sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Kiva juttu nihilismistä

Radiotoimittaja ja tietokirjailija Kalle Haatanen kirjoitti muutama kuukausi sitten mukavan pikku pohdinnan nykyajan väsyneestä nihilismistä. Kirja on myös innokas puolustuspuhe toisenlaiselle ilmiölle, Nietzschen elämänjanoiselle nihilismille. Kirjan nimi on Ei voisi vähempää kiinnostaa.
Moralisti - uskostaan tai opistaan varma - ajattelee, että ihmiselämä ei ole kelvollista elettäväksi ilman vahvoja suuntaviivoja, uskoa johonkin kiinteään ja ikuiseen tai edes suuntaa-antaviin ohjeviittoihin. Nykyajan passiivinen nihilisti tokaisisi tähän ehkä 'Hei, älä viitsi. Get a life.' [...] Elämä onkin siis itse asiassa jonkinlainen joutilaisuuden ja välinpitämättömyyden muoto, jolle on turha asettaa mitään kriteereitä. Laissez-faire-elämää parhaimmillaan - juuri se elämänmuoto, joka kaikkein parhaimmin kuvaa passiivisen nihilistin elämänasennetta. Terveeksi ja raikkaaksikin joku voisi sitä ehkä luonnehtia.

Moralistien - ja aktiivisten nihilistien - nenässä tuo tuulahdus on kaikkea muuta kuin raikas. Se löyhkää paikoilleen jääneelle ja kyllääntyneelle kulttuurille, ummehtuneelle eurooppalaiselle väsymykselle. Asiaa vain pahentaa se, että nykyinen passiivinen nihilismi on oikeastaan kahden kurjaksi katsotun kulttuurin tuottama epäsikiö. Ei riitä, että eurooppalaisuus on kulkenut kitkuttaen pitkän tiensä loppuun. Siihen on lisätty Amerikan - dynaamisuuden, positiivisuuden ja pinnallisuuden mantereen (väitetään) - demokratian ihanteen kaikkein väsynein muoto, kulttuurirelativismi.

Demokratiaa vasta-alkajille: älä välitä mistään yhtään mitään. Sanotaan vaikka, että jotkut uskovat, että Jumala on afroamerikkalainen juutalaisnainen, joka loi maailman viidessä päivässä ja käski kaikki koirat teuraalle kun ne saavuttavat neljän vuoden iän. Mikäs siinä. Sitä paitsi näistä asioista ei oikein ole soveliasta puhua poliittisen korrektiuden vallitessa, ne kun liittyvät niin voimakkaasti rotuun, uskontoon ja elämäntapaan. Parempi jättää kaikki keskustelu, ja siten mahdollinen kunnioittaminen, kokonaan väliin ja antaa kaikkien vain olla.

Haatanen jakaa nihilismin passiiviseen ja aktiiviseen. Passiivinen nihilisti on hällä väliä -tyyppi ja laiska opportunisti, joka tuntee lähinnä loputonta ironiaa sillä 'kaikki on jo nähty'. Aktiivinen nihilisti taas on "sankarillinen hahmo, joka kykenee kantamaan mitättömän, nihilistisen ajan herooisesti harteillaan". Loputtomassa elämänriemussaan hän hyväksyy jopa tämän ei-minkään ja päinvastoin ammentaa sieltä voimansa.
Paljastan henkisen teini-ikäisyyteni, se kun ei tunnu katoavan kokonaan koskaan. Nietzschen lukeminen erityisesti aamuyöllä aiheuttaa valtavia mielenkuohuja ja sellaista väkivaltaista repivää rakkautta Elämää kohtaan, että rauhoittavia voi popsia kuin karkkia, mutta mikän ei saa tunnetta talttumaan, kun tarkasteleekin elämää vaarallisena ja esteettisenä täysin ristiriitaisten voimien ja valtojen maailmanhistoriana, jonka äkillisesti tuntee tiivistyvän omassa ruumiissaan hic et nunc, tässä ja nyt, ja huutaa sille: Kyllä!

Aktiivinen nihilismi on elämän mittainen taistelu helppoa elämää ja mitäänsanomattomuutta vastaan. Aktiiviselle nihilistille vapaus ei piile siinä, että joku kertoo miten asiat täytyy tehdä; yhtä vähän se löytyy heittäytymisestä sen varaan, että millään ei ole mitään väliä. (Passiivinen nihilisti puolestaan löytää vapauden molemmista näistä ääripäistä.)
Nihilistin kohtalo ja kohtalonrakkaus kiertyykin takaisin itseensä. Kyse ei ole vain siitä, että aktiivinen nihilisti olisi samassa suhteessa Totuuteen, Kauneuteen ja Suuruuteen kuin moralistit ja teologit. Nihilistin tapauksessa tämä suhde syntyisi vain negaation kautta. Itse asiassa nihilistin kohtalo on astetta julmempi ja samalla myös sankarillisempi. Nihilisti joutuu kohtaamaan nihilismin itsensä - perimmäisen ei-minkään - ja jatkamaan uljaasti kamppailuaan.
[...]
Nietzscheläinen maailmankuva halveksuu banaaleja, kaikkialle levinneitä, demokraattisia ja joukkosieluisia ilmiöitä. Sen kaikkein keskeisin piirre on sankarillisuus ja aristokraattisuus. Aristokratia ei ole vain kunniaa, ylemmyyttä ja harvalukuisuutta. Täytyy huomata, että sen keskeisin piirre on esteettinen, ei moraalinen. Aristokraattisuudessa elämä ja estetiikka ovat sulautuneet täydellisesti toisiinsa.

Ei kommentteja: