"-Käsitykseni mukaan demokratia syntyy silloin, kun köyhät pääsevät valtaan, surmaavat osan vastustajistaan , ajavat osan maanpakoon ja jakavat valtiolliset virat tasapuolisesti muille; useimmissa tapauksissa virat jaetaan siinä arpomalla.
- Tällainen juuri on demokraattinen järjestelmä, samantekevää onko se saatu aikaan aseiden avulla tai niin että toiset peloissaan antavat periksi.
- Miten he nyt sitten järjestävät olonsa? Ja millainen tämä valtiomuoto oikein on? Sehän on nimittäin selvää, että vastaavanlainen ihminen osoittautuu tyypiltään demokraattiseksi.
- Niin kyllä.
- Ensinnäkin kaikki siellä ovat tietysti vapaita, valtiossa vallitsee kaikkialla elämisen vapaus ja sananvapaus, ja jokaisella on siellä valta tehdä mitä haluaa. ...
- Kun vapautta janoava demokraattinen valtio saa johtajikseen kehnoja juomanlaskijoita ja juopuu liiaksi laimentamattomasta vapaudesta, se rankaisee johtomiehiään syyttämällä heitä kunnottomiksi oligarkeiksi, elleivät he ole hyvin helläkätisiä ja tarjoa kansalaisilleen runsaasti vapautta.
- Niinhän se tekee.
- Niitä, jotka tottelevat viranomaisia, se herjaa mitättömiksi orjailijoiksi, mutta alamaisina esiintyviä hallitsijoita ja hallitsijoina esiintyviä alamaisia se ylistää ja kunnioittaa sekä yksityisesti että julkisesti. Tällaisessa valtiossa vapauden henki ulottuu pakostakin kaikkialle, eikö totta?
- Tietysti.
- Se leviää myös koteihin, ja lopulta tämä anarkia tarttuu eläimiinkin.
- Missä mielessä?
- Siten, että isä tottuu olemaan yhdenvertainen poikansa kanssa ja pelkäämään poikiaan, poika taas esiintyy isänsä vertaisena eikä kunnioita ja pelkää vanhempiaan, jotta saisi olla vapaa. Ja metoikki on kansalaisen kanssa samanarvoinen ja kansalainen metoikin, ja vieraspaikkakuntalainen samaten.
- Niinhän siinä käy.
- Niin, ja sama ilmenee myös pikkuseikoissa. Tuollaisessa valtiossa opettaja pelkää ja mielistelee oppilaita, oppilaat halveksivat opettajiaan ja ohjaajiaan. Nuoret ylipäänsä esiintyvät vanhempien vertaisina ja jäljittelevät heitä sanoin ja teoin, vanhukset taas alentuvat nuorten tasolle, ovat kovasti leikkisiä ja hauskoja ja matkivat nuoria, jotta eivät vaikuttaisi äreiltä ja määräileviltä.
- Aivan niin. ...
- Ihmisten palveluksessa olevat eläimetkin ovat täällä niin paljon vapaampia kuin muualla, ettei sitä voi uskoa ellei olisi omin silmin nähnyt. Täällä pitää paikkansa sananparsi "millainen emäntä, sellainen koira", ja myös hevoset ja aasit ovat tottuneet kulkemaan niin vapaina ja ylväinä, että törmäävät vastaantulijoihin, elleivät nämä anna tietä. Ja tällainen yletön vapaus vallitsee kaikilla muillakin alueilla. ...
- Ja kuten voit nähdä, lopputulos tästä kaikesta on se, että kansalaiset kehittyvät niin herkkätuntoisiksi, että he torjuvat kiukkuisina kaiken, mikä vivahtaakaan orjuuttamiseen. Lopulta he viittaavat kintailla laeillekin, yhtä hyvin kirjoitetuille kuin kirjoittamattomille, jottei vaan kukaan olisi heidän isäntänään."
- Platon: Valtio
maanantai 20. lokakuuta 2008
Kuolema
Ensimmäinen askel rehellisemmän (ja hedelmällisemmän) elämänasenteen löytämisessä on elämän - minuuden kokeman elämän - väliaikaisuuden hyväksyminen. Sen rakastaminen. Todellisuuden rakastaminen. Kuoleman rakastaminen osana elämää.
Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.
Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:
"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."
Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.
Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.
Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.
Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.
Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.
Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.
Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?
Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.
Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.
Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.
Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.
Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:
"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."
Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.
Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.
Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.
Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.
Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.
Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.
Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?
Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.
Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.
Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.
lauantai 11. lokakuuta 2008
"Tullaanko hetken aikaa kahdestaan?"
Kielen rakenne luo ihan itsekseen salakavalia "totuuksia" elämisen ja maailman luonteesta. Yksi iso, paha ja todella hyvin naamioitunut susi on olla-verbi.
