintoja. Mutta mikrobitarustoakaan ei pidä äityä julistamaan Totuudeksi. Se on vain selvästi hyödyllisempi kuin edeltäjänsä.
Yleisellä tasolla on tärkeää huomata, ettei ihmisellä ole mitään absoluuttisen tiedon elintä. On ainoastaan halu tietää. Tieto on jo käsitteenä vailla pohjaa; se on ihmisen luoma, ainoana oikeutuksenaan hyödyllisyys. Ihmiselle on vain kertynyt läjä yhä tarkempia havaintoja ja niiden päälle yhä koherentimpia mytologioita. (Hyvänä esimerkkinä sisäisesti koherenteista, mutta keskenään hieman ristiriitaisista mytologioista ovat itämainen ja länsimainen lääketiede.)
Keksimämme tieteelliset tarustot voivat olla helposti testattavia, yksinkertaisia ja siksi hyvinkin "tosia" (eli hyödyllisiä) meille, jotka elämme näiden havaintojen keskellä. Mutta niitä ei yksinkertaisesti ole mitään syytä pitää perimmäisinä totuuksina, sillä totuutemme rajoittuu meille annetuilla (havaituilla ja keksityillä) palikoilla leikkimiseen.
Ensinnäkin kaikki palikat syntyvät oman hahmotuskykymme tuloksina, joka taas on riippuvainen esimerkiksi taipumuksestamme visualisoida ajatukset 3-ulotteisina. (Äläkä vain sano "Mutta maailmahan ihan oikeasti ON kolmiulotteinen". Havaitsemme sen kolmiulotteisena, mikä saattaa liittyä aaltoliikkeen ominaisuuksiin.) Toisekseen palikkavalikoimamme muuttuu jatkuvasti, mikä synnyttää myös uusia hedelmällisempiä tapoja niiden yhdistelemiseksi. Kolmannekseen voimme aina keksiä palikoiden välille syy-yhteysketjuja, mutta ketjun pohjimmaisten palikoiden perusta jää aina auki. Näitä palikoita ovat esimerkiksi itse tieto käsitteenä, kausaliteetti ja logiikan lait, jotka näyttävätkin kivasti rakoilevan nykyisten mikrotason havaintojen myötä.
Siirtyminen atomimallista yhä tarkempiin ja yhä käsittämättömämpiin mikrotason havaintoihin on hyvä esimerkki tajunnanvirtamme hedelmien, eli "totuuden", suhteellisuudesta. Arkimittakaavan ilmiöiden järjestämiseksi syntynyt tajunnanvirtamme on ilmeisen avuton mikrotason havaintojen edessä. Yrittäessään luoda tieteellistä mytologiaa näille ilmiöille törmää tajunnanvirta jatkuvasti omiin koherenssikriteereihinsä, eli logiikkaansa, joka on syntynyt arki-ilmiöiden parissa. Siitä irti pääseminen, tai sen laajentaminen, vaikuttaisi olevan edellytys esimerkiksi nykyisessä hiukkastarustossa olevan aineen aalto- ja hiukkasluonteen ristiriitaisuuden korjaamiseksi (puhumattakaan uudemmista havainnoista). Tämä uudistumispaine on ilmennyt mm. uusien, hyvin lennokkaiden, yli 10-ulotteisten yhtenäisteorioiden hakemisena.
Aivan samalla tavalla kuin ihminen ja ihmismäistäminen olivat kouriintuntuvasti läsnä jo muinaisessa egyptiläisessä mytologiassa, ovat ne läsnä myös atomimallissa ja uusimmissa yhtenäisteorioissa. Emme pääse eroon ihmisyydestämme, joka heijastuu kaikessa tiedossamme.
