maanantai 24. toukokuuta 2010
Illan kevyt mietelmä
Näinä pessimistien ja ekoalarmistien aikoina tiibetiläiset osaavat sentään ajatella positiivisesti. Tosin tässäkin asiassa saattaa olla kiinalaisilla sormet pelissä.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Tasa-arvo luonnontieteissä
On surullista huomata, kuinka tasa-arvovouhotus on levinnyt jo Helsingin yliopistoon saakka. Vuoden 2006 tilastojen mukaan naisia on yliopistosektorin tutkijakunnasta 43%, tohtoreista 45%, kaikista professoreista 21% sekä luonnontieteiden ja tekniikan alan professoreista 8%. Ilmeisesti tämä on suuri epäkohta, joka vaatii toimenpiteitä.
Fysiikan laitoksen sivuilta löytyvässä tasa-arvolehtisessä (2,3MB) vedotaan tutkimuksiin, joiden mukaan naiset menestyvät luonnontieteen opinnoissa ja ongelmanratkaisussa keskimäärin jopa miehiä paremmin. Koko tasa-arvohanke näyttää pohjautuvan tähän havaintoon (ja tietysti myös kovaan tahtoon löytää epäkohtia kaikkialta). Tasa-arvolehtisen mukaan naisten aliedustus professoritasolla on siksi huutava vääryys, joka voi johtua vain tiedostamattomasta syrjinnästä, jota miehet harjoittavat naisia kohtaan, ja jota myös naiset harjoittavat itseään kohtaan. Nerokasta.
Avainsana tuossa yllä on tietysti keskimäärin. Naiset menestyvät keskimäärin paremmin opinnoissa ja testeissä.
On valitettavaa, että asian pohtimiseen panostetaan ilmeisen paljon aikaa, mutta kuitenkin hommaan valitaan toimikunta, joka ei osaa käsitellä tilastoja edes alkeellisella tasolla. Kuka tahansa peruskurssinsa suorittanut yliopisto-opiskelija tietää, että yksi tunnusluku, esim. keskiarvo, kertoo jakaumasta hyvin vähän.
Toivon kovasti, että jatkossa arvon fyysikot hoksaisivat verrata myös naisten ja miesten ongelmanratkaisukykyä kuvaavien jakaumien muotoja. Mikäli se on liian haasteellista, niin ns. hajonta on eräs tunnusluku, joka voi myös auttaa jäljille.
Fysiikan laitoksen sivuilta löytyvässä tasa-arvolehtisessä (2,3MB) vedotaan tutkimuksiin, joiden mukaan naiset menestyvät luonnontieteen opinnoissa ja ongelmanratkaisussa keskimäärin jopa miehiä paremmin. Koko tasa-arvohanke näyttää pohjautuvan tähän havaintoon (ja tietysti myös kovaan tahtoon löytää epäkohtia kaikkialta). Tasa-arvolehtisen mukaan naisten aliedustus professoritasolla on siksi huutava vääryys, joka voi johtua vain tiedostamattomasta syrjinnästä, jota miehet harjoittavat naisia kohtaan, ja jota myös naiset harjoittavat itseään kohtaan. Nerokasta.
Avainsana tuossa yllä on tietysti keskimäärin. Naiset menestyvät keskimäärin paremmin opinnoissa ja testeissä.
On valitettavaa, että asian pohtimiseen panostetaan ilmeisen paljon aikaa, mutta kuitenkin hommaan valitaan toimikunta, joka ei osaa käsitellä tilastoja edes alkeellisella tasolla. Kuka tahansa peruskurssinsa suorittanut yliopisto-opiskelija tietää, että yksi tunnusluku, esim. keskiarvo, kertoo jakaumasta hyvin vähän.
