Aamun miete

On melko röyhkeää kuitata ihmisen vaisto kauneudelle ja rumuudelle pelkkänä pinnallisuutena tai harhana, joka on erillään jostain "todellisesta sisimmästä". Tämä(kin) liittyy kovasti siihen, että ihmisen tietoisuus kuvittelee itselleen sisäisen olemuksen jonain irrallisena, puhtaana ja todellisempana kuin se todellisuus, jonka hän aistii ympärillään.

Ihmiset arvostelevat ja mollaavat vaistojaan liikaa vertaamalla niitä keksittyihin ihanteisiin. Kuinka mikään todellinen tuntemus, aistimus tai vaisto voisi muka olla väärin? Eikö ole enemmän väärin, itsekästä ja röyhkeää tuomita se vääräksi? Luonto haluaa elämän edustavan itseään (ja myös ottavan sen seuraukset vastaan) ilman mitään hyvyyttä tai pahuutta. Tai eihän luonto mitään halua, se on sitä, erilaisuutta, ja erilaisuuksien välistä vuorovaikutusta. Uskonnot, mytologiat ja tieto ylipäätään ovat vain pistäneet ihmisen pään sekaisin. Ehkä siksi tietoinen "järki" onkin elämän lyhyeksi jäävä harha-askel. Tai väliaskel.

(Tämä ei sitten ole mikään hedonistinen tai anarkistinen manifesti. Ihminen on yhteisöllinen eläin ja yhteisön voimistamiseksi kieli, ja sitä myötä myös tietoisuus, ovat alun perin kehittyneet.)

Oikeassa olemisen taito

Riidan syttyessä riitelijät uskovat säännönmukaisesti, että totuus on heidän puolellaan. Kahnauksen jatkuessa kumpikin muuttuu epäileväiseksi. Vasta lopussa määräytyy ja lujittuu totuus. Siihen ei dialektiikka puutu. Yhtä vähän välittävät miekkailunvalvojat tai sekundantit siitä, kumpi kamppailijoista on varsinaisesti oikeassa välirikossa, joka johti kaksintaisteluun. Pistettäköön, osuttakoon, väistettäköön. Siinä kaikki.

Näin kirjoitti Schopenhauer 180 vuotta sitten hahmotellessaan väittelytaidon opasta. Hän ei koskaan julkaissut sitä, mutta hänen kuoltuaan muistiinpanoista julkaistiin tämä mainio 50-sivuinen kirjanen. Siinä esitetään 38 taito-otetta, eli jippoa väittelyssä pärjäämiseksi. Monia näistä käytetään ihan rutiininomaisesti, etenkin politiikassa, ja siksi niitä on sieltä kiva bongailla. Jippojen tunnistaminen tietysti auttaa myös hoksaamaan omien vastustajien peliliikkeitä, ja siten parantaa tilannetajua väittelyssä. Seuraavassa on joitain kiinnostavimpia.

Taito-ote 4:
Kun tahdotaan muodostaa päätelmä, ei anneta tämän näkyä ennalta, vaan lasketaan keskustelussa huomaamatta liikkeelle lähtöoletukset yksittäin ja hajallaan. Muuten vastustaja pääsee tekemään kaikenlaista kiusaa. [...] Näin kätketään oma peli, kunnes kaikkeen tarvittavaan on myönnytty.

Lopuksi myönnytysten pohjalta päädytään yksinkertainen päättelyn avulla omaan mielipiteeseen. Päättelyn on oltava niin yksinkertainen, ettei kukaan tervejärkinen sitä lähde kumoamaan. Tämä on tehokas (ja usein ainoa) ase himokkaita idealisteja vastaan, jotka ovat täysin sokeita logiikalle mikäli vastustajan kanta on ehditty hoksata vääräoppiseksi. Itse pidän tästä keinosta kovasti. Ikävä kyllä monessa väittelyssä väittelijät tietävät toistensa kannan, joten vääräoppisuus on jo selvillä ja päättelyketjujen rakentelu voidaan unohtaa.

Taito-ote 12 on asioiden nimeäminen otollisella tavalla. Aina kun jollekin tärkeälle asialle voidaan valita nimi usean vaihtoehdon väliltä, valitaan se, jonka synnyttämät mielikuvat tukevat omaa kantaamme.