Tiedon hyödyllisyys käsitteenä ja sen meihin synnyttämä tiedonhalu ajavat meitä etsimään totuutta, joka on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Siksi ajatus, että tieto ilmentääkin aina lopulta myös meitä itseämme voi tuntua ikävältä. Mutta jos näin ei olisi, eikö se lopulta ahdistaisi monin verroin enemmän? Jos olisi olemassa jokin meistä riippumaton Totuus, jonka voisimme saada tietoomme, eikö maailmasta silloin häviäisi kaikki kasvu? Ainakin minusta ajatus mistä tahansa ikuisesta olotilasta on aivan sietämätön. Huonona hetkenä semmoinen voi äkkiseltään tuntua lohdulliselta, mutta ajatusta ei tarvitse jatkaa pitkälle huomatakseen sen kestämättömyyden.
Joskus tajunnanvirta sattuu luomaan myyttejä, jotka imartelevat sen tietoista itseä oikein hunajaisella tavalla. Tällöin on vaarana, että tajunnanvirta rakastuu näihin myytteihin kuin lapsi helistimeensä. Ja kun viimein tulee aika luopua helistimestä, ja se aikahan aina lopulta tulee, alkaa lapsi tietysti änkyröidä.
Joitain nykyesimerkkejä änkyröinnistä ovat:
- Jehovan todistajat, jotka kieltäytyvät luovuttamasta verta ja ottamasta vastaan verensiirtoja, vaikka se maksaisi heidän lapsensa (tai jonkun toisen) hengen.
- Islamilainen naisen asema ja seksuaalisuus.
- Jotkut kristinuskon suuntaukset, jotka kieltävät edelleen evoluution. (Tästä aiheesta kirjoitin aiemminkin.)
- Kiropraktikot, joiden oppeihin kuului pitkän aikaa, että kaikki taudit voidaan parantaa selkärangan manipulaatiolla. Nykyäänkin jotkut heistä kieltäytyvät rokotuksista uskomuksiinsa vedoten.
Nihilismini lienee vastareaktio uskonnollisen aikakauden jättämälle änkyrämystiikalle ja etenkin sen salakavalimmalle ilmentymälle, änkyrämoraalille, joka estää meitä näkemästä avoimin silmin paikkaamme maailmassa. Ihmisen paikalla ei voi olla mitään kirkasta ja pysyvää muotoa, vaan se riippuu ympäristöstä ja ihmisestä itsestään.
Kaikki tietomme (myyttimme) heijastavat ympäristön lisäksi ihmistä itseään, ja ihmisen muuttuessa muuttuu myös tieto. Siksi ajattelen ihmisen itsensä sekä tärkeimmäksi päämääräksemme että sen asettajaksi.
perjantai 20. helmikuuta 2009
Ihmisen ideologista oveluutta
Pelastususkontojen kekseliäisyys on siinä, että ne tuovat maailmaan
- väärät teot, jotta pelkkiä tekoja voisi tuomita,
- pahuuden, jotta sen voisi voittaa,
- syntisen ihmisen, jotta hänet voisi armahtaa,
- harhautuneen ihmisen, jotta hänelle voisi tarjota Totuuden,
- kadotuksen, jotta siltä voisi pelastua,
- kuolemanpelon, jotta sitä voisi lievittää.
- väärät teot, jotta pelkkiä tekoja voisi tuomita,
- pahuuden, jotta sen voisi voittaa,
- syntisen ihmisen, jotta hänet voisi armahtaa,
- harhautuneen ihmisen, jotta hänelle voisi tarjota Totuuden,
- kadotuksen, jotta siltä voisi pelastua,
- kuolemanpelon, jotta sitä voisi lievittää.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
Illan miete
Elämä on sitä, mitä meille tapahtuu sillä aikaa kun teemme muita suunnitelmia.
- Thomas la Mance
maanantai 9. helmikuuta 2009
Usko ja ymmärrys
Ymmärtäminen tulee aina olemaan työläämpää kuin uskominen; ymmärtäminen tarvitsee pinnistelyä.
Ensinnäkin on pinnisteltävä ymmärtääkseen, eli on ajateltava. Tämä tulee aina olemaan suhteellisen vaikeaa, sillä puolet ihmisistä ovat keskimääräistä huonompia ajattemaan. Toisekseen on pinnisteltävä hyväksyäkseen ymmärryksen seuraukset, eli sen aiheuttama muutos itsessä tai tavassa nähdä.
