maanantai 22. syyskuuta 2008

Perusta

Olen lykännyt kirjoittelua monesti sillä verukkeella, että maailmankuvani on tässä viime aikoina vähän hakenut muotoaan, eivätkä ajatukseni ole siksi muka olleet tarpeeksi selkeitä. Se on tietysti typerä syy, sillä kirjoittaminen, eli kieleksi pakottaminen, on loistava tapa selkeyttää ajatuksia.

Maailmankuvani muutoksen suunta on ollut perus-tieteellisestä agnostikosta kohti eksistentialistista ateismia. Yritän tässä kirjoituksessa selittää mitä sillä tarkoitan. Asia on tärkeä, sillä monet väittelyt tuppaavat sieventymään elämänkatsomuseroihin.

Esimerkiksi vaalikeskustelut voitaisiin aloittaa elämänkatsomuskierroksella: "Mitä on maailma? Mitä on elämä? Mitä on ihminen?" Siltä pohjalta olisi helppo ymmärtää mitä ehdokkaat edustavat ja millaisia päätöksiä he luultavasti tulevat tekemään. Haittana tietysti olisi se, ettei kaikilla ehdokkaillamme ole mitään näkemystä. En nyt väitä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla semmoinen, tai että näkemyksettömyys tekisi ihmisestä huonon. Mutta päättäjä, jolla ei ole näkemystä oman olemisensa perustasta on naurettavuuden huippu. Päättäjienhän pitäisi päättää, mihin me kaikki pyrimme. (Tämä on ateistinen näkemys päättäjästä. Kristillinen päättäjä taas on jo ajatuksena hupaisa.)

Ellei ihmisellä ole omaa näkemystä minkä pohjalta arvottaa asioita, tekee hän päätöksensä satunnaisesti opittujen arvojen perusteella. Näkemyksetön ihminen perustelee valintansa näin: "Tämä on arvokkaampi päämäärä kuin tuo, koska niin se vain on." Yleensä hän jättää loppuosan lauseesta pois, sillä se kuulostaa epämukavalta jopa hänen korviinsa. Kun taas näkemyksellinen ihminen perustelee kantansa "...koska maailma on sellainen ja sellainen." Hänen arvonsa ovat yhtenäisiä ja edustavat rehellisesti jotain näkemystä maailmasta. Hän ei ole valinnut niitä (alitajuisesti) esim. yleisen hyväksynnän saavuttamiseksi tai vedotakseen vastakkaiseen sukupuoleen. Hän on tietysti saattanut valita edustamansa maailmankuvan näistä syistä, mutta tämä onkin ihan toinen ongelma.

Se, ettei päättäjien elämänkatsomusta nykyään edes keksitä kysyä, on minusta hyvä merkki siitä, ettei oikeita päättäjiä ole, eikä niitä haluta. Olemme oppineet, ettei niitä saa haluta. Syynä on "kaikkien ihmisten samanarvoisuus", "yleinen hyvinvointi", "elintason nousu" yms. totuudet, joita kannetaan säkissä nimeltään "hyvä sinänsä". Arvannet tämän säkin alkuperän.

Noniin, meni sivuraiteelle, jolle varmaan palaan joskus. Takaisin elämänkatsomukseeni. Tarkka kuvaus on vaikea tehdä lyhyesti, mutta yritän.

Ismeillä luokiteltuna olen eksistentialisti. Tässä ensin muutama sana aatesuunnan kuuluisimmasta edustajasta, Nietzschestä. Hän edustaa ajatteluani varsin hyvin, sillä hän on kirjoittanut hyvin vähän sellaista, mistä olen eri mieltä. Jos siis olet lukenut miehen tuotoksia, tiedät suunnilleen miten maailman näen. Tällaisessa esittäytymisessä on kuitenkin vaaransa, sillä monella on hänestä jonkinmoinen ohimennen muodostunut kuva, joka on valitettavan usein väärä. Jopa wikipedian kuvaus miehestä on kylmän sävyinen. Hyvä johdanto miehen mietteisiin löytyy Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia. Myös Kierkegaard, Marx ja Sartre tuntuvat ajattelevan elämää samalta pohjalta, tai samasta pohjattomuudesta, kukin tietysti omalla tavallaan. Tässä on eräästä artikkelista napattu hyvä kommentti:

Of those modern thinkers who resolutely face the fact that God is dead and the universe contains no inherent meaning or purpose, Sartre and Nietzsche are among the most important. However, although they begin from somewhat similar premises, Sartre is both a less radical and less life-affirming thinker than Nietzsche.