Toivon kovasti, että jatkossa arvon fyysikot hoksaisivat verrata myös naisten ja miesten ongelmanratkaisukykyä kuvaavien jakaumien muotoja. Mikäli se on liian haasteellista, niin ns. hajonta on eräs tunnusluku, joka voi myös auttaa jäljille.
torstai 13. toukokuuta 2010
Ateisti ja uskova
Vaikka edellistä kirjoitustani seuranneessa keskustelussa ei saavutettu yhteisymmärrystä, sen aiheuttama ajatusprosessi on ollut antoisa. (Keskustelu oli siis kaikin puolin tavanomainen.)
Kirjoituksessani kritisoin seuraavaa väitettä, joka olkoon nimeltään A:
Sekä uskova että ateisti ovat itse asiassa molemmat uskovaisia, koska kummankaan näkemys jumalasta ei perustu faktoihin.
Väite pitää tietysti paikkansa, jos tarkastelu viedään epistemologiseen loppuunsa, jolloin kaikkea - suoria havaintoja myöten - voidaan pitää puhtaana uskomuksena. Tällainen tarkastelu on tietysti aiheeton, sillä kukaan täyspäinen ei esitä väitettä A sellaisessa viitekehyksessä, jossa ei ole lainkaan faktoja (vaikka se on toki triviaalisti totta).
Esittämällä väitteen A, voi uskova yrittää puolustautua ateistin esittämää kritiikkiä vastaan, tai pyrkiä yleisemmin alentamaan ateistin tai ateismin asemaa. Ehkä uskovakin vaistoaa, millainen tenho saavutetaan "perustamalla asiat faktoille". Siksi, mikäli tämä faktamatto voidaan jotenkin vetää ateistin alta, niin hänen toki kannattaa se tehdä. Ja mikäli se on todella aiheellista, niin se pitääkin tehdä. Toistaiseksi olen sen aiheellisuudesta kuitenkin eri mieltä. Ateisti on ansainnut faktamattonsa, joskaan todellisuudessa matto ei ole niin iso ja punainen kuin se joskus uskovan silmissä tuntuu olevan.
Epäilen, että isoin ongelma keskustelussa on lopulta sanojen "ateisti" ja "uskova" laadullinen ero. Tällä tarkoitan niitä monia tapoja ja relevanssitasoja, joilla ateisti voi uskoa jumalten olemattomuuteen, tai, toiselta kantilta katsottuna, sitä kokonaisvaltaisuutta ja raskautta, jolla uskovan on oltava uskossa.
Vielä tarkemmin tarkoitan tällä sitä, että uskovan uskoon jumalan olemassaolosta liittyy hyvin tiiviisti hänen koko arvomaailmansa, kun taas ateistin uskolla jumalan olemattomuudesta on hyvin heikko (jos minkäänlainen) yhteys hänen arvomaailmaansa. (Toki on myös ateisteja, jotka määrittävät arvonsa lähinnä jumalan olemattomuuden perusteella, ehkä ikäänkuin kapinamielessä, mutta ajatus tuntuu niin omituiselta, että luulen, ja toivon, heidän olevan marginaalissa.) Ateistin arvomaailma saattaa siis olla täysin sama kuin uskovalla, ne vain kumpuavat eri pohjalta.
Jumaluskon ja arvomaailman läheisyydestä johtuen, ja myös siksi, että uskovan faktapohja on heikko, lienee siis uskovan uskon oltava vahvaa ja kokonaivaltaista. Olisi vaikea kuvitella hänen perustavan koko arvomaailmansa kevyelle pohjalle. Ateisti puolestaan voi pitää jumalattomuususkonsa erillään arvoistansa, jolloin uskonnollisen kannan merkityksellisyys voi jäädä vähäisemmäksi. Jumalattomuususkon vähemmästä painoarvosta huolimatta arvot voivat tietysti olla ateistille hyvin merkityksellisiä, ja ne voivat olla perustumatta faktoille siitä huolimatta, ettei hänen jumalattomuususkonsa sille tasolle ylläkään.
