maanantai 20. huhtikuuta 2009
Impressiivinen argumentaatio
Minua persoonakohtaisesti hieman aggressoi lobotoomisten laina- ja sivistyssanojen käyttö, joiden operatiivisena funktiona tuntuu olevan vain ignorantin kohderyhmän saama positiivinen nachgeschmack, huomion ulkoistaminen itse artikuloijan aivokapasitiivisesta impotenssista tai sitten käsitteen aktuaalisen substanssin totaalinen destruktio, jolloin koko diskurssin kontentti tuppaa konvergoimaan kohti humanistista gradua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
:D
Argumenttisi substanssi on iskevän dynaaminen olematta kuitenkaan tahallisen synergiahakuinen komposiitti. Dialogisuus etusijaistuu statushakuisuuteen. Tietenkin voimme luodata diskursiivisen vetovoimakenttämme syvyyttä ja heijastaa sen verbaalinen semanttinen gravitaatio arkipuheen puhuttelevuuteen. Jolloin saattaa viimeksi mainitun kustannuksella paljastua primaarisen referenssialueen vieraannuttava, hedelmällinen efektiivisyys.
Olet varmasti samaa mieltä tästä retrospektisesta kimeerisyydestä?
Visioni on koherentti verbaalieritteesi kanssa, mutta vain nojaavassa suhteessa originaalin argumenttini näkökulmaan.
Käsitteellinen täsmäiskusi tyhjensi kertaheitolla reflektiivisen runosuoleni. Korkeaoktaanista diskursiivista laksatiivia, sanoisinko.
Wittgensteinia mukaillen vaikenen siitä, mihin en voi vastata.
Kieli on myös erottelun keino. Jos ei henkilöllä ole kognitiivista kapasiteettia muutaman kvasiesoteerisen termin substanssin selvittämiseen, niin sellaisen kanssa ei maksa vaivaa paljoa käydä keskusteluja.
Olen täysin vakavissani, kyse on käytöstavoista. Ihminen, joka ei osaa sivistyssanoja, ei osaa käyttäytyä. Sivistyssanoista nillittäminen on vähän niinkuin menisi jonnekin gaalaillallisille verkkareissa ja alkaisi valittaa kuinka muiden frakit ja iltapuvut ovat vain keino yrittää erottua joukosta.
Tiedemies:
Vaikkapa tuo käyttämäsi "substanssi" on minusta esimerkki lievästi turhauttavasta lainasanasta. (Siksi lievästi, että sitä kuulee jo sen verran paljon, että sen merkitys alkaa tarkentua.) Se voi tarkoittaa esimerkiksi "merkitystä", "sisältöä" tai "jotain niiden yhdistelmää tai muuta sellaista juttua".
Jos lainasanalla on olemassa jokin intuitiivinen suomenkielinen vastine, jää kuulija pähkäilemään että mitä tässä sitten tarkoitetaan, jos ei sitä suomenkielistä vastinetta.
Miksi substanssi eikä sisältö?
Miksi pejoratiivinen eikä halventava?
Uusiin lainasanoihin piilotetaan usein utuisuutta, koska niillä voidaan tarkoittaa samanaikaisesti jotain täsmällistä tai sitten jotain sinne päin. Näin pelkästä käsien heiluttelusta saadaan täsmällisen kuuloista. Luultavasti. "Hei, tuohan kuulostaa siltä, että se on luultavasti täsmällistä juttua."
"Sivistyssanoista nillittäminen on vähän niinkuin menisi jonnekin gaalaillallisille verkkareissa ja alkaisi valittaa kuinka muiden frakit ja iltapuvut ovat vain keino yrittää erottua joukosta."
Gaalaillallisvertaus sopisi minusta paremmin asiantuntijakeskusteluun, jossa sisäpiirin (=esoteerisilla) termeillä voidaan saada keskusteluun lisää tarkkuutta ja ytimekkyyttä. Tämä perustuu siihen, että ammattitermistön merkitykset ovat tarkkoja (alan ammattilaisille).
Kun taas ne lukemattomat yleiskäyttöiset "sivistyssanat", kuten vaikkapa diskurssi ja efektiivisyys, tarkoittavat milloin mitäkin. Yleensä jotain sellaista, jolle on jo sana olemassa, mutta ehkä joskus jotain muutakin. Kukaan ei ole aivan varma, ei kuulija eikä usein puhujakaan. Semmoisista sanoista on gaalamaisuus kaukana.
Huomautanpa vielä, että sivistyssanailevasta taipumuksestasi huolimatta sain inspiraationi eräästä takkiraudan jutusta, jossa sanailtiin näin:
"...jokaiseen aggressioon liittyy offensio (hyökkäys) ja defensio (puolustus). Offensio on sitä, että yritetään saada naapuriin osuma sisään, defensio taas sitä, että yritetään välttyä osuman aiheuttmalta tuholta."