Minusta tuo life-affirming, eli elämänmyönteinen, on juuri oikea sana kuvaamaan Nietzschen ajatuksia ja sitä, mikä erottaa hänet edukseen muista nihilisteistä. Pidän myös siitä, kuinka hänen kirjoitustensa tyyli on yhteensopiva hänen edustamansa maailmankuvan kanssa. Hän tuntuu siis edustavan ajattelutapaansa koko olemuksellaan, eikä se tunnu pelkältä akateemiselta "mutta entä jos" -jaarittelulta.

Maailmankuvani pohjalla on yksinkertainen havainto siitä, että kaikkea elämää yhdistää pyrkimys kasvuun. Nimitän tätä pyrkimystä vaikka elinvoimaksi. Kasvu on jokaisen elämän ilmentymän peruspyrkimys. Jokainen eliölaji jatkaa kasvuaan kunnes se tuhoaa resurssinsa ja itsensä, tai kunnes se saavuttaa tasapainon ympäristönsä kanssa. Elinvoima-ajattelu voidaan yleistää myös elottomaan, sillä alkeishiukkasmittakaavassa ei ole mitään ainetta, joka vain staattisesti "on". Ajattelumme olla-verbi on tässä vaarallinen harhauttaja. Alkeishiukkanen on oikeastaan vain reagointia muihin hiukkasiin, jotka nekin ovat vain reagointia. (Viittaan tässä Heisenbergin epätarkkuusperiaatteeseen ja aineen aaltoluonteeseen.) Eloton aines siis voidaan, jos halutaan, ajatella jonkinlaisena elinvoiman vähiten kehittyneenä muotona. (Tai ehkä sen vähiten symbioottisena muotona.)

Tämä yksinkertainen havainto on ainoa mitä tarvitaan maailman "ymmärtämiseksi". Kaikki muut totuudet ja käsitteet, kuten sielu, kohtalo, numerot, tiede, jumala, meistä riippumaton maailma, ihminen ja ihmis-ego, ovat vain välineitä elämän pyrkmyksessä kasvaa. Varsinaisia totuuksia ei ole, vaan kysymys on hyödyllisyydestä. Totuudet ovat vain kasvamiselle hyödyllisiä tapoja tulkita tai vuorovaikuttaa muun kasvavan maailman kanssa. Jos joku tulkinta lakkaa olemasta hyödyllinen, se lakkaa olemasta "totta". Elämä luo omat totuutensa ja asettaa omat arvonsa. Sen ainoa valmiiksi asetettu päämäärä on kasvaminen, sillä elämä itsessään on juuri sitä.

Laitoin edellisessä kappaleessa ymmärtämisen lainausmerkkeihin, sillä tämäkin maailmankatsomus on, niinkuin se itsekin sanoo, vain tulkinta. Ja sen itsensäkin totuus perustuu hyödyllisyyteen. Kaikki nihilistiset ajattelutavat ovat tällä tavalla paradoksaalisia, mutten koe sitä lainkaan häiritsevänä asiana.

Siinä lyhyesti perustaa. Kun maailmaa alkaa katsella tästä näkökulmasta, on ilahduttavaa havaita kuinka asiat loksahtelevat luontevasti paikalleen ja monen asian näkee uudella, ainakin minun silmääni luontevammalla tavalla.

Sivuhuomautuksena haluan vielä sanoa, että akateemisen filosofian luoma tunkkainen mielikuva piti minutkin kaukana alan kirjoista 29-vuotiaaksi saakka. Kunnes sitten aivan sattumalta löysin 1800-luvun ajattelijat, kun kirjastossa käsiini sattui väärässä hyllyssä ollut teos. Minusta esim. Wittgenstein ja Husserl, niinkuin moni muukin 1900-luvun filosofi, pakenevat hieman liian syvälle tieteellisyyteen. Liika akateemisuus tulee pitää erillään filosofiasta, sillä akateemisuuden tehtävä on työkalujen kehittäminen. Filosofia puolestaan on pyrkimystä siihen, että ihmisestä tulee se, mitä se on, ja tässä pyrkimyksessä objektiivisuus, totuuden ihannointi ja systematisointi voivat olla haitaksi. (Näin väittäessäni olen tottakai näkemykseni sokaisema, eli koko väite on pelkkää vaivihkaista maailmankatsomukseni toistamista. Mikä tekee siitä oikeastaan katsomuspropagandaa, koska väite käsitteli sitä, miten katsomuksia tulisi etsiä. Juuri tämän ilmiön vuoksi aloitin blogin tällä tekstillä.)

6 kommenttia:

Aava kirjoitti...