Kun puhutaan, että asiat "ovat", luodaan samalla, aivan automaattisesti, kuva jostain pysyvästä. Tämä mielikuva asioiden pysyvyydestä on tietysti arkihavaintojen perusteella aivan luonnollinen, sillä monet näkemämme asiat todellakin näyttävät pysyviltä ja vaikuttavat vain "olevan" siinä, itsekseen. Nykyfysiikka on kuitenkin paljastanut maailmasta puolia, jotka ovat aiemmin olleet täysin piilossa ihmissilmältä, ja jotka vievät pohjan arkijärkevältä olemis-ajattelulta. Pienemmässä mittakaavassa maailmassa ei ole mitään, mikä "on".
Entäpä jos, nykyhavaintojen valossa, jätetäänkin ajattelusta oleminen pois ja siirrytään realistisemmin ajattelemaan kaikkea tulemisena? Silloin maailmassa mikään ei "ole", vaan kaikki ainoastaan "tulee" joksikin, olematta missään vaiheessa mitään, mikä vain "on". Ja tämä "tuleminen" tapahtuu vuorovaikutuksena muun "tulevan" kanssa. Kaikki vääjäämättä vaikuttaa kaikkeen yhtenä tulemisen tilassa olevana kudelmana.
Tätä ajatusta kun hieman pyörittelee ja antaa sen kypsyä, huomaa kuinka erilaisen pohjan se antaa asioille ja koko maailmankuvalle. Tulemisen näkökulmasta nähtynä ihmiset eivät enää "ole yhdessä", vaan "tulevat yhdessä", vaikuttaen toistensa tulemiseen. En vain "syö ruokaa, joka sitten hajoaa paloiksi sisälläni", vaan "tulen ruokani kanssa" joksikin uudeksi. Näin ajateltuna maailman muuttumista ei enää tarvitse selittää minään "itsekseen olevana aineena", jota jokin tahto, sielu tai voima liikuttaa. Ajatukset ikuisista asioista ja olevaisista tippuvat pois mielestä ikäänkuin luonnostaan. Maailma yksinkertaisesti tulee.
Vaikka fysiikan havainnot uudenlaiseen ajattelutapaan kannustaisivatkin, ei sitä tietenkään kannata omaksua, ellei se ole käytännössä ihmiselle hyödyllisempi. Minusta on alkanut tuntumaan, jonkin aikaa asioita uudelta kantilta katseltuani, että se on. En tietenkään
tarkoita arkielämän esineitä, jotka todellakin näyttävät vain "olevan" ja näin on kätevää ajatellakin. Sen sijaan suurten kysymysten äärellä, maailman luonnetta mietittäessä, tulemis-ajattelu vaikuttaa luonnollisemmalta. Myös tieteellisesti.
Lopuksi haluan vielä huomauttaa, etten ajattele, että tässä oltaisiin löydetty fysiikan havaintojen kautta joku absoluuttinen totuus, vaan ainoastaan hedelmällisempi tapa nähdä maailma. (Tiede löytää varmasti taas kohta lisää tapoja selittää maailman menoa.) Filosofithan ovat muuten heitelleet tämän suuntaisia ajatuksia jo kauan sitten, mutta nykyään niitä tukemassa on myös ihan konkreettisia havaintoja.
Kun puhutaan, että asiat "ovat", luodaan samalla, aivan automaattisesti, kuva jostain pysyvästä. Tämä mielikuva asioiden pysyvyydestä on tietysti arkihavaintojen perusteella aivan luonnollinen, sillä monet näkemämme asiat todellakin näyttävät pysyviltä ja vaikuttavat vain "olevan" siinä, itsekseen. Nykyfysiikka on kuitenkin paljastanut maailmasta puolia, jotka ovat aiemmin olleet täysin piilossa ihmissilmältä, ja jotka vievät pohjan arkijärkevältä olemis-ajattelulta. Pienemmässä mittakaavassa maailmassa ei ole mitään, mikä "on".
Entäpä jos, nykyhavaintojen valossa, jätetäänkin ajattelusta oleminen pois ja siirrytään realistisemmin ajattelemaan kaikkea tulemisena? Silloin maailmassa mikään ei "ole", vaan kaikki ainoastaan "tulee" joksikin, olematta missään vaiheessa mitään, mikä vain "on". Ja tämä "tuleminen" tapahtuu vuorovaikutuksena muun "tulevan" kanssa. Kaikki vääjäämättä vaikuttaa kaikkeen yhtenä tulemisen tilassa olevana kudelmana.
