Zen, Libet, neurobiologia ja Nietzsche

Tietoisuus ei ohjaa ihmistä.
Tietoisuus on toissijainen ilmiö.
Descartes oli monella tapaa väärässä sanoessaan "Ajattelen, siis olen". Jos sen muuttaa muotoon "Olen", on jo oikeilla jäljillä. Fiksu ei sano mitään.

Olen viime vuosina törmännyt ajatukseen tietoisuuden toissijaisuudesta niin zen-buddhalaisuuden, kokeellisen käyttäytymistutkimuksen, neurobiologisen selitysmallin kuin filosofiankin yhteydessä.

Näissä törmäilyissäni zeniläistä ajattelua edusti kirja Zen ja luovuus. Kirja sanoo käsittelevänsä zeniä taiteilijan näkökulmasta, ja se sisältääkin muutaman luovuusharjoituksen, mutta suurin osa kirjasta on sujuvaa johdantoa zenin aatteeseen (aatteettomuuteen). Käsittääkseni zen ei sisällä buddhalaisia aatteita karmasta ja maailmansieluista, vaan ainoastaan ajatuksen todellisen minän löytämisestä. Zeniläisen näkemyksen mukaan ihminen löytää todellisen olemuksensa kadottamalla tietoisen minän. Ikävä kyllä minuus liittyy vahvasti kieleen, joten ihmisen todellista olemusta ei voi sanallisesti välittää. Siksi zeniläiset viisaudet ovat usein outoja, ja niiden tarkoitus on irrottaa kuulija tietoisuudestaan.

Tietoisuuden kokeellisista tutkimuksista Libetin testit ovat ehkä tunnetuimpia. Niissä päätösten huomattiin nousevan tietoisuuteen vasta sen jälkeen, kun motorinen käsky oli jo syntynyt. Tiedostamatonta päätöksentekoa tukevia, Libetin kokeita vielä paljon voimakkaampia havaintoja on sittemmin tehty lukuisia (ks. esim. yo. Wiki-sivulla mainitut artikkelit).

Neurobiologian arvailuja tietoisuuden luonteesta luin kirjasta Synaptinen itse, joka oli tiedollisesti antoisa, mutta sen verran kuiva, että suosittelen vain akateemis-henkisille.

Filosofiassa tietoisuutta on mollattu jo pitkään. Tässä esimerkkinä Nietzschen ajatuksia kirjasta Iloinen tiede, vuodelta 1882:

Tietoisuus on orgaanisen viimeinen ja myöhäisin kehitysvaihe ja niinmuodoin myös sen keskeneräisin ja voimattomin osa. ... Ellei vaistojen säilyttävä liitto olisi niin verrattomasti voimakkaampi, ellei se toimisi yleisesti säätelijänä: ihmissuvun täytyisi tuhoutua nurinkurisiin arvostelmiinsa ja valvehaaveisiinsa, pintapuolisuuteensa ja herkkäuskoisuuteensa, sanalla sanoen juuri tietoisuuteensa... Ajatellaan, että siinä on ihmisen ydin; se, mikä hänessä on säilyvää, ikuista, viimeistä, alkuperäisintä! Tietoisuutta pidetään varmana tiettynä suureena! Kielletään sen kasvu, sen vuoroaikaisuus! Käsitetään se "elimistön yhteydeksi"! -- Tästä tietoisuuden naurettavasta yliarvioinnista ja väärinymmärryksestä on seurauksena se suuri hyöty, että tietoisuuden liian nopea kehitys on estynyt. Koska ihmiset ovat luulleet jo olevansa tietoisia, he eivät ole paljoakaan vaivautuneet tätä ominaisuutta hankkimaan -- ja vielä nytkään ei ole toisin! On yhä vielä aivan uusi ja vasta nyt ihmisen silmään häämöttävä tehtävä, omaksua tieto lihaksi ja vereksi ja tehdä se vaistomaiseksi, -- tehtävä, jonka näkevät ainoastaan ne, jotka ovat käsittäneet, että tähän asti vain erehdyksemme olivat muuttuneet lihaksemme ja vereksemme ja että koko tietoisuutemme kohdistuu erehdyksiin!