Pohjimmiltaan tämä on hieno petitio principii. Ladataan ensin sanaan, nimitykseen, se, mikä lopulta saadaan kumpuamaan siitä pelkän analyyttisen arvostelman avulla. Usein puhuja paljastaa jo ennalta tavoitteensa asioilleen antamilla nimillä. [...]

Kaikista taito-otteista tätä käytetään vaistomaisesti useimmin. Herkkäuskoisuus vaihtuu sanaan fanaattisuus. [...] Lahjonta ja nepotismi muuntuvat sanapariksi vaikuttaminen ja suhteet.

Petitio principii tarkoittaa virheellistä loogista päättelyä, jossa todistettava asia on piilotettu jo alkuoletuksiin. Tällöin mitään ei tietenkään todisteta, vaan koko "päättelyketju" on pelkkää kusetusta. Tähän perustuu valikoivan nimeämisen suunnaton voima ja yleisyys.

Seuraavat kaksi taito-otetta kuulostavat älyttömiltä, mutta niinkuin Artturikin kirjoittaa, niitä todellakin kuulee myös tosielämässä. Varsinkin jippo-kombo 15 + 14 on nerokas, joskin vaatii rutkasti tilannetajua.

Taito-ote 14:
Häpeämättömän kiistelijän tuntee tästä. Vastattuaan useisiin kysymyksiin lausumilla, jotka eivät ole lainkaan tukeneet hänen päätelmäänsä, hän siitä huolimatta katsoo, että johtopäätös on tullut esitetyksi, ja marssii pois paikalta. Jos vastustaja on säikky tai tyhmä ja jos itsellä riittää hävyttömyyttä ja hyvää ääntä, tämä voi vallan hyvin onnistua.

Taito-ote 15:
Esitämme epäuskottavan väitteen, jota emme osaa todistaa. Silloin lisäämme jonkin oikean, vaan ei sentään aivan kouriintuntuvasti oikean väitteen vastustajalle hyväksyttäväksi tai hylättäväksi, aivan kuin tahtoisimme muodostaa siitä tarvittavan todistuksen aiemmalle väitteellemme. Jos hän epäluuloisena hylkää lisäväitteen, johdamme sen ad absurdum, mahdottomuuksiin, ja korjaamme voiton. Jos hän hyväksyy sen, silloin olemme sanoneet aiemmalla väitteellämme jotain järkevää ja voimme edetä sen kautta. Tai sitten vain lisäämme taito-otteen 14 ja katsomme, että paradoksimme on täten todistettu.

Tämä temppu osoittaa äärimmäistä röyhkeyttä. Mutta kokemus todistaa, että sitä on liikkeellä. Ja että on ihmisiä, jotka harjoittavat tätä aivan vaistonvaraisesti.

Seuraava jippo on hyvä pitää mielessä tiukan paikan tullen. Se on tehokas häkellyttäjä ja puolittainenkin onnistuminen saa keskustelun helposti raiteiltaan.

Taito-ote 16:
Kun vastustaja ottaa jonkin kannan, meidän täytyy etsiä kohtaa, jossa se jotenkin edes näennäisesti on ristiriidassa jonkin hänen aiemmin sanomansa tai hyväksymänsä kanssa. Täytyy ehkä hakea siitä jotakin, joka ei käy yksiin hänen kannattamansa ja kehumansa koulukuunan tai lahkon kanssa. Tai näiden jäsenten tekemisten kanssa. Tai edes niiden vale- tai lumejäsenten tekojen kanssa. Tai hänen omien toimiensa tai toimimattomuuksiensa kanssa.

Esimerkkejä:
Jos joku puolustaa itsemurhaa, huudetaan oitis: "Mikset hirttäydy?"
Jos joku Berliinissä pitää Berliiniä epämiellyttävänä paikkana, kiljaistaan: "Posti lähtee - nousset kieseihin!"

Milloin on eduksi yrittää suistaa keskustelu pois aiheesta? No, esimerkiksi taito-otteeseen 4 liittyen:

Taito-ote 18:
Jos huomaamme, että vastustaja on saanut hyppysiinsä päätelmäketjun, jolla hän pystyy lyömään meidät, emme saa laskea häntä sen loppuun. Meidän täytyy kiistan kuluessa keskeyttää hänet, katkaista hänen juoksunsa ja kammeta hänet radaltaan. Hänet on suistettava toisiin väitteisiin.

