"Uskonnollinen ahdistus on samalla sekä ilmaus todellisesta ahdingosta että protesti todellista ahdinkoa vastaan. Uskonto on sorretun olennon huokaus, sydämettömän maailman sydän, aivan kuten se on hengettömän tilanteen henki. Se on kansan oopiumia.
Kansan onni vaatii hävittämään uskonnon kansan kuviteltuna onnena. Vaatimus luopua kansan oloja koskevista harhakuvitelmista tarkoittaa vaatimusta luopua sellaisesta tilasta, joka tarvitsee harhakuvitelmia. Siksi uskonnon kritiikki on alkio kritiikkiin murheen laaksosta, jota uskonto sädekehänä ympäröi. Kritiikki on poiminut kuvitellut kukat kahleista, ei siksi, että ihminen kantaisi kahleita ilman mitään kuvitelmia, vaan siksi, että hän karistaisi kahleet ja poimisi elävän kukan."
lauantai 28. toukokuuta 2011
Helmeilevä pala Marxia
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
17 kommenttia:
Vaatiessaan uskonnosta luopumista Marx näkyi saarnaavan melkoisessa hurmoksessa. Verenhimoisen jumalansa, "kansan onnen", nimissä oli muut jumalat seuraajineen kaadettava - ja seuraajansa pistivät töpinäksi.
Lopultakaan mitään eroa eri nimillä kulkeviin epäjumaliin, joita myös juutalaiset kerran toisensa jälkeen haksahtivat keksimään ja sitten palvomaan palvomaan, ei näy "kansan onnella" olevan.
Oho, tuli palvomiset tuplana.
...Marx näkyi saarnaavan melkoisessa hurmoksessa. Verenhimoisen jumalansa, "kansan onnen", nimissä...
On on, hurmosta ilmassa, näemmä myös meissä keskustelijoissa. Mistä mahdoit assosioida verenhimon tuohon "kansan onneen", sitä en äkkiseltään hoksaa. Marxin maalailema kielikuva kun on, ah, niin rauhallisen selkeyden läpitunkema, että ihan tässä herkistyy.
Jätetään vaan ne verenvuodatukset historiaan ja keskitytään kahleiden karisteluun. Mutta ensin pitää muistaa poimia kahleista ne kuvitellut kukat. Muuten ei karise.
Verenhimo asui tarkoituksessa, joka pyhitti keinot.
Marx taas jälleen kerran tapansa mukaisesti erehtyi näkemään syyn seurauksena.
Uskonto luo aina yhteiskunnan, ei päinvastoin. Jokainen luterilainen maa on Ruotsi, jokainen kalvinistinen maa on Saksa, jokainen katolinen maa on Italia, jokainen islamilainen maa on Saudi-Arabia, jokainen buddhalainen maa on Thaimaa, jokainen hindulainen maa on Intia. Näin kärjistäen.
Uskonto ei ole kansalle oopiumia, vaan oopiumi on kansalle uskonto.
Tai jos kristinusko on oopiumia, niin islam on amfetamiinia ja buddhalaisuus dullaa, mutta ateismi on halpaa ja huonoa vodkaa tai jotain muuta rähinäviinaa.
Kansan onni vaatii hävittämään uskonnon kansan kuviteltuna onnena.
Tavoiteltaessa kansan onnea aiheutetaan yksilöille mittaamattomia määriä kärsimyksiä ja tuhotaan mittaamaton määrä konkreettisia yksilöitä.
"Kansan onni" on jo käsitteellinen mahdottomuus. Vain konkreettiset yksilöt, kansan jäsenet, voivat kokea onnea, ei milloinkaan abstrakti kansa.
Vaatimus luopua kansan oloja koskevista harhakuvitelmista tarkoittaa vaatimusta luopua sellaisesta tilasta, joka tarvitsee harhakuvitelmia.
Koko "kansan onnen" käsite on jo sellaisenaan harhakuvitelma. Vain yksilöt, konkreettiset ihmiset, voivat olla onnellisia, ei abstraktio, kansa.
Siksi uskonnon kritiikki on alkio kritiikkiin murheen laaksosta, jota uskonto sädekehänä ympäröi.
Ei. Uskonnon kritiikki on samalla yritys dekonstruoida, romuttaa ja tuhota koko se yhteiskunta, se entiteetti jonka se on luonut.
Pelkkien järjettömien kielikuvien ja sekavien metaforien muodostama sanahelinä ei muuta asioiden todellista tolaa Marxin haluamaksi. Abstraktin "kansan onnen" tavoittelu johtaa väistämättä hirvittävään verenvuodatukseen ja murhaorgioihin - juuri sellaisiin, joihin jouduttiin joka ainoassa maassa, joissa Marxin mukaista onnelaa tavoiteltiin. Ja lopputuloksena olivat aina kahleet.