Esimerkiksi vaalikeskustelut voitaisiin aloittaa elämänkatsomuskierroksella: "Mitä on maailma? Mitä on elämä? Mitä on ihminen?" Siltä pohjalta olisi helppo ymmärtää mitä ehdokkaat edustavat ja millaisia päätöksiä he luultavasti tulevat tekemään.

Hmmm. Joo. Toisaalta, voisiko näihin kysymyksiin vastata jotenkin vilpittömämmin kuin muihin poliittisia linjauksia penkoviin tiedusteluihin?

Pitäisin vaalikeskusteluiden keskeisimpänä ongelmana sitä, että sen kaltaisia poliittisia debatteja käydään vain vaalien alla. Tällöin kun äänestäjien kalastus on varsin vaikutusvaltainen motiivi vetää linjansa.

Jos taas vastaavanlaisia poliittisia debatteja käytäisiin huomattavasti useammin, tulisi luotettavampi kuva poliitikoiden integriteetistä/koheesiosta. Vaaleihin kun usein liittyy ilmiö, että valituksi tuleminen muuttaa kysynnän ja tarjonnan välistä suhdetta: ennen vaaleja luvataan tarjontaa eri kysyjille kuin vaalien jälkeen.
Tai sitten tarjonnan laatu vaihtuu.

Mutta päättäjä, jolla ei ole näkemystä oman olemisensa perustasta on naurettavuuden huippu. Päättäjienhän pitäisi päättää, mihin me kaikki pyrimme.

Niinpä.
Olen tässä viime aikoina havanhtunut siihen, kuinka tosiaan moni asia yhteiskunnassa menee heikoimman vähemmistön ehdoilla. Sitä on ruennut ajattelemaan, että onko loogisempaa resurssoida heikointa osaa pärjäämään edes jotenkuten vai kannattaisiko sittenkin tukea älykkäintä osaa pärjäämään ja tuottamaan vielä paremmin.

No, joka tapauksessa olen sitä mieltä, että nyky-yhteiskunta on monessa asiassa aivan liian holhoava.

Tullaan siis juuri tuon teeman äärelle, pidetäänkö loogisimpana vahvistumisena heikoimpien tukemista vai sitä, että se sama panos sijoitettaisiin poistamaan rajoja, jotka estävät älykkäimpiä kehittymästä lisää.

Se, ettei päättäjien elämänkatsomusta nykyään edes keksitä kysyä, on minusta hyvä merkki siitä, ettei oikeita päättäjiä ole, eikä niitä haluta.

Joo, näyttää siltä, että poliitikon virka on eräänlainen sosiaalivirka, jossa rajanveto ja profiloituminen koetaan jonkinlaisena uhkana yhteiskunnan kehittymiselle.

Gaius Julius kirjoitti...

Tullaan siis juuri tuon teeman äärelle, pidetäänkö loogisimpana vahvistumisena heikoimpien tukemista vai ...

Heikoimpien tukeminen on vahvistumista vain jos ajattelee, että tuleva sukupolvi ei riipu synnyttäjistään eikä arvomaailmasta, jossa kasvaa.

Tukemalla heikoimpia oma sukupolvemme vahvistuu, mutta tuleva heikkenee. Voiko kukaan olla niin lyhytnäköinen, että pitäisi tätä vahvistumisena? Tuskin. Niin tekopyhä voi kyllä olla.

Heikkoudella tarkoitan tietysti biologista huono-osaisuutta. En esim. sitä, että on sattunut tulemaan hakatuksi tai menettänyt rahansa.

Gaius Julius kirjoitti...

Toisaalta, voisiko näihin kysymyksiin vastata jotenkin vilpittömämmin kuin muihin poliittisia linjauksia penkoviin tiedusteluihin?

Toki aina voi valehdella. Pointtini on, että maailmankatsomus kertoisi kerralla paljon enemmän kuin yksittäiset päätökset tai linjaukset. Maailmankatsomuksella ei myöskään ole tapana vaihtua esim. "taloudellisen tilanteen muuttuessa", mutta poliittinen takinkääntö kyllä onnistuu oikein hyvin.

Pitäisin vaalikeskusteluiden keskeisimpänä ongelmana sitä, että sen kaltaisia poliittisia debatteja käydään vain vaalien alla. Tällöin kun äänestäjien kalastus on varsin vaikutusvaltainen motiivi vetää linjansa.

Kyllähän poliittista keskustelua käydään jatkuvasti, kiinnostuneiden ja asiaa tuntevien kesken. Niinkuin pitääkin.

Mutta vaalien alla sitten tapahtuu tämä puolueiden markkinointi, jolloin tullaan julistamaan suurelle epäkiinnostuneelle ja epätietoiselle kansalle mitä se haluaa kuulla.