Lyhyesti sanottuna jumalattomuususko ja arvomaailma ovat erillisiä asioita, kun taas jumalusko ja arvomaailma eivät ole. Tämä aiheuttaa joskus uskoville harhakuvitelmia ateistien uskon luonteesta ja heidän arvoistaan. Siinä missä usko Jeesukseen tai Muhammediin tai Buddhaan on, sekä sisällöllisesti että vahvuudeltaan, suht tarkka käsite, usko jumalien olemattomuuteen ei sitä ole.
Minä hahmotan asioita paremmin kuvien ja kaavioiden kautta, joten otan vielä hahmottelun avuksi asteikon -10...10, jolla kuvataan uskon voimakkuutta (ehdottomuutta, tärkeyttä, jonkinlaista relevanssia uskovan elämässä). Asteikon ääripäissä ovat uskova (10) sekä uskonnollinen ateisti (-10), ja keskellä tietysti agnostikko (0).
Asteikkoa käyttäen ongelman voi kiteyttää niin, että siinä missä lähes kaikki uskovat sijoittuvat lähelle kymppiä, ateistit ovat sijoittuneet epämääräisemmin välille -10...-5. (-4 alkaa jo lähestyä agnostikkoa.) Voin ajatella ateistille ainakin seuraavat kolme tyyppiä:
Puhtaasti uskonnollinen ateisti:
Yksinkertaisesti uskoo, ettei jumalia ole. Tämä usko voi olla pohjana ateistin arvomaailmalle, tai sitten ei. Siksi uskon voimakkuus voi vaihdella välillä -5...-10, toisin kuin uskovalla.
Faktapohjainen ateisti:
Hänen ateistinen uskonsa muistuttaa uskoa Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Nämä uskot perustuvat molemmat samanlaiselle faktapohjalle, eli havainnoille kyseisen hahmon maallisesta syntyprosessista. Myös niiden merkitykset ateistin arvomaailmalle voivat olla hyvin samanlaiset, eli yleensä heikot. Hänen uskonsa sijoittuu välille -5...-8.
Faktapohjainen uskonnollinen ateisti:
Välimuoto uskonnollisesta ja faktapohjaisesta. On kuten fakta-uskova, mutta tekee lisäksi Kierkegaardilaisen "uskon hypyn", joka antaa pari bonuspistettä uskon voimakkuuteen. Uskolla on siis kieltämättä faktapohja, mutta sen voimakkuus suhteessa muihin vastaaviin faktapohjaisiin näkemyksiin on selvästi suurempi.
Filosofisen kauteni alkuvaiheessa olin kolmannen tyypin ateisti. Tuolloin asia oli hyvin oleellinen maailmankatsomukseni kannalta ja ehkä siksi kirkastin kantani maailman jumalattomuudesta selvästi ehdottomammalle tasolle kuin esimerkiksi kantani Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Mitään tietoista uskon päätöstä en muista tehneeni, vaan asia yksinkertaisesti oli minulle hyvin tärkeä siinä tilanteessa, ja asenteen muutos tapahtui ihan itsekseen.
Yhteenvetona voisin sanoa, että voin mieltää ateistisen näkemyksen samanlaisena, faktoihin perustumattomana kuin uskonnollisen vain siinä tapauksessa, että myöskään näkemystä Mikki-Hiiren olemattomuudesta ei pidetä faktapohjaisena. Tämä on vastoin sitä tapaa, jolla itse käsitän "faktapohjaisuuden" (siinä arkimerkityksessään, jossa väitettä A on mielekästä tarkastella).
Kirjoituksessani kritisoin seuraavaa väitettä, joka olkoon nimeltään A:
Sekä uskova että ateisti ovat itse asiassa molemmat uskovaisia, koska kummankaan näkemys jumalasta ei perustu faktoihin.
Väite pitää tietysti paikkansa, jos tarkastelu viedään epistemologiseen loppuunsa, jolloin kaikkea - suoria havaintoja myöten - voidaan pitää puhtaana uskomuksena. Tällainen tarkastelu on tietysti aiheeton, sillä kukaan täyspäinen ei esitä väitettä A sellaisessa viitekehyksessä, jossa ei ole lainkaan faktoja (vaikka se on toki triviaalisti totta).
Esittämällä väitteen A, voi uskova yrittää puolustautua ateistin esittämää kritiikkiä vastaan, tai pyrkiä yleisemmin alentamaan ateistin tai ateismin asemaa. Ehkä uskovakin vaistoaa, millainen tenho saavutetaan "perustamalla asiat faktoille". Siksi, mikäli tämä faktamatto voidaan jotenkin vetää ateistin alta, niin hänen toki kannattaa se tehdä. Ja mikäli se on todella aiheellista, niin se pitääkin tehdä. Toistaiseksi olen sen aiheellisuudesta kuitenkin eri mieltä. Ateisti on ansainnut faktamattonsa, joskaan todellisuudessa matto ei ole niin iso ja punainen kuin se joskus uskovan silmissä tuntuu olevan.
Epäilen, että isoin ongelma keskustelussa on lopulta sanojen "ateisti" ja "uskova" laadullinen ero. Tällä tarkoitan niitä monia tapoja ja relevanssitasoja, joilla ateisti voi uskoa jumalten olemattomuuteen, tai, toiselta kantilta katsottuna, sitä kokonaisvaltaisuutta ja raskautta, jolla uskovan on oltava uskossa.
Vielä tarkemmin tarkoitan tällä sitä, että uskovan uskoon jumalan olemassaolosta liittyy hyvin tiiviisti hänen koko arvomaailmansa, kun taas ateistin uskolla jumalan olemattomuudesta on hyvin heikko (jos minkäänlainen) yhteys hänen arvomaailmaansa. (Toki on myös ateisteja, jotka määrittävät arvonsa lähinnä jumalan olemattomuuden perusteella, ehkä ikäänkuin kapinamielessä, mutta ajatus tuntuu niin omituiselta, että luulen, ja toivon, heidän olevan marginaalissa.) Ateistin arvomaailma saattaa siis olla täysin sama kuin uskovalla, ne vain kumpuavat eri pohjalta.
Jumaluskon ja arvomaailman läheisyydestä johtuen, ja myös siksi, että uskovan faktapohja on heikko, lienee siis uskovan uskon oltava vahvaa ja kokonaivaltaista. Olisi vaikea kuvitella hänen perustavan koko arvomaailmansa kevyelle pohjalle. Ateisti puolestaan voi pitää jumalattomuususkonsa erillään arvoistansa, jolloin uskonnollisen kannan merkityksellisyys voi jäädä vähäisemmäksi. Jumalattomuususkon vähemmästä painoarvosta huolimatta arvot voivat tietysti olla ateistille hyvin merkityksellisiä, ja ne voivat olla perustumatta faktoille siitä huolimatta, ettei hänen jumalattomuususkonsa sille tasolle ylläkään.
Lyhyesti sanottuna jumalattomuususko ja arvomaailma ovat erillisiä asioita, kun taas jumalusko ja arvomaailma eivät ole. Tämä aiheuttaa joskus uskoville harhakuvitelmia ateistien uskon luonteesta ja heidän arvoistaan. Siinä missä usko Jeesukseen tai Muhammediin tai Buddhaan on, sekä sisällöllisesti että vahvuudeltaan, suht tarkka käsite, usko jumalien olemattomuuteen ei sitä ole.
Minä hahmotan asioita paremmin kuvien ja kaavioiden kautta, joten otan vielä hahmottelun avuksi asteikon -10...10, jolla kuvataan uskon voimakkuutta (ehdottomuutta, tärkeyttä, jonkinlaista relevanssia uskovan elämässä). Asteikon ääripäissä ovat uskova (10) sekä uskonnollinen ateisti (-10), ja keskellä tietysti agnostikko (0).