Tätä ajatusta kun hieman pyörittelee ja antaa sen kypsyä, huomaa kuinka erilaisen pohjan se antaa asioille ja koko maailmankuvalle. Tulemisen näkökulmasta nähtynä ihmiset eivät enää "ole yhdessä", vaan "tulevat yhdessä", vaikuttaen toistensa tulemiseen. En vain "syö ruokaa, joka sitten hajoaa paloiksi sisälläni", vaan "tulen ruokani kanssa" joksikin uudeksi. Näin ajateltuna maailman muuttumista ei enää tarvitse selittää minään "itsekseen olevana aineena", jota jokin tahto, sielu tai voima liikuttaa. Ajatukset ikuisista asioista ja olevaisista tippuvat pois mielestä ikäänkuin luonnostaan. Maailma yksinkertaisesti tulee.
Vaikka fysiikan havainnot uudenlaiseen ajattelutapaan kannustaisivatkin, ei sitä tietenkään kannata omaksua, ellei se ole käytännössä ihmiselle hyödyllisempi. Minusta on alkanut tuntumaan, jonkin aikaa asioita uudelta kantilta katseltuani, että se on. En tietenkään
tarkoita arkielämän esineitä, jotka todellakin näyttävät vain "olevan" ja näin on kätevää ajatellakin. Sen sijaan suurten kysymysten äärellä, maailman luonnetta mietittäessä, tulemis-ajattelu vaikuttaa luonnollisemmalta. Myös tieteellisesti.
Lopuksi haluan vielä huomauttaa, etten ajattele, että tässä oltaisiin löydetty fysiikan havaintojen kautta joku absoluuttinen totuus, vaan ainoastaan hedelmällisempi tapa nähdä maailma. (Tiede löytää varmasti taas kohta lisää tapoja selittää maailman menoa.) Filosofithan ovat muuten heitelleet tämän suuntaisia ajatuksia jo kauan sitten, mutta nykyään niitä tukemassa on myös ihan konkreettisia havaintoja.
lauantai 27. syyskuuta 2008
Ex nihilo
Muutama sana nihilismistä.
Sanassa tuntuu olevan hiukan negatiivinen sävy, eikä ihan syyttä, sillä aatteen pohja-ajatuksena oleva maailman tarkoituksettomuus herättää helposti torjuntareaktion. Ja ehkäpä nihilisteissä onkin tavallista enemmän pessimistejä ja ahdistuneita. Sana myös kuulostaa vähän negatiiviselta sekä äänteellisesti että mielleyhtymällisesti. Nihilisti - nihkeä - nyrpeä - angstaava - synkeä. Jotain tuollaista minulla syntyy päässä kun assosioin vapaasti. Välillä sitä tunnutaan käytettävän vain haukkumanimityksenä, esim. kaikkea vastustavalle kapinanuorelle.
Sanalle ei kuitenkaan ole neutraalia korvaajaa, joten päätin olla nihilisti kitkerästä sivumausta huolimatta. Parempi kuitenkin kitkerä kuin imelä. Ja oikeastaan parempi kitkerä kuin täysin neutraali. Eli oikeastaan ihan kiva.
Yleensä nihilismillä tarkoitetaan eksistentiaalista nihilismiä, eli näkemystä, että olemassaolollamme ei ole mitään valmiiksi annettua arvoa tai päämäärää. Tätä tarkoitan minäkin, kun kutsun itseäni nihilistiksi, mutta lisään sivuhuomautuksena, että kun maailmasta näin häviää suuri päämäärä, nousee ihminen (ja elämä yleensä, kaikki) yhtaikaa kaiken lopputulokseksi, päämääräksi sekä määrittäjäksi.
Joskus nihilismin käsitteeseen ajatellaan kuuluvaksi myös eettisen nihilismin, eli näkemyksen, ettei ole myöskään valmiiksi annettuja moraalisia totuuksia. Ihminen, ja elämä yleensä, luo kunakin aikana omat moraaliset arvonsa. Jaan tämänkin näkemyksen.
Joskus nihilismillä tarkoitetaan myös poliittista nihilismiä, eli vallitsevan yhteiskuntarakenteen totaalista torjumista. Tätä aatetta en ihan täysin jaa, sillä yhteiskunta ilman muuta tarvitsee rakenteen, eikä nykyinen nyt ihan läpeensä huonokaan ole. Siinä kun on periaatteessa jonkinlaisia meritokraattisia puolia, mikä on mielestäni hyvä juttu. Huonoa siinä on vallan heikkous ja sen epämääräinen hajaantuminen suuryrityksille ja poliitikoille, sekä näiden seikkojen aiheuttama päämäärättömyys ja ohjautumattomuus. Ja myös toisinpäin, päämäärättömien aatteiden aiheuttama vallan epämääräisyys.