Tässäpä vielä pohdintaa siitä, mikä Marxilla meni pieleen ja miksi rakennettaessa sekulaaria paratiisia tuloksena on aina maanpäällinen helvetti.
RM:
Uskonto luo aina yhteiskunnan, ei päinvastoin.
Niin, tästä ovat vääntäneet viisaammatkin kättä jo kauan. Muna vai kana?
Kun tykkäät niin kovasti historian esimerkeistä, niin mitäs tykkäät tästä Japanin mahajanabuddhalaisen papiston julistuksesta vuodelta 1938:
"Imperiumin tien buddhalaisuus käyttää hyväkseen Lootus-sutran ihanaa totuutta paljastamaan kansallisen poliittisen järjestelmän majesteettisen ytimen. Mahajanabuddhalaisuuden todellista henkeä jalostaa opetus, joka kunnioittavasti tukee keisarin työtä. Juuri sitä lahkomme perustaja, Pyhä Nichiren tarkoitti kun hän viittasi hallitsijan ja Buddhan jumalalliseen yhteyteen. ... Siitä syystä imperiumin tien buddhalaisuuden tärkein palvontakuva ei ole Buddha Sakjamuni, joka ilmestyi Intiassa, vaan hänen majesteettinsa keisari, jonka sukupuu ulottuu yli kymmenentuhannen sukupolven taakse."
Onko tuo julistus esimerkki yhteiskunnallisista oloista muovaamassa uskontoa vai päinvastoin?
Tavoiteltaessa kansan onnea aiheutetaan yksilöille mittaamattomia määriä kärsimyksiä ja tuhotaan mittaamaton määrä konkreettisia yksilöitä.
Mitäs kansan onnea tuollainen on? Ei mikään järkevä "kansan onnen" määrittely tarkoita tuota. Kuten sanoit, kansa koostuu yksilöistä, ja tähän on tietysti myös perustettava ajatus kansan onnesta.
Kansan onnen fiksu määrittely on tietysti oma ongelmansa jota on puitu ainakin Platonista lähtien, mutta en näe miksi käsite pitäisi suorilta hylätä ja/tai demonisoida. Näetkö sinä? Kumpuaako kenties tämäkin reaktio natsipakkomielteestäsi?
"Uskonto luo aina yhteiskunnan, ei päinvastoin."
Väität siis samalla että sekularismi on tuottanut nykyisen Suomen tai nykyisen Ruotsin? Sekularismi on vahvistunut viimeiset sata vuotta, mutta samalla on luotu se yhteiskunta jossa nyt elämme.
Juho: Marxilaisen uskontokritiikin omaksuminen ilman poliittista kommunismia on minusta.. no.. hieman nihilististä :D
Haluat siis viedä kansalta kipulääkkeen (kristinusko), mutta et parantaa sairautta (kapitalismi). Oopiumi oli todellakin 1800-luvulla kipulääke, ei niinkään huume.
Marx lienee ollut väärässä olettaessaan uskonnon sosiologisesti merkitykselliseksi tekijäksi kansan ressentimentin suuntaajana: sekularismi nimittäin oli pitkällä jo 1800-luvulla; itse asiassa muussa tapauksessa Marx ei olisi edes voinut kirjoittaa tuollaista tekstiä mitä hän kirjoitti.
Kun tykkäät niin kovasti historian esimerkeistä, niin mitäs tykkäät tästä Japanin mahajanabuddhalaisen papiston julistuksesta vuodelta 1938:
"Imperiumin tien buddhalaisuus käyttää hyväkseen Lootus-sutran ihanaa totuutta paljastamaan kansallisen poliittisen järjestelmän majesteettisen ytimen. Mahajanabuddhalaisuuden todellista henkeä jalostaa opetus, joka kunnioittavasti tukee keisarin työtä. Juuri sitä lahkomme perustaja, Pyhä Nichiren tarkoitti kun hän viittasi hallitsijan ja Buddhan jumalalliseen yhteyteen. ... Siitä syystä imperiumin tien buddhalaisuuden tärkein palvontakuva ei ole Buddha Sakjamuni, joka ilmestyi Intiassa, vaan hänen majesteettinsa keisari, jonka sukupuu ulottuu yli kymmenentuhannen sukupolven taakse."
Onko tuo julistus esimerkki yhteiskunnallisista oloista muovaamassa uskontoa vai päinvastoin?
Antakaa keisarille mikä keisarin on, ja Buddhalle mikä Buddhan on.
"Uskonto luo aina yhteiskunnan, ei päinvastoin."