Asteikkoa käyttäen ongelman voi kiteyttää niin, että siinä missä lähes kaikki uskovat sijoittuvat lähelle kymppiä, ateistit ovat sijoittuneet epämääräisemmin välille -10...-5. (-4 alkaa jo lähestyä agnostikkoa.) Voin ajatella ateistille ainakin seuraavat kolme tyyppiä:
Puhtaasti uskonnollinen ateisti:
Yksinkertaisesti uskoo, ettei jumalia ole. Tämä usko voi olla pohjana ateistin arvomaailmalle, tai sitten ei. Siksi uskon voimakkuus voi vaihdella välillä -5...-10, toisin kuin uskovalla.
Faktapohjainen ateisti:
Hänen ateistinen uskonsa muistuttaa uskoa Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Nämä uskot perustuvat molemmat samanlaiselle faktapohjalle, eli havainnoille kyseisen hahmon maallisesta syntyprosessista. Myös niiden merkitykset ateistin arvomaailmalle voivat olla hyvin samanlaiset, eli yleensä heikot. Hänen uskonsa sijoittuu välille -5...-8.
Faktapohjainen uskonnollinen ateisti:
Välimuoto uskonnollisesta ja faktapohjaisesta. On kuten fakta-uskova, mutta tekee lisäksi Kierkegaardilaisen "uskon hypyn", joka antaa pari bonuspistettä uskon voimakkuuteen. Uskolla on siis kieltämättä faktapohja, mutta sen voimakkuus suhteessa muihin vastaaviin faktapohjaisiin näkemyksiin on selvästi suurempi.
Filosofisen kauteni alkuvaiheessa olin kolmannen tyypin ateisti. Tuolloin asia oli hyvin oleellinen maailmankatsomukseni kannalta ja ehkä siksi kirkastin kantani maailman jumalattomuudesta selvästi ehdottomammalle tasolle kuin esimerkiksi kantani Mikki-Hiiren olemattomuuteen. Mitään tietoista uskon päätöstä en muista tehneeni, vaan asia yksinkertaisesti oli minulle hyvin tärkeä siinä tilanteessa, ja asenteen muutos tapahtui ihan itsekseen.
Yhteenvetona voisin sanoa, että voin mieltää ateistisen näkemyksen samanlaisena, faktoihin perustumattomana kuin uskonnollisen vain siinä tapauksessa, että myöskään näkemystä Mikki-Hiiren olemattomuudesta ei pidetä faktapohjaisena. Tämä on vastoin sitä tapaa, jolla itse käsitän "faktapohjaisuuden" (siinä arkimerkityksessään, jossa väitettä A on mielekästä tarkastella).
maanantai 10. toukokuuta 2010
Uskovan usko ja ateistin usko
Silloin tällöin kuulee väitteen, että sekä uskova että ateisti ovat itse asiassa molemmat uskovaisia, koska kummankaan näkemys ei perustu faktoihin.
Siinä mielessä väite pitää paikkansa, että niin ateisti kuin uskovakin voi perustaa kantansa tyhjän päälle, vailla mitään todellista havaintopohjaa tai rationaalista perustelua. Voi siis yksinkertaisesti päättää, ettei jumalia ole, yhtälailla kuin voi vain päättää, että joku jumala on.
On kuitenkin ateisteja, jotka perustavat uskonsa havainnoille. Tällä tarkoitan, että usko jumalten olemattomuuteen on samanlaisella pohjalla kuin usko arkisempiin asioihin, kuten siihen, että uskon lompsassani olevan tällä hetkellä yksi kympin seteli. Lisäksi voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, että ateistisen uskoni asenne muistuttaa kympin seteliin kohdistuvaa uskoa: kyse on asiasta joka on tärkeä, muttei kuitenkaan stressaava, ja joka on lähes itsestään selvä, muttei kuitenkaan absoluuttisen kirkas.