Nihilismissä päällimmaisenä ongelmana on sen tyhjyys; se on tavallaan näkemys joka kieltää kaikki näkemykset. Ja sekös masentaa ihmistä, joka on tottunut antamaan arkielämän tapahtumille tekijän ja tarkoituksen, ja tottakai haluaa sellaiset myös elämälle ja koko maailmalle, jotta olemiselle saataisiin pohja. Tai, jos nyt ei keksitä mitään konkreettia tekijää tai päämäärää, ainakin halutaan uskoa joidenkin muuttumattomien, moraalisten ja maailmallisten, totuuksien olemassaoloon. Halutaan jokin vankkumaton pohja, koska arkimaailmakin tuntuu toimivan vankkumattomien luonnonlakien mukaan. Onhan elämällä oltava jokin suurempi merkitys, kun arkiasioillakin tuntuu oma logiikkansa olevan.
Japanilainen filosofi Keiji Nishitani on käsitellyt, kirjassaan The Self-Overcoming of Nihilism, hienosti nihilismiä ja sitä, kuinka se lopulta voittaa itse oman pessimisminsä:
Tässä 'will to power' viittaa Nietzschen vallantahto -käsitteeseen, joka on kaiken elämän perusolemus. Hieman laajempi nihilismin esittely löytyy esimerkiksi täältä.
Sanassa tuntuu olevan hiukan negatiivinen sävy, eikä ihan syyttä, sillä aatteen pohja-ajatuksena oleva maailman tarkoituksettomuus herättää helposti torjuntareaktion. Ja ehkäpä nihilisteissä onkin tavallista enemmän pessimistejä ja ahdistuneita. Sana myös kuulostaa vähän negatiiviselta sekä äänteellisesti että mielleyhtymällisesti. Nihilisti - nihkeä - nyrpeä - angstaava - synkeä. Jotain tuollaista minulla syntyy päässä kun assosioin vapaasti. Välillä sitä tunnutaan käytettävän vain haukkumanimityksenä, esim. kaikkea vastustavalle kapinanuorelle.
Sanalle ei kuitenkaan ole neutraalia korvaajaa, joten päätin olla nihilisti kitkerästä sivumausta huolimatta. Parempi kuitenkin kitkerä kuin imelä. Ja oikeastaan parempi kitkerä kuin täysin neutraali. Eli oikeastaan ihan kiva.
Yleensä nihilismillä tarkoitetaan eksistentiaalista nihilismiä, eli näkemystä, että olemassaolollamme ei ole mitään valmiiksi annettua arvoa tai päämäärää. Tätä tarkoitan minäkin, kun kutsun itseäni nihilistiksi, mutta lisään sivuhuomautuksena, että kun maailmasta näin häviää suuri päämäärä, nousee ihminen (ja elämä yleensä, kaikki) yhtaikaa kaiken lopputulokseksi, päämääräksi sekä määrittäjäksi.
Joskus nihilismin käsitteeseen ajatellaan kuuluvaksi myös eettisen nihilismin, eli näkemyksen, ettei ole myöskään valmiiksi annettuja moraalisia totuuksia. Ihminen, ja elämä yleensä, luo kunakin aikana omat moraaliset arvonsa. Jaan tämänkin näkemyksen.
Joskus nihilismillä tarkoitetaan myös poliittista nihilismiä, eli vallitsevan yhteiskuntarakenteen totaalista torjumista. Tätä aatetta en ihan täysin jaa, sillä yhteiskunta ilman muuta tarvitsee rakenteen, eikä nykyinen nyt ihan läpeensä huonokaan ole. Siinä kun on periaatteessa jonkinlaisia meritokraattisia puolia, mikä on mielestäni hyvä juttu. Huonoa siinä on vallan heikkous ja sen epämääräinen hajaantuminen suuryrityksille ja poliitikoille, sekä näiden seikkojen aiheuttama päämäärättömyys ja ohjautumattomuus. Ja myös toisinpäin, päämäärättömien aatteiden aiheuttama vallan epämääräisyys.
Nihilismissä päällimmaisenä ongelmana on sen tyhjyys; se on tavallaan näkemys joka kieltää kaikki näkemykset. Ja sekös masentaa ihmistä, joka on tottunut antamaan arkielämän tapahtumille tekijän ja tarkoituksen, ja tottakai haluaa sellaiset myös elämälle ja koko maailmalle, jotta olemiselle saataisiin pohja. Tai, jos nyt ei keksitä mitään konkreettia tekijää tai päämäärää, ainakin halutaan uskoa joidenkin muuttumattomien, moraalisten ja maailmallisten, totuuksien olemassaoloon. Halutaan jokin vankkumaton pohja, koska arkimaailmakin tuntuu toimivan vankkumattomien luonnonlakien mukaan. Onhan elämällä oltava jokin suurempi merkitys, kun arkiasioillakin tuntuu oma logiikkansa olevan.
Japanilainen filosofi Keiji Nishitani on käsitellyt, kirjassaan The Self-Overcoming of Nihilism, hienosti nihilismiä ja sitä, kuinka se lopulta voittaa itse oman pessimisminsä:
According to Nietzsche, these values [cosmological values of purposiveness, unity and truth] are fabricated by the will in order to control the actual world and make it easier to deal with. They are, as it were, a kind of handle that the will has attached to the world to manipulate it. At the basis of the scheme lie hidden considerations of utility and the human instinct for self-preservation. The purpose is efficient self-deception. The resulting falsehoods are falsehoods 'of principle': their fabrication is indispensable for human survival. [...]