Jos väittelyä käydään enemmän intuitiolla ja sumeiden mielikuvien tasolla kuin logiikan, on seuraava jippo oikein kätevä.

Taito-ote 26:
Briljantti veto on retorsio argumenti, kääntöväitäntä tai päätelmän kieräytys nurinpäin.

Esimerkki:
Vastustaja sanoo: "Lapsihan tuo vielä on, luettakoon se hänen hyväkseen."
Retorsio kuuluu: "Juuri lasta pitää kouliman, ettei hän piinny huonoihin tapoihinsa."

Huumoria (tai hallitulla tavalla löperiksi vetämistä) voi aina yrittää, jos yleisö on vähemmän asiantuntevaa kuin väittelijät.

Taito-ote 28:
Jollei ole esittää mitään argumenttia ad rem aikä liioin yhtään ad hominem, tekaistaan argumentum ad auditores eli yleisöönmenevä todistelu. Tämä tarkoittaa epäpätevää vastaväitettä, jonka pätemättömyyden huomaavat kuitenkin vain asiantuntijat. Vastustaja siis äkkää sen, mutta kamppailua seuraavat eivät. Kuulijain korvissa ja katsojain silmissä vastustaja näyttää lyödyltä, vallankin jos vastaväite asettaa hänen kantansa naurettavaan valoon.

Ihmiset nauravat mielikseen ja naurajat on syytä saada puolelleen. Vastustajan olisi nyt osoitettava vastaväitteen mitättömyys ja palattava takaisin tieteen periaatteisiin tai sen sellaisiin. Niille hänen on vaikea löytää kuulijoita.

Taito-ote 30 on auktoriteettiin vetoaminen. Sellaisesta käy esimerkiksi sopivasti valittu alan ammattilainen. Alalta kuin alalta löytyy "ammattilaismielipiteitä" jotka ovat linjassa omasi kanssa, joten kannattaa ottaa selvää ketkä tunnetut ammattilaiset ovat kanssasi samaa mieltä.

Yleisiä ennakkoluuloja voi myös käyttää auktoriteettina. Valtaosa ihmisistä ajattelee näet Aristoteleen tapaan, että hyvää on kaikkien hyväksi näkemä. Eihän ole olemassakaan niin mieletöntä näkemystä, etteivätkö ihmiset omaksuisi sitä helposti, heti kun heidät on saatu vakuuttuneeksi siitä, että se on yleisesti otaksuttua ja omaksuttua.

Seuraavana on vuorossa yleispätevien väittelyjippojen Mercedes; se on varmaa saksalaista laatua ja jättää harvoin pulaan.

Taito-ote 32:
Voimme torjua vastustajan kannan tai vähintään tehdä siitä inhottavan sujauttamalla sen jonkin parjatun luokkakäsitteen piiriin. Riittää, että siinä on samaa näköä tai jokin löyhä kytkös.

Esimerkkejä
"Tuo on arjalaisuutta."
"Tuo on idealismia."
"Tuo on spiritualismia."

Kannattaakin miettiä tarkoin, mitkä ovat oman aikamme parhaat "väittelynvoitto-ismit", jotta sopivan voi vetäistä tarpeen tullen tiskiin. Nerokkaasti valitulla ismillä voittaa usein suorilta koko väittelyn, tai vähintään saa vastustajan hikoilemaan ja saa rutkasti lisäaikaa. Ismit kestävät käyttöä todella hyvin, mutta kokeneimpien vastustajien kanssa kannattaa välttää kuluneimpia leima-ismejä.

Lopuksi jippo, jonka voi tärkeän näköisenä heittää melkein mihin tahansa väittelyyn. Se ei välttämättä edes tarvitse perusteluja, sen kun lataa vain itsevarmasti menemään. Voittoprosentti on jipon yksinkertaisuuteen nähden yllättävän korkea.

Taito-ote 33:
"Tuo voi olla teoriassa oikein, vaan käytännössä se ei päde."

Päivän miete

Suvaitsevaisuus on sitä, että kaikille saa vittuilla yhtä paljon.