Molemmat askeleet ovat vaikeita, sillä esteinä ovat ajattelun työläys ja ihmisen itserakkaus.
Jos pinnistelyn vaihtoehtona on vain usko johonkin, vieläpä kivemmalta tuntuvaan, niin voi arvata kuinka kauan väärien uskomusten kanssa saadaan aina tapella.
Lopuksi pakollista yhteiskuntakritiikkiä: Mikäli ihmiset luulevat, että yhteiskunnan suurin päämäärä on palvella heidän halujaan, jää myös yhteiskunnan ymmärtämys oikein luontevasti kivan varjoon.
Ensinnäkin on pinnisteltävä ymmärtääkseen, eli on ajateltava. Tämä tulee aina olemaan suhteellisen vaikeaa, sillä puolet ihmisistä ovat keskimääräistä huonompia ajattemaan. Toisekseen on pinnisteltävä hyväksyäkseen ymmärryksen seuraukset, eli sen aiheuttama muutos itsessä tai tavassa nähdä.
Molemmat askeleet ovat vaikeita, sillä esteinä ovat ajattelun työläys ja ihmisen itserakkaus.
Jos pinnistelyn vaihtoehtona on vain usko johonkin, vieläpä kivemmalta tuntuvaan, niin voi arvata kuinka kauan väärien uskomusten kanssa saadaan aina tapella.
Lopuksi pakollista yhteiskuntakritiikkiä: Mikäli ihmiset luulevat, että yhteiskunnan suurin päämäärä on palvella heidän halujaan, jää myös yhteiskunnan ymmärtämys oikein luontevasti kivan varjoon.
maanantai 2. helmikuuta 2009
Yömietteitä
Aine on vähemmän aineellista ja henki vähemmän hengellistä kuin yleensä uskotaan. Tavanomainen jako fysikaaliseen ja psykologiseen, henkeen ja aineeseen on metafyysisesti kestämätön.
- Bertrand Russell
Ihminen kadottaa hyvyytensä pitämällä itseään hyvänä.
- Shu Ching.
Zen, Libet, neurobiologia ja Nietzsche
Tietoisuus ei ohjaa ihmistä.
Tietoisuus on toissijainen ilmiö.
Descartes oli monella tapaa väärässä sanoessaan "Ajattelen, siis olen". Jos sen muuttaa muotoon "Olen", on jo oikeilla jäljillä. Fiksu ei sano mitään.
Olen viime vuosina törmännyt ajatukseen tietoisuuden toissijaisuudesta niin zen-buddhalaisuuden, kokeellisen käyttäytymistutkimuksen, neurobiologisen selitysmallin kuin filosofiankin yhteydessä.
Näissä törmäilyissäni zeniläistä ajattelua edusti kirja Zen ja luovuus. Kirja sanoo käsittelevänsä zeniä taiteilijan näkökulmasta, ja se sisältääkin muutaman luovuusharjoituksen, mutta suurin osa kirjasta on sujuvaa johdantoa zenin aatteeseen (aatteettomuuteen). Käsittääkseni zen ei sisällä buddhalaisia aatteita karmasta ja maailmansieluista, vaan ainoastaan ajatuksen todellisen minän löytämisestä. Zeniläisen näkemyksen mukaan ihminen löytää todellisen olemuksensa kadottamalla tietoisen minän. Ikävä kyllä minuus liittyy vahvasti kieleen, joten ihmisen todellista olemusta ei voi sanallisesti välittää. Siksi zeniläiset viisaudet ovat usein outoja, ja niiden tarkoitus on irrottaa kuulija tietoisuudestaan.
Tietoisuuden kokeellisista tutkimuksista Libetin testit ovat ehkä tunnetuimpia. Niissä päätösten huomattiin nousevan tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun motorinen käsky oli jo syntynyt. Tiedostamatonta päätöksentekoa tukevia, Libetin kokeita vielä paljon voimakkaampia havaintoja on sittemmin tehty lukuisia (ks. esim. yo. Wiki-sivulla mainitut artikkelit).