Tietoisuuden harhasta kertoo myös kuuluisa meemipsykologi Susan Blackmore.

Lopuksi vielä aivotutkimuksen herättämiä ajatuksia.

Aivot ovat valtava, jatkuvasti muovautuva sähköisesti viestivien solujen joukko. Aivot oppivat sekä rakenteellisesti että kytkennällisesti. Vastasyntyneellä on valtava määrä paljon aivosoluja, jotka nopeasti vähenevät aivojen muovautuessa vastaamaan ympäristön tarpeisiin. Esimerkiksi sokeilla aivojen näköalue muovautuukin sellaiseksi, että se voi osallistua muuhun aivotoimintaan. Tällainen rakenteellinen oppiminen hidastuu huomattavasti ihmisen aikuistuessa. Kytkennällinen oppiminen taas on voimakasta kuolemaan saakka, ja se perustuu kytkentöjen voimakkuuksien muutoksiin ja uusien kytköksien muodostumiseen.

Vain kädellisillä on otsalohkojen aivokuoreksi kutsuttu alue, joka on ihmisellä vieläpä erityisen suuri. Ihmisen ns. työmuisti, minkä ajatellaan olevan yhtä kuin tietoisuus, näyttäisi sijaitsevan tällä alueella. Tuntuu luontevalta ajatella, että kielen kehittyessä aivoilta alettiin vaatia huomattavasti lisää työmuistia ja aivojen rakenne muuttui (nopeasti rakenteellisena oppimisena, sekä hitaasti evoluution kautta).

Aivokuori pystyy muistamaan ja käsittelemään yhtaikaisesti noin seitsemää asiaa. Tämä käsitteiden vertailuprosessi aivokuoressa näyttää synnyttävän sen minuuden tunteen, jonka minuus tuntee. Näin siis ainakin silloin, kun prosessin yhtenä kohteena on itse tekijä, eli "minä".

Suurin osa ihmisen tekemistä päätöksistä ei nouse tietoisuuteen, ja niiltä osin kun nousevat, ne eivät ole tietoisuuden tekemiä. Vaikka vaikutusta on myös toiseen suuntaan, eli tietoisuus vaikuttaa myös muuhun aivotoimintaan (etenkin synnyttämiensä tunnetilojen kautta), on päätösten syntyprosessi kuitenkin hyvin kaukana siitä, millaiseksi tietoisuus sen kokee.

Muodostaakseen toimivan minän, joka olisi samalla jouheva osa muuta aivotoimintaa, ei tämä tietoisuus tietenkään voi "yllättyä" siitä aivotoiminnasta, joka nousee tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi tietoisuudelle luontevin minäkuva on tekevä minä, jolle kaikki tietoisuuteen nousseet päätökset ovat muka sen itsensä tekemiä.

Tietoisuus yrittää automaattisesti järjestellä sinne nousevia havaintoja niin, että ne muodostavat tuttuja kokonaisuuksia. Hyvä esimerkki tästä järjestelykyvystä ovat unet. Unta nähdessään tajunta saattaa ottaa ympäristön äänen, vaikkapa ovikellon kilahduksen, saumattomasti mukaan uneen. Tämä liittäminen tehdään vieläpä niin, että unessa kilahdus ei olekaan yllättävä tapahtuma, vaan sinne ilmestyy hieman ennen ääntä jokin, mikä luontevasti selittää sen. Vaikkapa polkupyöräilijä, joka sitten soittaa kelloa. Tajunta luo tuon tapahtumien sarjan jälkikäteen selittääkseen kilahduksen.

Vastaavasti valveilla oleva tietoisuus luo jälkijunassa mielikuvan, että se itse teki päätökset, vaikka kyseessä lienee vain tietoisuuden tapa reagoida sen ulkopuolelta tuleviin päätöksiin jollakin yhdenmukaisella ja ainakin yleensä hedelmällisellä tavalla.

Yöllisiä mietteitä

Ikuisuus ei ole jotain mikä tapahtuu ihmisen kuoltua. Se on menossa kaiken aikaa. Olemme siinä nyt.
- Charlotte Perkins Gilman

Lähde tästä maailmasta. Luovu seuraavasta maailmasta. Hylkää hylkääminen.
- Baba Ram Dass

Myöhemmin ei tule koskaan.