Kehitys

Utumiehen mainiossa blogijutussa puhutaan kehitysuskosta, eli sokeasta uskosta siihen, että kehitys sinänsä on aina "hyvää". Jutun ydin, ainakin minun silmissäni, on tiivistetty hienosti seuraavaan pätkään:

"Tulisi ymmärtää, että todellinen kehitys -- jos sellaista aina edes tapahtuu -- on huomattavasti hienovaraisempaa, huomattavasti työteliäämpää ja huomattavasti vähemmän palkitsevaa kuin yhä tehokkaampi ja laajempi hömpän, roinan, henkilöautojen ja aseiden massatuotanto. Jokaisesta modernista ratkaisusta syntyy kymmenen uutta ongelmaa. Tästä syystä moderni ihminen on koditon, pakon edessä tuhanteen kertaan sopeutunut olento."

Todellinen kehitys. Sen sisältöä olisi ihmisellä nyt vihdoinkin aikaa pohtia, roinan keräämisen ja toistemme viihdyttämisen ohella. Ehkä jopa niiden sijaan (jos nyt oikein utopistiseksi heittäydytään).

Impressiivinen argumentaatio

Minua persoonakohtaisesti hieman aggressoi lobotoomisten laina- ja sivistyssanojen käyttö, joiden operatiivisena funktiona tuntuu olevan vain ignorantin kohderyhmän saama positiivinen nachgeschmack, huomion ulkoistaminen itse artikuloijan aivokapasitiivisesta impotenssista tai sitten käsitteen aktuaalisen substanssin totaalinen destruktio, jolloin koko diskurssin kontentti tuppaa konvergoimaan kohti humanistista gradua.

Aamun miete

A dialogue is the perfect conversation because everything that the one person says aquires its particular color, sound, its accompanying gesture in strict consideration of the other person to whom he is speaking [...] In a dialogue, there is only one single refraction of thought: this is produced by the partner in conversation, the mirror in which we want to see our thoughts reflected as beautifully as possible. But how is it with two, or three, or more partners? There the conversation necessarily loses something of its individualizing refinement; the various considerations clash, cancel each other out; the phrase that pleases the one, does not accord with the character of the other. Therefore, a man interacting with several people is forced to fall back upon himself, to present the facts as they are, but rob the subject matter from that scintillating air of humanity that makes a conversation one of the most agreeable things in the world. Just listen to the tone in which men interacting with whole groups of men tend to speak; it is as if the ground bass of all speech were: "That is who I am; that is what I say; now you think what you will about it!" For this reason, clever women whom a man has met in society are generally remembered as strange, awkward, unappealing; it is speaking to and in front of many people that robs them of all intelligent amiability and turns a harsh light only on their conscious dependence on themselves, their tactics, and their intention to triumph publicly; while the same women in a dialogue become females again and rediscover their mind's gracefulness.

- F. Nietzsche: Human, All Too Human

Kiva juttu nihilismistä

Radiotoimittaja ja tietokirjailija Kalle Haatanen kirjoitti muutama kuukausi sitten mukavan pikku pohdinnan nykyajan väsyneestä nihilismistä. Kirja on myös innokas puolustuspuhe toisenlaiselle ilmiölle, Nietzschen elämänjanoiselle nihilismille. Kirjan nimi on Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Moralisti - uskostaan tai opistaan varma - ajattelee, että ihmiselämä ei ole kelvollista elettäväksi ilman vahvoja suuntaviivoja, uskoa johonkin kiinteään ja ikuiseen tai edes suuntaa-antaviin ohjeviittoihin. Nykyajan passiivinen nihilisti tokaisisi tähän ehkä 'Hei, älä viitsi. Get a life.' [...] Elämä onkin siis itse asiassa jonkinlainen joutilaisuuden ja välinpitämättömyyden muoto, jolle on turha asettaa mitään kriteereitä. Laissez-faire-elämää parhaimmillaan - juuri se elämänmuoto, joka kaikkein parhaimmin kuvaa passiivisen nihilistin elämänasennetta. Terveeksi ja raikkaaksikin joku voisi sitä ehkä luonnehtia.

