Rahaton maailma & tieteellisen tarkka kieli

Tällä sivustolla on ihan todellinen ja käynnissä oleva projekti rahattoman maailman puolesta. Sivulla kuvaillaan mm. suunnitelmia kokeellisen kaupunkiyhteisön pystyttämisestä.

Idea tuntuu toisaalta kiinnostavalta ja toisaalta ylioptimistiselta. Ensivaikutelmani on, että projekti olettaa liikaa ihmisten hyväntahtoisuudelta ja velvollisuudentunteelta.

Seuraava kieleen liittyvä huomio pisti silmään. En oikein tiedä mitä tästä ajatella. Ehdotus vaikuttaa vielä utopistisemmalta kuin rahaton yhteiskunta.

People will be educated in a much more precise and productive language. The language used by the average person is inadequate for resolving conflicts, but the language of science is free from ambiguities and the conflicts found in everyday emotionally-driven language. It is deliberately designed - as opposed to having evolved haphazardly through centuries of cultural change - to state problems in terms that are verifiable and readily understood by those who use it. Much of today’s confusion is the result of our inability to state problems precisely. When one can state problems precisely, we are more than half way to the solutions.

Kun emäalus tulee sun ilmatilaan

IDA:n vuodatuksen imussa puhdistan hieman sitä karstaa, jota lisääntyvä sä-passiivin kuuleminen on jättänyt aivolohkojeni väliin.

Tyypillinen henkisiä kiputiloja aiheuttava sä-passiivikeskustelu kulkee tähän tyyliin:

kaveri: "...siis nykyään, jos sä poltat kahvilassa edes tupakkaa..."
minä: (Mitäs tämä nyt on, kyllä sinä tiedät etten polta.)
kaveri: "...puhumattakaan että sä poltat jotain kannabista..."
minä: (No mitä helvettiä, luuletko että poltan kannabista?)
kaveri: "...niin sut voidaan poistaa sieltä etkä sä saa ehkä polttaa edes siinä oven edessä."
minä: (Mitä kahviloilla on minua vastaan? Miksi juuri minut poistetaan jos poltan? Eihän tuossa ollut mitään järkeä koko jutussa...)

Ja sitten huomaan, että kyse onkin maanmainiosta sä-passiivista, tuosta anglismien emäaluksesta. Ehkä rajoittunut aivokapasiteettini estää minua sekoittamasta kieliä näin modernilla tavalla.

Avaako oikean rodun edustaja pakolaiskeskustelun?

Hesarin sunnuntaidebatti-osiossa (4.10. sivu D6) oli oikein piristävä pohdinta kiintiöpakolaisuudesta. (Nettiversio on HS:n sivujen maksullisella puolella.)

Piristävän jutusta teki se, että sen kirjoittaja, iranilaissyntyinen lääkäri Alexis Kouros, edustaa oikeaa etnis-rodullista ihmistyyppiä ollakseen immuuni rasismi- ja muukalaisviha-argumenteille, jotka normaalisti lopettavat keskustelun alkumetreille. Siispä jos tähän juttuun joku äityy vastaamaan, on hänenkin argumentoitava asiapohjalta. Kerrassaan ihanaa. Seuraavassa joitain poimintoja Kourosin jutusta.

"Tein vuosina 2001-2005 yhteensä viisi dokumenttielokuvaa Suomeen otetuista kiintiöpakolaisista. Olin mukana, kun suomalainen viranomaisdelegaatio kävi vuonna 2001 Iranissa. ... Seurasin valintahaastatteluun päässeiden afgaanien elämää Iranissa, valintaprosessin keimuroita, suomalaiseen yhteiskuntaan valmentavaa kurssia ja lopulta pakolaisten elämää Suomessa. Kokemani ja näkemäni perusteella minulle syntyi käsitys, ettei kiintiöpakolaisten ottamisessa ole paljoakaan järkeä. ...

Pakolaisia on autettava. Keinoja on kuitenkin arvioitava kriittisesti. Onko oikein jakaa apua kuin lottovoittoa? Lottovoitto mullistaa harvojen elämän, mutta jättää suuret joukot oman onnensa nojaan. ... Jokaiseen kiintiöpakolaiseen kulutettu raha voisi pelastaa satoja taakse jätettyjä pakolaisia kurjuudesta. ... Asiasta pitäisi voida keskustella avoimesti ja hyväntahtoisesti sen sijaan, että keskustelusta tulisi vain ulkomaalaisvastaista populismia tai kansalaisia jyrkästi jakava vaaliteema."

Tällaisen mojovan avauspallon heitti Alexis. Ja samalla sivulla olikin Suomen pakolaisapu ry:n toiminnanjohtaja Kim Remitzin vastaus.

"Jos pakolaiset eivät pysty palaamaan kotimaahansa eivätkä asettumaan pysyvästi ensimmäiseen turvapaikkamaahan, heidän tilanteensa on äärimmäisen tukala.

Rasismiin törmätään kaikkialla, missä toinen väestöryhmä muuttaa uudelle alueelle. Sen vuoksi kriisien lähimaissa pakolaisten asuttaminen on paikoitellen todella vaikeaa. Ei ole tavatonta, että pakolaisia varastoidaan vankilamaisille leireille kymmeniksi vuosiksi.

Jotta näitä ihmisiä jollain tavalla voitaisiin auttaa, on luotu kiintiöpakolaisjärjestelmä, jonka kautta pieni osa apua tarvitsevista voidaan sijoittaa kolmansiin maihin."

Kim kuvailee hienosti kuinka kurjaa pakolaisilla voi kurjimmillaan olla, mutta hän ei nyt oikein onnistu vastaamaan päivän polttavaan kysymykseen: miksi lottovoittojen jakaminen pienelle osalle (0,2%) pakolaisista on paras (tai edes hyvä, tai edes siedettävä) tapa pyrkiä parantamaan tilannetta?