Leikkokukka vaiko istukka paremmassa mullassa?

Seuraava on kirjoitettu kommentiksi Takkirauta -blogin kirjoitukseen Leikkokukkaetiikka, joka käsittelee uskonnon tarpeellisuutta osana yhteiskuntaa. Siinä pohditaan mm. seuraavasti.

Varmaa on, että kristinuskon hävitessä, hajotessa ja tuhoutuessa sen tilalle ei tule uskonnottomuus eikä järki. Sen tilalle tulee jokin muu uskonto - ehkä buddhalaisuus, ehkä wicca, toivottavasti ei islam. Uskonnoton yhteiskunta ei pysy pystyssä, sillä uskonnon tehtävänä on luoda koheesiota sen jäsenten välille. Uskonnoton yhteiskunta luhistuu ensimmäiseen kunnon vastoinkäymiseen. Me kaipaamme jumalia koska näemme, mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle, eikä siihen ole luvassa muutosta.

Näkemys perusteltiin tutkailemalla menneitä yhteiskuntia, ja jutussa siteerattiin esim. historioitsija Arnold Toynbeetä.

Aikanaan uskonnot kumpusivat myyttisestä ilmiöiden selittämisestä, mikä johti mytologisen kudelman muodostumiseen koko maailman pohjalle. Tämä maailmankuva taas velvoitti yhteisön johtajat oikeuttamaan asemansa uskonnollisesti. Oli kiva kuulla, ettei Takkiraudan kirjoittaja liikaa "haikaile myyttisen historiamme perään". Siltä pohjalta hänenkin lie helppo huomata, että olemme nyt aivan uudenlaisessa asemassa uskonnon sävyttämään historiaamme nähden: olemme ensimmäistä kertaa hahmottaneet elämän kehityskulun solusta ihmiseen ilman ainuttakaan mytologista askelta. (Kehitysaskel molekyylistä soluunkin on jo ihan huulilla.) Siksi ihmisellä on nyt ensimmäistä kertaa kirkas, arkijärjellä ymmärrettävä, todella ison perspektiivin kuva sen elämän olemuksesta, mitä hänkin edustaa.

(Toki, vaikka "ymmärtäisimmekin" jonkin ilmiön, on selityksen pohjalla aina selittämättömiä ilmiöitä. Tiedämme ehkä kuinka DNA-juoste muodostuu molekyyleistä, jotka muodostuvat atomeista, jne., mutta jossain kohtaa ketju loppuu, ja ketjun viimeinen selitys koostuu aina käsitteistä, joiden olemassaololla ei ole enää selitystä. Ne ovat tieteen tervettä mystiikkaa.)

Paradoksaalisesti tiede ei pääse koskaan eroon myyteistä. Tieteen "mytologinen taso" on kuitenkin nykyään saatu tiputettua niin pienen mittakaavan ilmiöihin, että sen yläpuolelle on vihdoin jäänyt kirkas kokonaiskuva elämästä. Siitä, mitä elämä on ollut sen alkamisesta tähän hetkeen.

Tähän perustan uskoni uskonnottomaan yhteiskuntaan, jossa uskon(!) kohde on palannut takaisin itse ihmiseen.

Uskon siis, että nykyinen käsityksemme elämästä (voi) muuttaa yhteiskunnan riippuvuutta mytologisesta päämäärästä ja moraalipohjasta. Mielestäni nyky-yhteiskunnan päämäärä ja moraalipohja voivat olla "vapaita mytologiasta". Ymmärryksemme elämän historiasta tarjoaa pohjan sellaiselle yhteiselle päämäärälle, joka ei tarvitse sokeaa uskoa mihinkään, vaan ainoastaan maalaisjärkeä. Uuden elämänkatsomuksen mukaan voisi ajatella vaikka näin: Elämä on kehitystä, ei minään hetkellisenä muka-hyvinvointina ja huveina, vaan pysyvänä, sukupolvien välisenä kehityksenä. Tällaista ei ehkä ole nyky-egoistin ihan helppo sulattaa, mutta "ilman kipua ei parane", niinkuin pappa-vainaa sanoisi. (Aatemuutoksissa kysymys on tietysti sukupolvenvaihdoksista ja uuteen ajattelutapaan kasvamisesta.)