Moralistien - ja aktiivisten nihilistien - nenässä tuo tuulahdus on kaikkea muuta kuin raikas. Se löyhkää paikoilleen jääneelle ja kyllääntyneelle kulttuurille, ummehtuneelle eurooppalaiselle väsymykselle. Asiaa vain pahentaa se, että nykyinen passiivinen nihilismi on oikeastaan kahden kurjaksi katsotun kulttuurin tuottama epäsikiö. Ei riitä, että eurooppalaisuus on kulkenut kitkuttaen pitkän tiensä loppuun. Siihen on lisätty Amerikan - dynaamisuuden, positiivisuuden ja pinnallisuuden mantereen (väitetään) - demokratian ihanteen kaikkein väsynein muoto, kulttuurirelativismi.

Demokratiaa vasta-alkajille: älä välitä mistään yhtään mitään. Sanotaan vaikka, että jotkut uskovat, että Jumala on afroamerikkalainen juutalaisnainen, joka loi maailman viidessä päivässä ja käski kaikki koirat teuraalle kun ne saavuttavat neljän vuoden iän. Mikäs siinä. Sitä paitsi näistä asioista ei oikein ole soveliasta puhua poliittisen korrektiuden vallitessa, ne kun liittyvät niin voimakkaasti rotuun, uskontoon ja elämäntapaan. Parempi jättää kaikki keskustelu, ja siten mahdollinen kunnioittaminen, kokonaan väliin ja antaa kaikkien vain olla.

Haatanen jakaa nihilismin passiiviseen ja aktiiviseen. Passiivinen nihilisti on hällä väliä -tyyppi ja laiska opportunisti, joka tuntee lähinnä loputonta ironiaa sillä 'kaikki on jo nähty'. Aktiivinen nihilisti taas on "sankarillinen hahmo, joka kykenee kantamaan mitättömän, nihilistisen ajan herooisesti harteillaan". Loputtomassa elämänriemussaan hän hyväksyy jopa tämän ei-minkään ja päinvastoin ammentaa sieltä voimansa.

Paljastan henkisen teini-ikäisyyteni, se kun ei tunnu katoavan kokonaan koskaan. Nietzschen lukeminen erityisesti aamuyöllä aiheuttaa valtavia mielenkuohuja ja sellaista väkivaltaista repivää rakkautta Elämää kohtaan, että rauhoittavia voi popsia kuin karkkia, mutta mikän ei saa tunnetta talttumaan, kun tarkasteleekin elämää vaarallisena ja esteettisenä täysin ristiriitaisten voimien ja valtojen maailmanhistoriana, jonka äkillisesti tuntee tiivistyvän omassa ruumiissaan hic et nunc, tässä ja nyt, ja huutaa sille: Kyllä!

Aktiivinen nihilismi on elämän mittainen taistelu helppoa elämää ja mitäänsanomattomuutta vastaan. Aktiiviselle nihilistille vapaus ei piile siinä, että joku kertoo miten asiat täytyy tehdä; yhtä vähän se löytyy heittäytymisestä sen varaan, että millään ei ole mitään väliä. (Passiivinen nihilisti puolestaan löytää vapauden molemmista näistä ääripäistä.)

Nihilistin kohtalo ja kohtalonrakkaus kiertyykin takaisin itseensä. Kyse ei ole vain siitä, että aktiivinen nihilisti olisi samassa suhteessa Totuuteen, Kauneuteen ja Suuruuteen kuin moralistit ja teologit. Nihilistin tapauksessa tämä suhde syntyisi vain negaation kautta. Itse asiassa nihilistin kohtalo on astetta julmempi ja samalla myös sankarillisempi. Nihilisti joutuu kohtaamaan nihilismin itsensä - perimmäisen ei-minkään - ja jatkamaan uljaasti kamppailuaan.
[...]
Nietzscheläinen maailmankuva halveksuu banaaleja, kaikkialle levinneitä, demokraattisia ja joukkosieluisia ilmiöitä. Sen kaikkein keskeisin piirre on sankarillisuus ja aristokraattisuus. Aristokratia ei ole vain kunniaa, ylemmyyttä ja harvalukuisuutta. Täytyy huomata, että sen keskeisin piirre on esteettinen, ei moraalinen. Aristokraattisuudessa elämä ja estetiikka ovat sulautuneet täydellisesti toisiinsa.