Neurobiologian arvailuja tietoisuuden luonteesta luin kirjasta Synaptinen itse, joka oli tiedollisesti antoisa, mutta sen verran kuiva, että suosittelen vain akateemis-henkisille.
Filosofiassa tietoisuutta on mollattu jo pitkään. Tässä esimerkkinä Nietzschen ajatuksia kirjasta Iloinen tiede, vuodelta 1882:
Tietoisuuden harhasta kertoo myös kuuluisa meemipsykologi Susan Blackmore.
Lopuksi vielä aivotutkimuksen herättämiä ajatuksia.
Aivot ovat valtava, jatkuvasti muovautuva sähköisesti viestivien solujen joukko. Aivot oppivat sekä rakenteellisesti että kytkennällisesti. Vastasyntyneellä on valtava määrä paljon aivosoluja, jotka nopeasti vähenevät aivojen muovautuessa vastaamaan ympäristön tarpeisiin. Esimerkiksi sokeilla aivojen näköalue muovautuukin sellaiseksi, että se voi osallistua muuhun aivotoimintaan. Tällainen rakenteellinen oppiminen hidastuu huomattavasti ihmisen aikuistuessa. Kytkennällinen oppiminen taas on voimakasta kuolemaan saakka, ja se perustuu kytkentöjen voimakkuuksien muutoksiin ja uusien kytköksien muodostumiseen.
Vain kädellisillä on otsalohkojen aivokuoreksi kutsuttu alue, joka on ihmisellä vieläpä erityisen suuri. Ihmisen ns. työmuisti, minkä ajatellaan olevan yhtä kuin tietoisuus, näyttäisi sijaitsevan tällä alueella. Tuntuu luontevalta ajatella, että kielen kehittyessä aivoilta alettiin vaatia huomattavasti lisää työmuistia ja aivojen rakenne muuttui (nopeasti rakenteellisena oppimisena, sekä hitaasti evoluution kautta).
Aivokuori pystyy muistamaan ja käsittelemään yhtaikaisesti noin seitsemää asiaa. Tämä käsitteiden vertailuprosessi aivokuoressa näyttää synnyttävän sen minuuden tunteen, jonka minuus tuntee. Näin siis ainakin silloin, kun prosessin yhtenä kohteena on itse tekijä, eli "minä".
Suurin osa ihmisen tekemistä päätöksistä ei nouse tietoisuuteen, ja niiltä osin kun nousevat, ne eivät ole tietoisuuden tekemiä. Vaikka vaikutusta on myös toiseen suuntaan, eli tietoisuus vaikuttaa myös muuhun aivotoimintaan (etenkin synnyttämiensä tunnetilojen kautta), on päätösten syntyprosessi kuitenkin hyvin kaukana siitä, millaiseksi tietoisuus sen kokee.
Muodostaakseen toimivan minän, joka olisi samalla jouheva osa muuta aivotoimintaa, ei tämä tietoisuus tietenkään voi "yllättyä" siitä aivotoiminnasta, joka nousee tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi tietoisuudelle luontevin minäkuva on tekevä minä, jolle kaikki tietoisuuteen nousseet päätökset ovat muka sen itsensä tekemiä.
Tietoisuus yrittää automaattisesti järjestellä sinne nousevia havaintoja niin, että ne muodostavat tuttuja kokonaisuuksia. Hyvä esimerkki tästä järjestelykyvystä ovat unet. Unta nähdessään tajunta saattaa ottaa ympäristön äänen, vaikkapa ovikellon kilahduksen, saumattomasti mukaan uneen. Tämä liittäminen tehdään vieläpä niin, että unessa kilahdus ei olekaan yllättävä tapahtuma, vaan sinne ilmestyy hieman ennen ääntä jokin, mikä luontevasti selittää sen. Vaikkapa polkupyöräilijä, joka sitten soittaa kelloa. Tajunta luo tuon tapahtumien sarjan jälkikäteen selittääkseen kilahduksen.