Edellisestä huolimatta uskon kuitenkin uskomisen olevan tarpeellista siinä mielessä, että yhteisön jäsenten pitää aina lopulta vain uskoa päättäjien päätöksentekokykyyn. Johtuen yksinkertaisesti siitä, että fiksussa yhteiskunnassa päättäjät tietävät päätökseen vaikuttavista asioista enemmän kuin tavis, eikä siksi voida olettaa, että kaikissa päätöksissä voidaan vedota koko kansan järkeen.

Tämä ei kuitenkaan huoleta, sillä nähdäkseni usko päättäjiin riippuu yhteisistä päämääristä ja niiden tuomasta yhteishengestä, eikä siitä, onko päämäärillä mytologinen perusta vai ei. Oikeastaan haluaisin kuvitella maalaisjärkevän perustan olevan yhteiskunnallisesti vakaampi ja vaikeammin taivutettavissa henk.koht. eduntavoitteluun kuin myyttisen.

Vielä muutama kommentti alkuperäiseen tekstiin.

Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo.

Juuri näin. Ja tämä uskonnon käyttöarvo on, kuten kirjoituksessa toisaalla mainittiinkin, yhtä kuin yhteisön hyväksi toimiminen. Suorempaa ja kestävämpää lähestymistapaa tähän päämäärään pääsemiseksi on vaikea keksiä, kuin biologis-evolutiivinen. Sen uskonnottomuus tuo yhteisölle myös tieteellistä tenhoa (lue: teknistä ylivoimaa).

Ateisteilla on tapana leikkiä Lentävällä Spagettihirviöllä (Flying Spaghetti Monster, FSM) tai Näkymättömällä Vaaleanpunaisella Yksisarvisella (Invisible Pink Unicorn). Mutta käsi sydämelle - kuinka moni ateisti on valmis uhraamaan elämänsä ja terveytensä ateismin, FSM:n tai IPU:n puolesta? Uskonnot luovat toisaalta hirvittävää fanaattisuutta - ja toisaalta aivan uskomatonta rohkeutta, aivan riippumatta siitä, kuinka tosia tai epätosia niiden uskomukset ja jumalkäsitykset ovat.

Aliarvioit uskoa itse ihmiseen. Se ilmenee monen myytin alkuvoimana, vaikka usein myöhempi mytologia ikävästi loittoneekin ihmisestä.

Samoin ateismissa on yksi paha vika. Se tyrehdyttää syntyvyyden.

En millään keksi mikä ateismissa aatteena aiheuttaisi alhaista syntyvyyttä. Eli miksi suotta siirryt korrelaatiosta syy-seuraussuhteeseen?
Kun nyt heitellään arvailuja tälle korrelaatiolle, ehdotan vaikka korkeaa elintasoa, ja etenkin korkeaa koulutusta, jotka aiheuttavat sekä ateismia että vähälapsisia perheitä. Ja tietysti uskonnolliset perheet ovat houkutteleva vertauskohde, mikäli ateismista halutaan syyllinen, koska ne tuppaavat harjoittamaan holtitonta lapsipolitiikkaa elintasosta riippumatta.

Lopetan oiviin sanoihisi:

Ja lapsissa on joka tapauksessa tulevaisuus.

Illan mietteitä

Kun omaperäisyydestä tulee päämäärä, se ei enää ole omaperäistä.

Zen on vapauden kaipuuta kielellisen ajattelun synnyttämästä minästä.

Pelastususkonnot synnyttävät kuolemanpelkoa tarjoamalla pelastuksen.

Evoluutiosta vielä kerran: elämän isoin perspektiivi

Hahmottelen tähän vielä elämän kehityskaaren, koska se on minusta yhtäaikaa sekä häkellyttävä että silmiä avaava.

Varoitus: seuraa paljon numeroita.

