Totuus on huono termi ja aiheuttaa paljon riitelyä, sillä sen merkitys riippuu ihmisestä.
Uskonnollisuuteen taipuvaiselle ihmiselle totuus on jotain pysyvää, ikuista, pyhää ja/tai ylhäältä annettua, johon ihmisellä ei ole puuttumista.
Uskonnottomuuteen (tai käytännöllisyyteen, tieteellisyyteen) taipuvaiselle totuus tarkoittaa selitysvoimaisinta selitystä, eli sitä selitystä, joka parhaiten yhdistää suurimman määrän havaintoja.
Uskonnolliselle ihmiselle "tieteellinen totuus" on kirosana, sillä se yrittää ladata totuudelle uuden merkityksen sekä määritelmällisesti että sisällöllisesti. Tietysti samasta syystä myös uskonnollinen "Totuus" on kirosana uskonnottomalle.
Hommaa sekoittaa lisäksi se, että osa tiedemiehistä määrittelee totuuden uskonnollisella tavalla ja sanoo tieteellistä totuutta teoriaksi tai (agnostisimmassa tapauksessa) hypoteesiksi. Ajatuksena lienee se, että kaikessa tiedossa sisäänrakennettuna oleva epävarmuus on tuotava jatkuvasti julki ja sana "totuus" on jätettävä satukirjoihin.
Selitysvoimaisinta selitystä tekisi kovasti mieli sanoa hyödyllisimmäksi, mutta sitä se ei kaikissa yhteyksissä ole. Saattaa nimittäin olla yhteiskunnallisesti fiksua tukea selitysvoimaltaan huonoja (uskonnollisia) selityksiä. Kansan tyhmempi puolisko on (kroonisesti) vaikeuksissa kulloistenkin selitysvoimaisimpien selitysten kanssa, sillä ne ovat fiksumman puoliskon löytämiä ja siksi aina hieman työläitä sisäistää.
Uskonnollisen, helposti sulavan sekundatiedon tukemisessa on kuitenkin vaarana se, että päättäjätkin saattavat alkaa tehdä päätöksiään sen pohjalta, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Tätä maailmankuvallista kahtiajakoa (luokkajakoa) olisi siis jotenkin pidettävä yllä, mutta sen sujuva toteuttaminen lienee haastavaa, ainakin jos pyritään läpinäkyvyyteen.
Pitäisikö siis luopua läpinäkyvyydestä tai kahtiajaosta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
Eihän mitään kahtiajakoa ollutkaan vielä pari vuosisataa takaperin. Käsitys siitä, että tiede ja usko vasustavat toisiaan, on loppujen lopuksi aika tuore, ja IMO pohjaa lähinnä tarkoituksella päin hevonkuusta tulkintaan.
Jonkin islamin kanssa on tietty eri juttu, mutta anyway.
Olen samaa mieltä.
Pari sataa vuotta sitten uskonnolliset selitykset olivat vielä (pientä valistunutta joukkoa lukuunottamatta) selitysvoimaltaan kilpailukykyisiä, mikä selittää ensimmäisen huomiosi.
En myöskään ajattele tieteen ja uskonnon vastustavan toisiaan tai olevan toisensa poissulkevia. Kuten mainitsin, vanhoilla heppoisemmillakin selityksillä voi olla käyttöä siitä huolimatta, että selitysvoimaltaan parempia on tarjolla.
Minunkaan mielestäni selitysvoima ei siis ole ainoa "hyvän tiedon" mittari, paitsi korkeimman tason päätöksiä tehtäessä.
Uskonnollisen, helposti sulavan sekundatiedon tukemisessa on kuitenkin vaarana se, että päättäjätkin saattavat alkaa tehdä päätöksiään sen pohjalta, mikä ei tietenkään ole toivottavaa.
Musta olisi oikeastaan aika toivottavaa, jos poliitikot noudattaisivat Katolisen kirkon yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä. Noin yleislinjoiltaan.
Kortsukiellot sitten erikseen vaikka nehän ne vain tiedemiehiä kiinnostavat ;)
Kyllä, minustakin monet uskonnot sisältävät oikein hyviä yhteiskunnallisia periaatteita, jotka ovat fiksuja myös ateistisesta näkökulmasta katsoen.
Erona on se, että huonoksi havaittujen ohjeiden poistaminen uskonnollisesta ohjeistosta on tuskallisen vaikeaa. Siihen kun ei riitä, että ohje huomataan huonoksi. Uusien ohjeiden lisäämisessä tietysti sama juttu.
Uskonnollisuuteen taipuvaiselle ihmiselle totuus on jotain pysyvää, ikuista, pyhää ja/tai ylhäältä annettua, johon ihmisellä ei ole puuttumista.
Sen perusteella, mitä olen ehtinyt aiheeseen perehtyä, uskontojen pahin dilemma näyttää olevan inherentti oletus siitä, että uskonnon pyhänä pitämä teos tai ohjeistus tarjoaisi absoluuttisia totuuksia. Tämä on hieno ja ylväs ihanne, jonka käytännön elämä kuitenkin sävyttää synkäksi.
Käytännössä esim. kristinusko pitää sisällään lukemattoman määrän variaatioita ja käsityksiä, vaikka kaikkien lähteenä on kuitenkin se yksi ja sama kirja, raamattu. Siksi esim. se, miten toisaalla vihitään homoja kun toisaalla sallitaan naispapit ja jossain taas kielletään toinen näistä tai molemmat, kuvastaa hyvin sitä kamppailua totuuden ja oikean/hyvän absoluuttisuuden ihanteen saavuttamiseksi - mikä sitten käytännössä kuitenkin jää valitettavan pintapuoliseksi hämäykseksi alla piilevältä relativismilta.