Vastaavasti valveilla oleva tietoisuus luo jälkijunassa mielikuvan, että se itse teki päätökset, vaikka kyseessä lienee vain tietoisuuden tapa reagoida sen ulkopuolelta tuleviin päätöksiin jollakin yhdenmukaisella ja ainakin yleensä hedelmällisellä tavalla.
Tietoisuus on toissijainen ilmiö.
Descartes oli monella tapaa väärässä sanoessaan "Ajattelen, siis olen". Jos sen muuttaa muotoon "Olen", on jo oikeilla jäljillä. Fiksu ei sano mitään.
Olen viime vuosina törmännyt ajatukseen tietoisuuden toissijaisuudesta niin zen-buddhalaisuuden, kokeellisen käyttäytymistutkimuksen, neurobiologisen selitysmallin kuin filosofiankin yhteydessä.
Näissä törmäilyissäni zeniläistä ajattelua edusti kirja Zen ja luovuus. Kirja sanoo käsittelevänsä zeniä taiteilijan näkökulmasta, ja se sisältääkin muutaman luovuusharjoituksen, mutta suurin osa kirjasta on sujuvaa johdantoa zenin aatteeseen (aatteettomuuteen). Käsittääkseni zen ei sisällä buddhalaisia aatteita karmasta ja maailmansieluista, vaan ainoastaan ajatuksen todellisen minän löytämisestä. Zeniläisen näkemyksen mukaan ihminen löytää todellisen olemuksensa kadottamalla tietoisen minän. Ikävä kyllä minuus liittyy vahvasti kieleen, joten ihmisen todellista olemusta ei voi sanallisesti välittää. Siksi zeniläiset viisaudet ovat usein outoja, ja niiden tarkoitus on irrottaa kuulija tietoisuudestaan.
Tietoisuuden kokeellisista tutkimuksista Libetin testit ovat ehkä tunnetuimpia. Niissä päätösten huomattiin nousevan tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun motorinen käsky oli jo syntynyt. Tiedostamatonta päätöksentekoa tukevia, Libetin kokeita vielä paljon voimakkaampia havaintoja on sittemmin tehty lukuisia (ks. esim. yo. Wiki-sivulla mainitut artikkelit).
Neurobiologian arvailuja tietoisuuden luonteesta luin kirjasta Synaptinen itse, joka oli tiedollisesti antoisa, mutta sen verran kuiva, että suosittelen vain akateemis-henkisille.
Filosofiassa tietoisuutta on mollattu jo pitkään. Tässä esimerkkinä Nietzschen ajatuksia kirjasta Iloinen tiede, vuodelta 1882:
Tietoisuus on orgaanisen viimeinen ja myöhäisin kehitysvaihe ja niinmuodoin myös sen keskeneräisin ja voimattomin osa. ... Ellei vaistojen säilyttävä liitto olisi niin verrattomasti voimakkaampi, ellei se toimisi yleisesti säätelijänä: ihmissuvun täytyisi tuhoutua nurinkurisiin arvostelmiinsa ja valvehaaveisiinsa, pintapuolisuuteensa ja herkkäuskoisuuteensa, sanalla sanoen juuri tietoisuuteensa... Ajatellaan, että siinä on ihmisen ydin; se, mikä hänessä on säilyvää, ikuista, viimeistä, alkuperäisintä! Tietoisuutta pidetään varmana tiettynä suureena! Kielletään sen kasvu, sen vuoroaikaisuus! Käsitetään se "elimistön yhteydeksi"! -- Tästä tietoisuuden naurettavasta yliarvioinnista ja väärinymmärryksestä on seurauksena se suuri hyöty, että tietoisuuden liian nopea kehitys on estynyt. Koska ihmiset ovat luulleet jo olevansa tietoisia, he eivät ole paljoakaan vaivautuneet tätä ominaisuutta hankkimaan -- ja vielä nytkään ei ole toisin! On yhä vielä aivan uusi ja vasta nyt ihmisen silmään häämöttävä tehtävä, omaksua tieto lihaksi ja vereksi ja tehdä se vaistomaiseksi, -- tehtävä, jonka näkevät ainoastaan ne, jotka ovat käsittäneet, että tähän asti vain erehdyksemme olivat muuttuneet lihaksemme ja vereksemme ja että koko tietoisuutemme kohdistuu erehdyksiin!