Life is not tied down to any fixed truth, nor does becoming hold fast to 'Being'. There is a leap toward further, broader horizons, and the emergence of new possibilities for humanity; in this sense, 'deception', 'illusion', and so on are always expressions of human power and potential. [...]
At any rate, the return to the standpoint of will to power takes a person of strong will who can stand existence in a world without 'purpose, unity or truth', a world of becoming where everything constantly shifts, flows, perishes or is born - in short, one who can stand up to the absolute nihility of 'the death of God'. It requires relentlessly tracking down and negating all idealistic and otherworldly worldviews and moralities in oneself and others; such a one must, in Nietzsche's own words, be 'the murderer of God'. Only thus can one come to an absolute affirmation of life and human destiny. Such a person can, through a sudden reversal of perspective, look into the abyss of the nihility of the absence of God and truth and see the creative will there and the horizon of infinite possibility and power behind the entire fabrication.
Tässä 'will to power' viittaa Nietzschen vallantahto -käsitteeseen, joka on kaiken elämän perusolemus. Hieman laajempi nihilismin esittely löytyy esimerkiksi täältä.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Perusta
Olen lykännyt kirjoittelua monesti sillä verukkeella, että maailmankuvani on tässä viime aikoina vähän hakenut muotoaan, eivätkä ajatukseni ole siksi muka olleet tarpeeksi selkeitä. Se on tietysti typerä syy, sillä kirjoittaminen, eli kieleksi pakottaminen, on loistava tapa selkeyttää ajatuksia.
Maailmankuvani muutoksen suunta on ollut perus-tieteellisestä agnostikosta kohti eksistentialistista ateismia. Yritän tässä kirjoituksessa selittää mitä sillä tarkoitan. Asia on tärkeä, sillä monet väittelyt tuppaavat sieventymään elämänkatsomuseroihin.
Esimerkiksi vaalikeskustelut voitaisiin aloittaa elämänkatsomuskierroksella: "Mitä on maailma? Mitä on elämä? Mitä on ihminen?" Siltä pohjalta olisi helppo ymmärtää mitä ehdokkaat edustavat ja millaisia päätöksiä he luultavasti tulevat tekemään. Haittana tietysti olisi se, ettei kaikilla ehdokkaillamme ole mitään näkemystä. En nyt väitä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla semmoinen, tai että näkemyksettömyys tekisi ihmisestä huonon. Mutta päättäjä, jolla ei ole näkemystä oman olemisensa perustasta on naurettavuuden huippu. Päättäjienhän pitäisi päättää, mihin me kaikki pyrimme. (Tämä on ateistinen näkemys päättäjästä. Kristillinen päättäjä taas on jo ajatuksena hupaisa.)
Ellei ihmisellä ole omaa näkemystä minkä pohjalta arvottaa asioita, tekee hän päätöksensä satunnaisesti opittujen arvojen perusteella. Näkemyksetön ihminen perustelee valintansa näin: "Tämä on arvokkaampi päämäärä kuin tuo, koska niin se vain on." Yleensä hän jättää loppuosan lauseesta pois, sillä se kuulostaa epämukavalta jopa hänen korviinsa. Kun taas näkemyksellinen ihminen perustelee kantansa "...koska maailma on sellainen ja sellainen." Hänen arvonsa ovat yhtenäisiä ja edustavat rehellisesti jotain näkemystä maailmasta. Hän ei ole valinnut niitä (alitajuisesti) esim. yleisen hyväksynnän saavuttamiseksi tai vedotakseen vastakkaiseen sukupuoleen. Hän on tietysti saattanut valita edustamansa maailmankuvan näistä syistä, mutta tämä onkin ihan toinen ongelma.
Se, ettei päättäjien elämänkatsomusta nykyään edes keksitä kysyä, on minusta hyvä merkki siitä, ettei oikeita päättäjiä ole, eikä niitä edes osata haluta. Olemme jopa oppineet, ettei niitä saa haluta. Syynä on sisäistetyt totuudet kuten "vapaa markkinatalous", "samanarvoisuus" (tasapäistämisenä), "elintason nousu", joita kannetaan säkissä nimeltään "hyvä sinänsä". Kaikki mikä aikoo tutkia tämän säkin todellista arvopohjaa ilmeneekin uhkana.
Noniin, meni sivuraiteelle, jolle varmaan palaan joskus. Takaisin elämänkatsomukseeni. Tarkka kuvaus on vaikea tehdä lyhyesti, mutta yritän.