Ateismia pohjustavat todelliset havainnot poikkeavat tavanomaisesta sikäli, että havainnot jumalten olemattomuudesta ovat kaikki luonteeltaan epäsuoria, mikä on tietysti luonnollista jos kohdetta ei ole olemassa. (Havainto siitä, että kaikki jumaliin liittyvät havainnot ovat tähän saakka olleet epäsuoria, on jo itsessään yksi havainto, joka tukee ateistista näkemystä.)
Havainnot liittyvät jumalten ja uskontojen luonnolliseen syntyprosessiin, eli siihen, kuinka muinainen ihminen, etsiessään selityksiä luonnonvoimille, keksii ensin metsän henkiä ja ukkosen jumalia, joista puolestaan kehittyy aikojen saatossa mytologioita, kokonaisia maailmaselityksiä ja uskontoja. Tätä prosessia, jossa ihminen luo jumalan etsiessään luonnonilmiöille ihmismäisiä tulkintoja, tukee niin valtava määrä psykologisia, biologisia, sosiologisia sekä historiallisia havaintoja, etten vain voi ummistaa niiltä silmiäni.
Niin notta, no perkele, pakkohan sitä on ajatella että siellä lompsassa on edelleen se kymppi. Vaikka olisihan se kivempi uskoa että siellä on miljoona, (ihan vaan siksi, ettei koskaan voi olla täysin varma), ja elää sen mukaan kunnes lompsan sisältö paljastuu.
Havainnollistanpa vielä esimerkin kautta kuinka kuvailemani ateistinen "usko" muistuttaa kovasti uskoa, joka liittyy tavallisiin arkiasioihin.
"Uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi velhoista, jotka taikoivat maahan ikuisen talven, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan lumi sulaa myös keväällä 2011. Olen esimerkiksi tehnyt havaintoja lumen sulamiseta keväisin Tampereen seudulla. Ymmärrän myös ne yleiset periaatteet, joilla lumen sulamisen ja vuodenaikojen vaihtelun ajatellaan tapahtuvan, ja ne tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011.
"Uskon, ettei jumalia ole."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi jumalista, jotka ovat luoneet maailman ja antaneet meille erilaisia päämääriä, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan jumalat ovat ihmisen luomia. Olen esimerkiksi havainnut ihmisellä halun löytää totuuksia, ihailla sankareita, hakea lohtua, pelätä kuolemaa ja oikeuttaa näkemyksensä vedoten itseä suurempaan auktoriteettiin. Ymmärrän myös hyvin ne yleiset periaatteet, joilla esihistorialliset taruolennot sekä myöhemmin uskonnot ovat syntyneet inhimillisten taipumusten pohjalta, ja nämä periaatteet tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, ettei jumalia ole.
Tältä pohjalta kun mietin, niin tulin sellaiseen johtopäätökseen, että uskovan ja ateistin uskoissa taitaa olla joitain eroja, ainakin sikäli kun kyse on kakkostyypin ateistista.
Siinä mielessä väite pitää paikkansa, että niin ateisti kuin uskovakin voi perustaa kantansa tyhjän päälle, vailla mitään todellista havaintopohjaa tai rationaalista perustelua. Voi siis yksinkertaisesti päättää, ettei jumalia ole, yhtälailla kuin voi vain päättää, että joku jumala on.
On kuitenkin ateisteja, jotka perustavat uskonsa havainnoille. Tällä tarkoitan, että usko jumalten olemattomuuteen on samanlaisella pohjalla kuin usko arkisempiin asioihin, kuten siihen, että uskon lompsassani olevan tällä hetkellä yksi kympin seteli. Lisäksi voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, että ateistisen uskoni asenne muistuttaa kympin seteliin kohdistuvaa uskoa: kyse on asiasta joka on tärkeä, muttei kuitenkaan stressaava, ja joka on lähes itsestään selvä, muttei kuitenkaan absoluuttisen kirkas.
Ateismia pohjustavat todelliset havainnot poikkeavat tavanomaisesta sikäli, että havainnot jumalten olemattomuudesta ovat kaikki luonteeltaan epäsuoria, mikä on tietysti luonnollista jos kohdetta ei ole olemassa. (Havainto siitä, että kaikki jumaliin liittyvät havainnot ovat tähän saakka olleet epäsuoria, on jo itsessään yksi havainto, joka tukee ateistista näkemystä.)