Kirjoitin jo ihmisen evoluution yhteydessä aikaskaalasta ja hahmottamisen vaikeudesta, mutta nyt skaala karkaa täysin käsistä. Jokainen pystyy vielä hahmottamaan 10 vuoden jakson, ja ehkä vielä 60 ja jopa 600 vuotta kun oikein yrittää, mutta vaikkapa ihmisen kulttuurihistoria, 6000 vuotta, 240 sukupolvea, on jo usvan peitossa. 60000 vuotta sitten homo sapiens vasta levisi maapallolle ja 600000 vuotta sitten homo erectus keksi tulen.

Seuraavassa on yksikkönä miljoonaa vuotta sitten.

-4600 Maapallo syntyy.
-4000 Alkeelliset solut. (Tässä erään biologin näkemys siitä, kuinka ne ovat voineet syntyä.)
-2000 Tumalliset solut.
-1000 Alkeelliset monisoluiset mikroeliöt.
-600 Monimutkaiset merieliöt (madot, meduusat, simpukat, sienet)
-400 Levät ja sammalet leviävät maalle, ensimmäiset maaeläimet.
-300 Metsät, hyönteiset, sammakkoeläimet.
-200 Dinosaurukset, nisäkkäät, linnut.
-70 Dinosaurusten sukupuutto.
-25 Nisäkkäiden lajikirjo kasvaa parista joukkotuhosta huolimatta. Ensimmäiset apinat.
-4 Jotkut apinat laskeutuvat puusta.
-0,008 Joku karvaton apina keksii viljellä maata, mistä seuraa vähän häslinkiä.

Ensimmäinen kutkuttava huomio on se luontevuus, jolla nämä löydökset sopivat evoluutioteoriaan. Ensimmäiset ja siksi vaikeimmat askeleet vaativat aivan järjettömän pitkiä aikoja. Solunkehityksen alussa kahdessa miljardissa vuodessa kehittyy yksinkertaisista soluista niiden symbioosina monimutkaisempi aitotumallinen solu, ja edelleen miljardissa vuodessa näiden peruspalikoiden symbioosina monisoluista elämää. Tästä sitten kehitys nopeutuu ja elämän monipuolistuminen vie "vain" satoja miljoonia vuosia.

Puolet elämän kehityksestä kului siis tuntemamme elämän perusilmentymän, solun, kehittymiseen. Sen jälkeinen, astetta nopeampi lajien kehitys on ollut puolestaan solujen ulkoisen symbioosin, eli eräänlaisen solujen sosiaalisen järjestäytymisen, kehitystä, yksittäisen solun perusrakenteen pysyessä ennallaan.

Toinen kiinnostava pikku knoppi oli, että viimeisen miljardin vuoden aikana mantereet yhdistyivät kolme kertaa yhdeksi isoksi jättimantereeksi ja erkanivat jälleen. Melkoisen muovautuvalla pallolla tässä siis ollaan, pitkällä aikavälillä.

Kolmanneksi oli kiintoisaa huomata, että meteoriitit ja tulivuoret aiheuttivat lukuisia maailmanlaajuisia joukkotuhoja, joissa hävisi pahimmillaan yli 80% lajeista. Näin elämä otti välillä muutamia miljoonia vuosia takapakkia. Mutta ei hätää, aina sieltä jotain alkulimaa ja torakoita jäi henkiin.

Yöllisiä mietteitä

Todellinen tutkimusmatka ei ole uusien maisemien etsimistä, vaan uusin silmin katsomista.
- Marcel Proust

Luonto on ympyrä, jonka keskus on kaikkialla, mutta kehä ei missään.
- Empedokles

Linnunpelätin ei seiso pellolla tyhjän panttina, vaikkei se vartioinnistä mitään tajuakaan.
- Doogen Zenji

Älä etsi totuutta. Lakkaa vain hellimästä mielipiteitäsi.
- zen-sanonta

Vielä evoluutiosta ja yhteiskunnasta

Minulla on tapana, varsinkin tekstissä, ilmaista itseäni turhan suorasti, jättäen pullamössöilmaisuun tottuneelle perustallaajalle hieman väärin sävyttyneen kuvan itsestäni, ja mikä pahempaa, myös itse asiasta. (Kas näin.)