Ismeillä luokiteltuna olen eksistentialisti. Yksi kuuluisimpia eksistentialisteja on suosikkikifilosofini Nietzsche. Jos olet lukenut miehen tuotoksia, tiedät suunnilleen miten maailman näen. Tällaisessa esittäytymisessä on kuitenkin vaaransa, sillä monella on hänestä jonkinlainen satunnainen, ohimennen muodostunut mielikuva, joka on valitettavan usein väärä. Jopa wikipedian kuvaus miehestä on kylmän sävyinen. Hyvä johdanto miehen mietteisiin löytyy Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia. Myös Kierkegaard, Marx ja Sartre tuntuvat ajattelevan elämää samankaltaiselta pohjalta (tai pohjattomuudesta) kukin tietysti omalla tavallaan. Tässä on eräästä artikkelista napattu hyvä kommentti:
Minusta tuo life-affirming, eli elämänmyönteinen, on juuri oikea sana kuvaamaan Nietzschen ajatuksia ja sitä, mikä erottaa hänet edukseen muista nihilisteistä. Pidän myös siitä, kuinka hänen kirjoitustensa tyyli on yhteensopiva hänen edustamansa maailmankuvan kanssa. Hän tuntuu siis edustavan ajattelutapaansa olemuksellaan, eikä se tunnu pelkältä akateemiselta jaarittelulta.
Maailmankuvani pohjalla on yksinkertainen havainto siitä, että kaikkea elämää yhdistää pyrkimys kasvuun. Nimitetään tätä pyrkimystä vaikka elinvoimaksi. Kasvu on jokaisen elämän ilmentymän peruspyrkimys. Perustasolla jokainen eliölaji jatkaa kasvuaan kunnes se tuhoaa resurssinsa ja itsensä, tai kunnes se saavuttaa tasapainotilan jossa ympäristön rajoittavat voimat ovat tasapainossa elinvoiman kanssa. Elinvoima-ajattelu voidaan jossain heikossa mielessä yleistää myös elottomaan, sillä alkeishiukkasmittakaavassa ei ole mitään ainetta, joka vain staattisesti "on". Ajattelumme olla-verbi on tässä vaarallinen harhauttaja. Alkeishiukkanen on oikeastaan vain reagointia muihin hiukkasiin, jotka nekin ovat vain reagointia. Eloton aines siis voidaan, jos halutaan, ajatella jonkinlaisena elinvoiman vähiten kehittyneenä (tai vähiten symbioottisena) muotona.
Tämä yksinkertainen havainto on ainoa mitä tarvitaan maailman "ymmärtämiseksi". Kaikki muut totuudet ja käsitteet, kuten sielu, kohtalo, numerot, tiede, jumala, meistä riippumaton maailma, ihminen ja ihmis-ego, ovat vain välineitä elämän pyrkmyksessä kasvaa. Varsinaisia totuuksia ei ole, vaan kysymys on hyödyllisyydestä. Totuudet ovat vain kasvamiselle hyödyllisiä tapoja tulkita tai vuorovaikuttaa muun kasvavan maailman kanssa. Jos joku tulkinta lakkaa olemasta hyödyllinen, se lakkaa olemasta "totta". Elämä luo omat totuutensa ja asettaa omat arvonsa. Sen ainoa valmiiksi asetettu päämäärä on kasvaminen, sillä elämä itsessään on juuri sitä.
Laitoin edellisessä kappaleessa ymmärtämisen lainausmerkkeihin, sillä tämäkin maailmankatsomus on vain tulkinta (tai jonkin syvemmän karkeistus), ja senkin totuus perustuu lähinnä hyödyllisyyteen. Kaikki nihilistiset ajattelutavat ovat tällä tavalla paradoksaalisia, mutten koe sitä lainkaan häiritsevänä asiana.
Siinä lyhyesti perustaa. Kun maailmaa alkaa katsella tästä näkökulmasta, on ilahduttavaa havaita kuinka asiat loksahtelevat luontevasti paikalleen.
Sivuhuomautuksena haluan vielä sanoa, että akateemisen filosofian luoma tunkkainen mielikuva piti minut kaukana filosofeista 29-vuotiaaksi saakka, kunnes aivan sattumalta löysin 1800-luvun ajattelijat, kun kirjastossa käsiini sattui väärässä hyllyssä ollut teos. Minusta esim. Wittgenstein ja Husserl, niinkuin moni muukin 1900-luvun filosofi, pakenevat hitusen liian syvälle kliiniseen tieteellisyyteen. Liika akateemisuus tulee pitää erillään filosofiasta, sillä akateemisuuden tehtävä on työkalujen kehittäminen. Filosofia puolestaan on pyrkimystä siihen, että ihminen edustaisi myös tietoisella tasolla sitä, mitä mitä hän on. Tässä pyrkimyksessä objektiivisuus, totuuden ihannointi ja systematisointi voivat olla haitaksi.