Kuka voisi mennä tähän väliin ja sanoa, mikä kristinuskon tulkinta on muita oikeampi? Kaikki, ketkä raamatun nimissä toimivat, ajattelevat toimivansa kristinuskon nimissä. Kuinka helppoa on ikinä ollut irrottaa ihminen niistä teoista, mitkä hän ajattelee oikeaksi? Näyttääkin siltä, että on tavanomaista moittia kristinuskon epäkohdista näitä "raamattua väärin lukeneita" ihmisiä kuin hyväksyä raamatun tulkinnanvaraisuus.
On selvää, ettei maailman ihmisistä, edes kristityistä, kovin moni halua luopua kaikesta maanpäällisestä omaisuudestaan ja antaa sitä köyhille, saati rakastaa ohikulkijoita kuten Jeesusta.
Ei kai ole epäilystäkään siitä, etteikö yhteisöitä palvelisi parhaiten se, että sen runkona olisi absoluuttisten ja ehdottomien totuuksien sarja ja noudattamispakko. Sen toteutumisen pahin vastavoima (ja siten toteutumattomuuden kenties tärkein syy) on kuitenkin ihmisten inhimillisyys.
Ihminen vaistomaisesti haluaa välttää liiallisen kärsimyksen elämässään. Paino kursivoidulla sanalla, sillä toisaalta kärsimys kuuluu elämän pettymyksiin ja niitä tulee kaikille. Ihanteen, esim. siis kristinuskon, ongelmaksi tulee tällöin sellaiseen kärsimykseen kasvattaminen, joka on vielä rakentavaa, muttei tee ihmistä katkeraksi seuraamalleen arvopohjalle.
Koska raamatusta on käytännössä ilmeisen monta tulkintaa, se hämmentää ihmisiä, sillä raamatun ohjeistus "pitää itseään" absoluuttisena ja opetetaan sellaisena ihmisille. Dilemmatilanteita syntyy myös armon käsitteestä. Jos yhteisö ihannoi esim. sitä, että avioerot kiellettäisiin, tällöin epäonniseen/väkivaltaiseen/uskottomaan avioliittoon päätyneiltä evättäisiin armon mahdollisuus. Olisiko se kristillistä? Tällöin myös siitä uskonnosta (ja avioliitosta) tulisi joko jäljellä olevan elämänaikainen kärsimys tai sitten pelkkä pintarakennelma.
Mikään tietty tarpeeksi suuri vuosimäärä esiaviollista seurustelua tms. tempun suorittaminen kun ei varmista avioliiton onnistumista. Onko silloin oikeutettua rangaista ihmistä eväämällä avioero? Erityisen ongelmallinen kyseinen ihanne olisi, jos kaikki muut raamatun sääntörikkeet ovat armoalisteisia, mutta avioliiton epäonnistuminen ei olisi.
Siinä missä kirkko kehoittaa avioliittoon, ja syyttää avioeron ottajaa sen rikkojaksi, jonka jumala on joskus yhdistänyt, maistraatti tulee ja "pelastaa". Kyse lienee yksinkertaisesti sen ymmärtämisestä, mikä on inhimillistä.
Tästä kaikesta päästään siihen, että ihmisen elämä (myös kristittyjen) on väistämättä tasapainoilua vaihtoehtoisten polkujen valitsemisen välillä. Se, että ihminen haluaa, että häntä palkitaan jo tässä elämässä ei välttämättä ole sen enempää pakanaisuutta, hedonismia, rationaalisuutta kuin irrationaalisuuttakaan. Se on inhimillisyyttä.
Itse asiassa keskeinen ongelma näyttää olevan se, ettei oikein kukaan tiedä, ei edes raamattu, saati ole tarpeeksi aatelinen/ylhäinen/oikeutettu julistamaan, mikä olisi sitä oikeanlaatuista inhimillisyyttä missäkin kontekstissa ja mikä taas inhimillisyydeksi liian hedonistista egojen hyysäämistä.
Jumala olisi sellainen, mutta hän on jo sanansa sanonut eikä ole niitä pariin tuhanteen vuoteen tullut tarkentamaan.
Kiitos Aavalle kommenteista, olen oikein samaa mieltä. Uskonnollinen totuuskäsitys on minustakin hedelmällinen maaperä lapselliselle inttämiselle ja jalan polkemiselle.
Juho:
Erona on se, että huonoksi havaittujen ohjeiden poistaminen uskonnollisesta ohjeistosta on tuskallisen vaikeaa. Siihen kun ei riitä, että ohje huomataan huonoksi. Uusien ohjeiden lisäämisessä tietysti sama juttu.
Jos yhteiskunnallinen yleislinja on hyvä se on tietysti joustava ja vapauksia suova. Kyseessähän ei ole yksityiskohtainen lainsäädäntö.
Ja toisaalta varsinaista uskonnollista ohjeistoa ei ole tarkoitettu maalliseksi, valtiolliseksi lainsäädännöksi. Sen pysyvyys on luonnollista, eikä edes pyritä siihen, että laki rankaisisi ellei noudata käskyä osallistua Jumalanpalvelukseen joka sunnuntai.
Lähetä kommentti