Tietoisuuden harhasta kertoo myös kuuluisa meemipsykologi Susan Blackmore.
Lopuksi vielä aivotutkimuksen herättämiä ajatuksia.
Aivot ovat valtava, jatkuvasti muovautuva sähköisesti viestivien solujen joukko. Aivot oppivat sekä rakenteellisesti että kytkennällisesti. Vastasyntyneellä on valtava määrä paljon aivosoluja, jotka nopeasti vähenevät aivojen muovautuessa vastaamaan ympäristön tarpeisiin. Esimerkiksi sokeilla aivojen näköalue muovautuukin sellaiseksi, että se voi osallistua muuhun aivotoimintaan. Tällainen rakenteellinen oppiminen hidastuu huomattavasti ihmisen aikuistuessa. Kytkennällinen oppiminen taas on voimakasta kuolemaan saakka, ja se perustuu kytkentöjen voimakkuuksien muutoksiin ja uusien kytköksien muodostumiseen.
Vain kädellisillä on otsalohkojen aivokuoreksi kutsuttu alue, joka on ihmisellä vieläpä erityisen suuri. Ihmisen ns. työmuisti, minkä ajatellaan olevan yhtä kuin tietoisuus, näyttäisi sijaitsevan tällä alueella. Tuntuu luontevalta ajatella, että kielen kehittyessä aivoilta alettiin vaatia huomattavasti lisää työmuistia ja aivojen rakenne muuttui (nopeasti rakenteellisena oppimisena, sekä hitaasti evoluution kautta).
Aivokuori pystyy muistamaan ja käsittelemään yhtaikaisesti noin seitsemää asiaa. Tämä käsitteiden vertailuprosessi aivokuoressa näyttää synnyttävän sen minuuden tunteen, jonka minuus tuntee. Näin siis ainakin silloin, kun prosessin yhtenä kohteena on itse tekijä, eli "minä".
Suurin osa ihmisen tekemistä päätöksistä ei nouse tietoisuuteen, ja niiltä osin kun nousevat, ne eivät ole tietoisuuden tekemiä. Vaikka vaikutusta on myös toiseen suuntaan, eli tietoisuus vaikuttaa myös muuhun aivotoimintaan (etenkin synnyttämiensä tunnetilojen kautta), on päätösten syntyprosessi kuitenkin hyvin kaukana siitä, millaiseksi tietoisuus sen kokee.
Muodostaakseen toimivan minän, joka olisi samalla jouheva osa muuta aivotoimintaa, ei tämä tietoisuus tietenkään voi "yllättyä" siitä aivotoiminnasta, joka nousee tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi tietoisuudelle luontevin minäkuva on tekevä minä, jolle kaikki tietoisuuteen nousseet päätökset ovat muka sen itsensä tekemiä.
Tietoisuus yrittää automaattisesti järjestellä sinne nousevia havaintoja niin, että ne muodostavat tuttuja kokonaisuuksia. Hyvä esimerkki tästä järjestelykyvystä ovat unet. Unta nähdessään tajunta saattaa ottaa ympäristön äänen, vaikkapa ovikellon kilahduksen, saumattomasti mukaan uneen. Tämä liittäminen tehdään vieläpä niin, että unessa kilahdus ei olekaan yllättävä tapahtuma, vaan sinne ilmestyy hieman ennen ääntä jokin, mikä luontevasti selittää sen. Vaikkapa polkupyöräilijä, joka sitten soittaa kelloa. Tajunta luo tuon tapahtumien sarjan jälkikäteen selittääkseen kilahduksen.
Vastaavasti valveilla oleva tietoisuus luo jälkijunassa mielikuvan, että se itse teki päätökset, vaikka kyseessä lienee vain tietoisuuden tapa reagoida sen ulkopuolelta tuleviin päätöksiin jollakin yhdenmukaisella ja ainakin yleensä hedelmällisellä tavalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