En keksinyt, miksi tuossa kirjoittaja loi hyökkäykselle ja puolustukselle uudet sanat. (Tuo blogi on muuten tosi hyvin kirjoitettu, ei sillä.) Tämä ei sitten ole nälvintää Ruukinmatruunaa eikä Tiedemiestä kohtaan. Ainakaan ensisijaisesti.
Ehkä oma kommenttini vaikutti siltä, että olisin ottanut asian henkilökohtaisesti, mutta siitä ei kuitenkaan ole kyse.
Itse käytän sanaa "substanssi" mieluummin kuin "sisältö" ("merkitys" on jo ihan eri asia) silloin, kun puhun jonkun puheena olevan asian sisällön siitä osasta, jota keskustelun väitetään koskevan.
Esimerkiksi Jussi Halla-ahon kirjoituksia olen kritisoinut toisinaan"substanssin" puutteesta: Puhutaan ikäänkuin maahanmuuttopolitiikasta, mutta tosiasiallinen kirjoitusten sisältö on ollut pitkälti jotain muuta. Keskusteluun voi osallistua "substanssi" asialla tai sitten jollain millä väitetään olevan merkitystä, vaikka sillä, että kolme turkkilaista syyllistyi raiskauksiin vuonna N.N. joten turkkilaiset tekevät väkilukuun suhteutettuna moninkertaisesti raiskauksia. (Huomautan: Tämä on esimerkki sanan "substanssi" käytöstä, eikä sen ole tarkoitus totuudenmukaisesti viitata mihinkään todelliseen keskusteluun)
Pejoratiivisen suomennosta en edes tiedä. Minusta se on eri asia kuin "halventava", koska en käyttäisi sitä samassa yhteydessä. Sanan "halventava" merkitys on minusta hieman eri.
Toinen sana, josta on väännetty joskus kättä on "legitimiteetti/legitiimi". Jotkut ovat sitä mieltä, että pitäisi käyttää sanaa "oikeutettu" tai jotain vastaavaa, mutta merkitys on minusta aivan toinen.
Kyse ei ole pätemisestä tai poissulkemisesta, vaan siitä, että jotkut termit ovat käyttöyhteyksissään täsmällisempiä kuin toiset. Takkiraudan "offensio" ja "defensio" voidaan toki ymmärtää tätä taustaa vasten, mutta olen kanssasi samaa mieltä siitä, ettei tuossa nimenomaisessa tapauksessa tunnu olevan mitään järkevää eroa hyökkäyksen ja "offension" välillä.
Sensijaan muualla käytetyt termit; koherentti jne. ovat ihan oikeasti sanoja, joille ei ole kunnollista suomennosta. On sanoja, joilla on samansuuntainen merkitys. Mutta synonyymejä ei oikeasti juuri ole olemassakaan.
Vai mitä sanoisit, jos joku käyttäisi homomorfismia ja homeomorfismia synonyymeinä ja pitäisi turhana pelleilynä näiden erottamistA?
"Toinen sana, josta on väännetty joskus kättä on "legitimiteetti/legitiimi". Jotkut ovat sitä mieltä, että pitäisi käyttää sanaa "oikeutettu" tai jotain vastaavaa, mutta merkitys on minusta aivan toinen."
Tämä on juuri se ikävä ilmiö, joka liittyy uusiin sivistyssanoihin: ihmiset eivät oikein tiedä mitä niillä tarkoitetaan ja/tai ovat itse luoneet niille omat merkityksensä.
En ollut aiemmin kuullut "pejoratiivisesta", ja ensimmäinen löytämäni selitys oli "halventava". Jos sinä käsität sillä jotain muuta, niin ymmärrät varmaan, että vastapuolen on vaikea hoksata mitä sillä tarkoitat.
Myös käsityksesi "substanssista" oli erilainen (tarkempi) kuin minun. Vasta nyt "substanssi" sai substanssia meidän välisessä keskustelussa, koska nyt minäkin tiedän mistä silloin puhutaan, ja miten se eroaa "sisällöstä". Voi tietysti olla, että määritelmäsi on yleisesti tiedossa, ja minä olen vain tässä kohtaa sivistymätön, kun väitän termiä huonosti määritellyksi.
Olen samaa mieltä siitä, että on myös sivistyssanoja, joille ei ole hyvää korviketta olemassa. Tällaisten sanojen merkitys tarkentuukin usein nopeasti, koska arkikielessä on niiden mentävä reikä.
Mainitsemasi morfismit menevät ammattikielen puolelle, ja eivät siksi minusta liity tähän keskusteluun. Matematiikasta puhuttaessa ne ovat selkeitä termejä, joiden erottelua ei varmastikaan pidetä pelleilynä.
Mainitsemasi morfismit menevät ammattikielen puolelle, ja eivät siksi minusta liity tähän keskusteluun. Matematiikasta puhuttaessa ne ovat selkeitä termejä, joiden erottelua ei varmastikaan pidetä pelleilynä.Kyseessä oli tietenkin analogia, jota ei pidä tulkita liian tarkkaan. Tarkoitin vain, että eri käsitteet ovat eri käsitteitä. Useimpien sanojen merkitys tulee selville, kun sanaa käytetään tarpeeksi tarpeeksi monessa yhteydessä, ilman erillistä määritelmääkään. Tämä on tietysti työlästä oppia ja vähän epäreilua kirjoittajilta olettaa, että muut viitsivät seurata.