Näin väittäessäni olen tottakai näkemykseni sokaisema, eli koko väite on pelkkää vaivihkaista maailmankatsomukseni toistamista. Tämä tekee siitä oikeastaan katsomuspropagandaa, koska väite käsitteli sitä, miten katsomuksia tulisi etsiä. Juuri tämän ilmiön vuoksi ajattelen että ihmisten pitäisi, myös politiikassa, aloittaa tutustuminen keskustelemalla maailmankatsomuksistaan. (Koko ajatus tuntuu, ikävä kyllä, nykyisessä poliittisessa keskusteluilmapiirissä täysin vieraalta, vaikka sen oleellisuus on ilmiselvä.) Tästä syystä myös aloitin blogini tällä tekstillä.
Maailmankuvani muutoksen suunta on ollut perus-tieteellisestä agnostikosta kohti eksistentialistista ateismia. Yritän tässä kirjoituksessa selittää mitä sillä tarkoitan. Asia on tärkeä, sillä monet väittelyt tuppaavat sieventymään elämänkatsomuseroihin.
Esimerkiksi vaalikeskustelut voitaisiin aloittaa elämänkatsomuskierroksella: "Mitä on maailma? Mitä on elämä? Mitä on ihminen?" Siltä pohjalta olisi helppo ymmärtää mitä ehdokkaat edustavat ja millaisia päätöksiä he luultavasti tulevat tekemään. Haittana tietysti olisi se, ettei kaikilla ehdokkaillamme ole mitään näkemystä. En nyt väitä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla semmoinen, tai että näkemyksettömyys tekisi ihmisestä huonon. Mutta päättäjä, jolla ei ole näkemystä oman olemisensa perustasta on naurettavuuden huippu. Päättäjienhän pitäisi päättää, mihin me kaikki pyrimme. (Tämä on ateistinen näkemys päättäjästä. Kristillinen päättäjä taas on jo ajatuksena hupaisa.)
Ellei ihmisellä ole omaa näkemystä minkä pohjalta arvottaa asioita, tekee hän päätöksensä satunnaisesti opittujen arvojen perusteella. Näkemyksetön ihminen perustelee valintansa näin: "Tämä on arvokkaampi päämäärä kuin tuo, koska niin se vain on." Yleensä hän jättää loppuosan lauseesta pois, sillä se kuulostaa epämukavalta jopa hänen korviinsa. Kun taas näkemyksellinen ihminen perustelee kantansa "...koska maailma on sellainen ja sellainen." Hänen arvonsa ovat yhtenäisiä ja edustavat rehellisesti jotain näkemystä maailmasta. Hän ei ole valinnut niitä (alitajuisesti) esim. yleisen hyväksynnän saavuttamiseksi tai vedotakseen vastakkaiseen sukupuoleen. Hän on tietysti saattanut valita edustamansa maailmankuvan näistä syistä, mutta tämä onkin ihan toinen ongelma.
Se, ettei päättäjien elämänkatsomusta nykyään edes keksitä kysyä, on minusta hyvä merkki siitä, ettei oikeita päättäjiä ole, eikä niitä edes osata haluta. Olemme jopa oppineet, ettei niitä saa haluta. Syynä on sisäistetyt totuudet kuten "vapaa markkinatalous", "samanarvoisuus" (tasapäistämisenä), "elintason nousu", joita kannetaan säkissä nimeltään "hyvä sinänsä". Kaikki mikä aikoo tutkia tämän säkin todellista arvopohjaa ilmeneekin uhkana.
Noniin, meni sivuraiteelle, jolle varmaan palaan joskus. Takaisin elämänkatsomukseeni. Tarkka kuvaus on vaikea tehdä lyhyesti, mutta yritän.
Ismeillä luokiteltuna olen eksistentialisti. Yksi kuuluisimpia eksistentialisteja on suosikkikifilosofini Nietzsche. Jos olet lukenut miehen tuotoksia, tiedät suunnilleen miten maailman näen. Tällaisessa esittäytymisessä on kuitenkin vaaransa, sillä monella on hänestä jonkinlainen satunnainen, ohimennen muodostunut mielikuva, joka on valitettavan usein väärä. Jopa wikipedian kuvaus miehestä on kylmän sävyinen. Hyvä johdanto miehen mietteisiin löytyy Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia. Myös Kierkegaard, Marx ja Sartre tuntuvat ajattelevan elämää samankaltaiselta pohjalta (tai pohjattomuudesta) kukin tietysti omalla tavallaan. Tässä on eräästä artikkelista napattu hyvä kommentti:
Of those modern thinkers who resolutely face the fact that God is dead and the universe contains no inherent meaning or purpose, Sartre and Nietzsche are among the most important. However, although they begin from somewhat similar premises, Sartre is both a less radical and less life-affirming thinker than Nietzsche.g
Minusta tuo life-affirming, eli elämänmyönteinen, on juuri oikea sana kuvaamaan Nietzschen ajatuksia ja sitä, mikä erottaa hänet edukseen muista nihilisteistä. Pidän myös siitä, kuinka hänen kirjoitustensa tyyli on yhteensopiva hänen edustamansa maailmankuvan kanssa. Hän tuntuu siis edustavan ajattelutapaansa olemuksellaan, eikä se tunnu pelkältä akateemiselta jaarittelulta.