Kirjoittelin jo viime tekstissä hieman evoluutiosta ja toissapäivänä kirjakaupassa silmiini sattui uusi kirja nimeltään Evoluutio ja ihmisluonto (Petri Ylikoski, Tomi Kokkonen, 2009). Sen loppuajatelmat ilmaisevat hienon "pullamössömäisesti" (käyttäen toistoa, rautalankaa ja poliittisesti korrekteja termejä) juuri sen, mitä halusin itsekin asian tiimoilta sanoa. Annan siksi puheenvuoron nyt heille:

Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden (biologisten) kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan. Vaikka ne ovat mahdollistaneet huiman kulttuurillisen kehityksen 40000 viime vuoden aikana, ne ovat silti kulttuurin kehitykseen vaikuttava pullonkaula: ne suuntaavat ja rajoittavat kulttuurillisia mahdollisuuksia. Ne onkin syytä ottaa huomioon niin suunnitellessa uutta teknologiaa kuin kuvitellessa uusia sosiaalisen elämän muotoja. ...

Uskonnollisilla ja muilla alkuperämyyteillä on useita tarkoituksia. Alun perin ne lienevät olleet myös maailman ja ihmisen alkuperän tiedollisia selityksiä - ja ovat sitä monille edelleen. Niillä on kuitenkin myös toisenlainen merkitys: ne ovat opettavaisia tarinoita, jotka kertovat jotain elämän tarkoituksesta, moraalista ja tarkoitetusta maailmanjärjestyksestä. Koska evoluutioteoria on tieteellinen teoria, se ei sisällä tällaisia opetuksia eikä siitä kannata sellaisia etsiä. Ihmisen evoluutioteoria ja tieto siinä vaikuttaneista syistä toki rakentavat ymmärrystämme ihmisyydestä. Se kertoo mistä tulemme ja miksi olemme tällaisia kuin olemme. Evoluutioteoria tekee alkuperästämme ja kehityksestämme ymmärrettävän ja kytkee meidät osaksi muuta elollista luontoa. Se ei kuitenkaan ota hoitaakseen kaikkia alkuperämyyttien tehtäviä: se ei esimerkiksi kerro mitään ihmiselämän tarkoituksesta. ... Tästä ei seuraa, että sen mukaan elämä on tarkoituksetonta ja ihmisyys merkityksetöntä. Nämä asiat vain jäävät ihmisen itsensä määrättäväksi. Kun hyväksymme, että myös ihminen on evoluution tuote, emme voi enää artikuloida käsitystämme olemassaolon tarkoituksesta tai ihmisen olemuksesta ihmisen menneisyyttä koskevien alkuperämyyttien avulla. Ihmisen tulevaisuus on avoin. Sen sijaan, että määrittelisimme itsemme menneisyytemme avulla, voimme halutessamme koettaa pohtia, mitä ihminen voisi olla ja millaisen ihmisen tulevaisuuden pitäisi olla.

Luopuminen taaksepäin katsovasta ja olemusajatteluun perustuvasta ihmisluonnon käsitteestä ja sen korvaaminen avoimella ihmisyyden käsitteellä mahdollistaa hedelmällisemmän pohdinnan siitä, millaisia meidän pitäisi olla yksilöinä, ryhminä ja ihmiskunnan muodostamana kokonaisuutena. Ihmisyydestä puhuminen ei sulje pois sitä tosiasiaa, että nykyinen ihminen on evoluution tulos ja että tämän vuoksi ihminen ei voi vain päättää olla mitä tahansa. Se tekee kuitenkin paremmin oikeutta ihmisen biologiselle erityislaadulle: ihminen on omaa yksilönkehitystään muokkaava laji. Tulevaisuudessa teknologian ja lääketieteen kehitys mahdollistaa yhä laajemman ihmisyyden muokkaamisen ja inhimillisten kykyjen laajentamisen. Tämä avaa mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan. Ihmisen tulevaisuus voi olla loistava, mutta ihmiselle on myös mahdollista pilata kaikki ja tuhota siinä sivussa myös muidenkin lajien mahdollisuudet. Tällä hetkellä jälkimmäinen kehityssuunta vaikuttaa vahvemmalta, joten on korkea aika lakata etsimästä menneisyydestä ihmisen olemusta ja syhtyä pohtimaan, mitä sen pitäisi olla tulevaisuudessa.