Käytän paljon anglismeja myös siksi, että en oikeasti tiedä kaikkien termien suomennoksia, kun luen liikaa englanniksi. Tässä kohtaa kyse on paljolti laiskuudesta.
Muissa kielissä ei taida edes olla "sivistyssanoja", on vain vaikeita sanoja tms. Suomen kielessä sivistyssanojen käyttöä pidetään epädemokraattisena hienosteluna, ja niitä käyttävän ajatellaan nostaneensa itsensä muiden yläpuolelle ja hänet halutaan kiskoa takaisin samalle tasolle muiden kanssa.
Itse käytän liikaa sivistyssanoja. Aina kun saan itseni kiinni turhasta sivistyssanojen käytöstä, pyrin korjaamaan tekstin. Kaikkein hupsuinta on kirjoittaa turha sivistyssana yleiskielen sanan perään sulkuihin kuten Takkiraudan esimerkissä. Sitäkin tunnun jostain syystä tekevän.
Mutta täytyy muistaa, että kirjoittamisella on yleensä paljon muitakin funktioita ja tasoja kuin asian viestiminen. Esimerkiksi joukkolojaliteettien ja statuksen signalointi.
Kielenkäytön kritisointi ei taas ole pelkästään "kehottamista keskittymään viestintään", vaan sillä on samalla tavalla muita tasoja. Esimerkiksi joukkolojaliteettien ja statuksen kyseenalaistaminen.
"Käytän paljon anglismeja myös siksi, että en oikeasti tiedä kaikkien termien suomennoksia, kun luen liikaa englanniksi. Tässä kohtaa kyse on paljolti laiskuudesta."
Tuo on varmaan yleisin syy turhien lainasanojen viljelyyn. Olen huomannut samaa ilmiötä itsessänikin, ja siksi pyrkinyt lukemaan suomennettuja kirjoja. (Ja tietysti myös siksi, että suomeksi lukeminen on sujuvampaa ja sisällöllisesti tarkempaa, vaikka englannin lukutaitoni onkin mielestäni loistava.)
Minulla on sellainen ongelma suomennetun tekstin lukemisessa, että huomaan tavan takaa arvailevani, mistä englanninkielisestä virkkeestä mikäkin suomenkielinen on käännetty. Erityisesti pistävät silmään ilmeiset käännösvirheet, jotka huomaa jo ihan pelkästä "suomenkielisen" ilmaisun muodosta.
En ole vuosikausiin lukenut sellaista romaania, jonka lukemisen aikana ei olisi muutaman kerran käynyt näin. Aloin vasta vajaa vuosi sitten taas lukea suomennettujakin kirjoja, koska tämä ilmiö kävi jossain vaiheessa niin häiritseväksi.
Osa kirjoista on kuitenkin kuin pihvejä, joille kääntäminen vastaa paistamista myös toiselta puolelta. Esimerkiksi pidän kovasti Philip K. Dickistä, mutta hänen alkuperäiskieliset kirjansa ovat monesti minusta huonompia kuin suomennokset, vaikka suomennoksissa onkin käännösvirheitä. (Viimeksi luin "Hämärän Vartijan", ja siinä virheitä oli hirvittävästi.)
En ole muutamaan vuoteen lukenut lainkaan kaunokirjallisuutta. Tai no, jotkut filosofiaksi luokitellut kirjat ovat mielestäni kaunokirjallisuuden rajamailla.
Kaunokirjallisuuden kääntäminen on varmasti vaikeampaa kuin tietokirjallisuuden, koska sanojen vivahteet ovat silloin tärkeämpiä. (Tärkeitä ne ovat tietysti aina.) Varsinkin silloin, kun sana-akrobatia on kirjan varsinaista antia.
Kuitenkin, koska suomen sanat ovat minulle vivahteikkaampia kuin muut, tuntuvat suomennoksen välittämät ajatukset myös eloisammilta. Tietysti jos suomennos on huono, voi se välittää vääriä ajatuksia, eikä niitäkään kovin eloisasti.
En väitä ajattelevani kaksikielisesti, mutta useat ajatukseni joudun muotoilemaan englanniksi ja lisäksi joudun suurimman osan lukemastani tekstistä omaksumaan englanniksi.
En tiedä mistä ilmiö johtuu, mutta minusta englannista suomeksi käännetty teksti tuntuu melkein aina virheelliseltä. Minun ei edes tarvitse etukäteen tietää että se on käännettyä, koska jossain vaiheessa sen huomaa kuitenkin jostakin käännetystä fraasista tai muusta ilmaisusta.
Olen alkanut epäillä, että eri kielillä ei edes ole helposti ilmaistavissa samoja asioita.
Lähetä kommentti