Havainnot liittyvät jumalten ja uskontojen luonnolliseen syntyprosessiin, eli siihen, kuinka muinainen ihminen, etsiessään selityksiä luonnonvoimille, keksii ensin metsän henkiä ja ukkosen jumalia, joista puolestaan kehittyy aikojen saatossa mytologioita, kokonaisia maailmaselityksiä ja uskontoja. Tätä prosessia, jossa ihminen luo jumalan etsiessään luonnonilmiöille ihmismäisiä tulkintoja, tukee niin valtava määrä psykologisia, biologisia, sosiologisia sekä historiallisia havaintoja, etten vain voi ummistaa niiltä silmiäni.
Niin notta, no perkele, pakkohan sitä on ajatella että siellä lompsassa on edelleen se kymppi. Vaikka olisihan se kivempi uskoa että siellä on miljoona, (ihan vaan siksi, ettei koskaan voi olla täysin varma), ja elää sen mukaan kunnes lompsan sisältö paljastuu.
Havainnollistanpa vielä esimerkin kautta kuinka kuvailemani ateistinen "usko" muistuttaa kovasti uskoa, joka liittyy tavallisiin arkiasioihin.
"Uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi velhoista, jotka taikoivat maahan ikuisen talven, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan lumi sulaa myös keväällä 2011. Olen esimerkiksi tehnyt havaintoja lumen sulamiseta keväisin Tampereen seudulla. Ymmärrän myös ne yleiset periaatteet, joilla lumen sulamisen ja vuodenaikojen vaihtelun ajatellaan tapahtuvan, ja ne tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, että lumi sulaa Suomesta keväällä 2011.
"Uskon, ettei jumalia ole."
On toki kirjoitettu tarinoita esimerkiksi jumalista, jotka ovat luoneet maailman ja antaneet meille erilaisia päämääriä, mutta näiden kirjojen ulkopuolella kaikki todelliset havainnot tukevat näkemystä, jonka mukaan jumalat ovat ihmisen luomia. Olen esimerkiksi havainnut ihmisellä halun löytää totuuksia, ihailla sankareita, hakea lohtua, pelätä kuolemaa ja oikeuttaa näkemyksensä vedoten itseä suurempaan auktoriteettiin. Ymmärrän myös hyvin ne yleiset periaatteet, joilla esihistorialliset taruolennot sekä myöhemmin uskonnot ovat syntyneet inhimillisten taipumusten pohjalta, ja nämä periaatteet tuntuvat ihan järkeviltä.
Siksi uskon, ettei jumalia ole.
Tältä pohjalta kun mietin, niin tulin sellaiseen johtopäätökseen, että uskovan ja ateistin uskoissa taitaa olla joitain eroja, ainakin sikäli kun kyse on kakkostyypin ateistista.
torstai 6. toukokuuta 2010
Näin puhui Buddha
Olen tässä mietiskellyt hieman Buddhan oppia.
Yhteenvetona voisin sanoa, että siinä missä aiemmin pidin buddhismia vähiten huonona suurista uskonnoista, pidän sitä nykyään jopa melkein fiksuna.
Buddhismi on perinyt pääpiirteensä - jälleensyntymän, karman ja valaistumisen - hindulaisuudelta, joten monet näistä ajatuksista koskevat samalla myös hindulaisuutta. Hindulaisuus ei kuitenkaan tunne yhtä suurta profeettaa tai oppikokoelmaa, ja on siksi vaikeammin lähestyttävä.