Minusta tästä koko härdellistä näkyy, kuinka luonnoton idea on yrittää vetää kaikkia mukaan päätöksentekoon. Ainakaan niin, että se tapahtuu markkinointiperiaatteella. Kylmä totuushan on, että rahalla pääsee eduskuntaan. Tarpeeksi vaan mainosrahaa tiskiin ja luvataan kaikkea kivaa niin paikka on varma.

Aava kirjoitti...

Mutta vaalien alla sitten tapahtuu tämä puolueiden markkinointi, jolloin tullaan julistamaan suurelle epäkiinnostuneelle ja epätietoiselle kansalle mitä se haluaa kuulla.

Nojuu. Periaatteenahan moinen informointi kuulunee demokratiaan ja jonkinmoiseen tiedottamisvastuuseen, koska tosiaan äänioikeus on yhtäläinen.

Minusta tästä koko härdellistä näkyy, kuinka luonnoton idea on yrittää vetää kaikkia mukaan päätöksentekoon. Ainakaan niin, että se tapahtuu markkinointiperiaatteella. Kylmä totuushan on, että rahalla pääsee eduskuntaan. Tarpeeksi vaan mainosrahaa tiskiin ja luvataan kaikkea kivaa niin paikka on varma.

No senhän osoittaa jo sekin, että julkimot pääsevät varsin usein eduskuntaan. Ne tunnetaan. Ihmiset haluavat sinne jonkun tutun, ja vasta toissijaisesti jonkun sellaisen, joka ajattelee tietyllä tavalla. On paljon nopeampi muistaa, kuka on tunnettu hlö, kuin se, mitä kukakin on asioista mieltä.

Mitenkäs parantelisit tätä nykyistä parlamentarismia/demokratiaa? Kehittelisitkö jonkin valitsijamiehistömenettelyn?

Kumpi olisi hyväksyttävämpi riski korruptiosta: se, että vaaleissa iso budjetti puhuu vaiko esim. sen valitsijamiehistön tms. ylimmän päätösvastuuelimen jäsenten korruptoituvuus? Esim. suurten teollisuusyritysten pomojenhan olisi paljon kätevämpää lahjoa niitä muutamaa päättävää henkilöä kuin saada kansa valitsemaan oikeasta puolueesta oikea jäsen.

Aava kirjoitti...

Muuten, ihan mielenkiinnosta, siis otsikko on Nihilistin päiväkirja. Muistan kyllä jostain, että Nietzsche taisi olla nihilismin isä, mutta no, siis pitikö sen nihilismin jotenkin nyt kristallisoitua tuosta aloitustekstistä?

WikiPedia puhuu tieto-, arvoteoreettisesta ja poliittisesta nihilismistä. Kaksi ensimmäistä kieltävät totuudentietämisen- ja moraalikäsityksen mahdollisuuden olemassaolon. Viimeisin on kapinointia vallitsevaa yht.kuntajärjestelmää vastaan vaatien sen uudelleenluontia rationalismiin ja utilitarismiin nojaten.

Kirjoitit: --kaikkea elämää yhdistää pyrkimys kasvuun

Miksi tällaista havaintoa kutsutaan? Rationalismiksi? Utilitarismiksi? Kun se ei siis voi olla totuutta eikä moraalia.

No, pitänee perehtyä aiheeseen paremmin. Ymmärrän vielä sen, ettei totuutta ole olemassa, mutta että ei moraaliakaan? Ja onko nihilismin tarkoitus kieltää moraalin olemassaolo kategorisesti vai voisiko se olla perspektiivisidonnainen juttu? Siis että olisi olemassa kuitenkin esim. naturalistista (evolutiivista tms.) moraalia, josta tuo voimistuminen voisi olla esimerkki... ?

Gaius Julius kirjoitti...

Nojuu. Periaatteenahan moinen informointi kuulunee demokratiaan ja jonkinmoiseen tiedottamisvastuuseen, koska tosiaan äänioikeus on yhtäläinen.

Olisi pitänyt painottaa sanaa haluaa, kun kirjoitin:
"...tullaan julistamaan suurelle epäkiinnostuneelle ja epätietoiselle kansalle mitä se haluaa kuulla."

Kyse ei siis ole mistään informoinnista, vaan mielistelystä.

Mitenkäs parantelisit tätä nykyistä parlamentarismia/demokratiaa? Kehittelisitkö jonkin valitsijamiehistömenettelyn?

Vaihtaisin tietysti koko hommelin aristokratiaan, jossa kansa uskoo ihmiseen Jumalan sijaan.

Nojoo, vakavasti, pikku parannuksena voisin vaikka asettaa äänestysiäksi 30-60.