Maailmankuvani pohjalla on yksinkertainen havainto siitä, että kaikkea elämää yhdistää pyrkimys kasvuun. Nimitetään tätä pyrkimystä vaikka elinvoimaksi. Kasvu on jokaisen elämän ilmentymän peruspyrkimys. Perustasolla jokainen eliölaji jatkaa kasvuaan kunnes se tuhoaa resurssinsa ja itsensä, tai kunnes se saavuttaa tasapainotilan jossa ympäristön rajoittavat voimat ovat tasapainossa elinvoiman kanssa. Elinvoima-ajattelu voidaan jossain heikossa mielessä yleistää myös elottomaan, sillä alkeishiukkasmittakaavassa ei ole mitään ainetta, joka vain staattisesti "on". Ajattelumme olla-verbi on tässä vaarallinen harhauttaja. Alkeishiukkanen on oikeastaan vain reagointia muihin hiukkasiin, jotka nekin ovat vain reagointia. Eloton aines siis voidaan, jos halutaan, ajatella jonkinlaisena elinvoiman vähiten kehittyneenä (tai vähiten symbioottisena) muotona.
Tämä yksinkertainen havainto on ainoa mitä tarvitaan maailman "ymmärtämiseksi". Kaikki muut totuudet ja käsitteet, kuten sielu, kohtalo, numerot, tiede, jumala, meistä riippumaton maailma, ihminen ja ihmis-ego, ovat vain välineitä elämän pyrkmyksessä kasvaa. Varsinaisia totuuksia ei ole, vaan kysymys on hyödyllisyydestä. Totuudet ovat vain kasvamiselle hyödyllisiä tapoja tulkita tai vuorovaikuttaa muun kasvavan maailman kanssa. Jos joku tulkinta lakkaa olemasta hyödyllinen, se lakkaa olemasta "totta". Elämä luo omat totuutensa ja asettaa omat arvonsa. Sen ainoa valmiiksi asetettu päämäärä on kasvaminen, sillä elämä itsessään on juuri sitä.
Laitoin edellisessä kappaleessa ymmärtämisen lainausmerkkeihin, sillä tämäkin maailmankatsomus on vain tulkinta (tai jonkin syvemmän karkeistus), ja senkin totuus perustuu lähinnä hyödyllisyyteen. Kaikki nihilistiset ajattelutavat ovat tällä tavalla paradoksaalisia, mutten koe sitä lainkaan häiritsevänä asiana.
Siinä lyhyesti perustaa. Kun maailmaa alkaa katsella tästä näkökulmasta, on ilahduttavaa havaita kuinka asiat loksahtelevat luontevasti paikalleen.
Sivuhuomautuksena haluan vielä sanoa, että akateemisen filosofian luoma tunkkainen mielikuva piti minut kaukana filosofeista 29-vuotiaaksi saakka, kunnes aivan sattumalta löysin 1800-luvun ajattelijat, kun kirjastossa käsiini sattui väärässä hyllyssä ollut teos. Minusta esim. Wittgenstein ja Husserl, niinkuin moni muukin 1900-luvun filosofi, pakenevat hitusen liian syvälle kliiniseen tieteellisyyteen. Liika akateemisuus tulee pitää erillään filosofiasta, sillä akateemisuuden tehtävä on työkalujen kehittäminen. Filosofia puolestaan on pyrkimystä siihen, että ihminen edustaisi myös tietoisella tasolla sitä, mitä mitä hän on. Tässä pyrkimyksessä objektiivisuus, totuuden ihannointi ja systematisointi voivat olla haitaksi.
Näin väittäessäni olen tottakai näkemykseni sokaisema, eli koko väite on pelkkää vaivihkaista maailmankatsomukseni toistamista. Tämä tekee siitä oikeastaan katsomuspropagandaa, koska väite käsitteli sitä, miten katsomuksia tulisi etsiä. Juuri tämän ilmiön vuoksi ajattelen että ihmisten pitäisi, myös politiikassa, aloittaa tutustuminen keskustelemalla maailmankatsomuksistaan. (Koko ajatus tuntuu, ikävä kyllä, nykyisessä poliittisessa keskusteluilmapiirissä täysin vieraalta, vaikka sen oleellisuus on ilmiselvä.) Tästä syystä myös aloitin blogini tällä tekstillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