Väität siis samalla että sekularismi on tuottanut nykyisen Suomen tai nykyisen Ruotsin? Sekularismi on vahvistunut viimeiset sata vuotta, mutta samalla on luotu se yhteiskunta jossa nyt elämme.
Ruukinmatruuna on tarkastellut asiaa täällä
"Tavoiteltaessa kansan onnea aiheutetaan yksilöille mittaamattomia määriä kärsimyksiä ja tuhotaan mittaamaton määrä konkreettisia yksilöitä."
Mitäs kansan onnea tuollainen on? Ei mikään järkevä "kansan onnen" määrittely tarkoita tuota.
Reaalimaailmassa se johtaa siihen. Aina. Poikkeuksetta.
Kuten sanoit, kansa koostuu yksilöistä, ja tähän on tietysti myös perustettava ajatus kansan onnesta.
Yksilöillä voi olla onni. Kansalla ei voi olla onnea. Kansa on pelkkä abstraktio. Se ei kykene tuntemaan eikä kokemaan onnea. Jo pelkästään siitä syystä, että yksilöt kokevat onnea eri asioista.
Yhdysvaltain perustuslaki on tässä eri linjoilla kuin Marx. Yhdysvallat eivät tavoittele mitään abstraktia "kansan onnea". Päinvastoin Yhdysvaltain perstuslaissa jokaiselle yksilölle on taattu life, liberty and pursuit of happiness. Individualismi selättää jälleen kollektivismin.
Ja kyllä, Platon reaalimaailmaan sovellettuna tuottaa Mussolinin, ja myös Hitlerin Saksassa tavoiteltiin abstraktia "kansan onnea". Lopputuloksena olivat kaasukammiot, kuten arvata saattoi.
Sammalkieli kirjoitti:
Marxilaisen uskontokritiikin omaksuminen ilman poliittista kommunismia on minusta.. no.. hieman nihilististä :D
Kiitos, tuo oli kauneinta mitä minulle on sanottu pitkään aikaan.
Uskonto luo aina yhteiskunnan, ei päinvastoin. Jokainen luterilainen maa on Ruotsi, jokainen kalvinistinen maa on Saksa, jokainen katolinen maa on Italia, jokainen islamilainen maa on Saudi-Arabia, jokainen buddhalainen maa on Thaimaa, jokainen hindulainen maa on Intia. Näin kärjistäen.
Saksa luterilainen suurin piirtein Baijeria lukuun ottamatta.
Sammalkieli:
Haluat siis viedä kansalta kipulääkkeen (kristinusko), mutta et parantaa sairautta (kapitalismi).
Haluan tietysti sekä viedä kansalta kipulääkkeen että parantaa sairauden. Joskaan en vetäisi yhtäläisyysmerkkejä sairauden ja kapitalismin välille (vaikka nykyisessä kapitalismissa varmasti korjattavaa onkin).
Toisaalta en ajattele, että olisi edes mahdollista saavuttaa yhteiskunta, jossa ei ole lainkaan katkeruutta eikä kaunaa parempiosaisia kohtaan. Parempi- ja huonompiosaisuus kun kumpuaa osittain biologiasta, eikä siis pelkästään yhteiskunnallisesta asemasta tai resursseista.
Jonkinlainen "kansan kipulääke" lienee siis aina tarpeen, mutta on päivänselvää, että jossain vaiheessa on syytä vaihtaa kivikautinen lääke parempaan, eli sellaiseen, jolla on vähemmän haitalliset maailmankuvalliset sivuvaikutukset.
Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että hindulaisen kastijärjestelmän ja buddhalaisen karman lain kaltaisia paskansietojärjestelmiä (ts. kaunan nollausjärjestelmiä) on hyvin vaikea korvata ihan tuosta vain. Niissä kun on pari tuhatta vuotta kehitystyötä ja kenttätestausta takana.
Marx lienee ollut väärässä olettaessaan uskonnon sosiologisesti merkitykselliseksi tekijäksi kansan ressentimentin suuntaajana: sekularismi nimittäin oli pitkällä jo 1800-luvulla; itse asiassa muussa tapauksessa Marx ei olisi edes voinut kirjoittaa tuollaista tekstiä mitä hän kirjoitti.
Hmm, kuinkakohan suuri osa kansasta oli tuolloin ateisteja? Veikkaan ettei ihan hirveän suuri osa. Sekularismi oli ehkä pitkällä siinä mielessä, että uskontoa saattoi julkisesti vastustaa ilman suurempia seuraamuksia, mutta tällainen sekularismin "pinnalle nousu" ei liity nyt tähän kipulääkeasiaan.
Lähetä kommentti