Hindulaisuus on myös juurrutettu pyhien paikkojensa kautta pysyvästi Intiaan, mikä on tietysti vähän hassua. Myös pyhä lehmä on hassu ajatus, joskin historiallisesti ymmärrettävä. (Voisiko universumi tosiaan olla rakentunut niin, että lehmällä, sekä tietyllä joella Intiassa, olisi siinä erityinen asema? Entä kun Ganges vaihtaa uomaa tai kuivuu? Entä kun lehmä kehittyy erilaiseksi tai joku muu eläin lehmämäiseksi?)
Mutta asiaan. Ensin vähän taustaa. Tampereen kirjamessuilla käteeni tarttui H.S. Olcottin kirjoittama Näin puhui Buddha*, jonka avulla olen tutustunut buddhismin ydinajatuksiin. Kirja herätti paljon ajatuksia, jotka eivät kaikki mahdu yhteen kirjoitukseen, joten kirjoittanen aiheesta joskus toistekin.
Aloitan parilla ajatuksella buddhismin perusideasta, jota kuvaillaan kirjassa mm. seuraavasti:
Kuten muidenkin suurten uskontojen, myös buddhismin maailmankuva on elämää vieroksuva ja pakotietä etsivä. Sen mukaan ihmisen halut, syntymä ja ylipäätään elämä ovat kurjuutta, josta on päästävä eroon. On kuoletettava se "kiivas kaipaus, mikä meillä on elämään". Tällaisen elämään väsyneen mielenmaiseman ruokkiminen on kolmanneksi painavin syy sille, että uskonnoista olisi hyvä päästä eroon. (En sano, etteikö todellisuuspaosta olisi ollut aikanaan suurta hyötyä.)
Kuitenkin suurena erona buddhismin ja Abrahamilaisten uskontojen todellisuuspaoissa on se, että Buddhan keksimä Ihmemaan portti on hillitympi ja vähemmän ristiriidassa todellisen maailman kanssa. Buddhismin ytimessä oleva ajatus periytyvästä karmapallerosta antaa vähemmän painoa tälle elämälle ja korostaa tulevien elämien merkitystä, jolloin elämisestä tulee pitkäjänteisempää kuin Abrahamilaisessa "Tämän elämän perusteella ikuinen tuomio" -ajattelussa. Tämä on minusta buddhismin merkittävin ansio. Myös buddhismiin liittyvä itsetutkiskelu on ansioituneempaa kuin Lähi-Idän uskonnoissa.
---
* 1800-luvun lopulla elänyt eversti H.S. Olcott uhrasi suht ison osan elämästään buddhismille ja sen tekstien tutkimiselle, ja työnsä tuloksena kirjoitti "buddhalaisen katekismuksen", eli tiivistelmän buddhan opista. Kirjan suomennos on nimeltään Näin puhui Buddha. Alkuperäinen englanninkielinen versio The Buddhist Catechism on luettavissa verkossa.
Kirjan välittämä kuva buddhan opetuksista lienee varsin onnistunut, sillä Sri Lankan buddhalaiset ovat hyväksyneet kirjan sisällön käytettäväksi buddhalaisissa kouluissa, ja se on edelleen käytössä. Lisäksi kirjan lopussa esitetyt Buddhanopin peruskappaleet, jotka Olcott esitti yhteiseksi uskonperustaksi buddhalaisille, on hyväksynyt Sri Lankan, Myanmarin sekä Japanin buddhalaisen papiston edustajisto.
Sri Lanka on sekä historiallisesti että nykyään yksi buddhismin ydinalueista. Vuoden 250 eKr. kieppeillä hallinnut Intian kuningas Asoka oli ensimmäinen suuri buddhismin levittäjä, ja tuolloin oppi levisi hänen lastensa mukana Sri Lankalle. Myöhemmin buddhismi lähes hävisi Intiasta, mutta säilyi Sri Lankalla ja levisi moniin manner-Aasian maihin. Sri Lankalla on pisin yhtenäinen buddhalainen historia ja buddhalaiset ovat saarella edelleen selvä enemmistö. Esimerkiksi vanhinta buddhalaista tekstikokoelmaa, palinkielistä kaanonia (Tipitaka), on säilytetty Sri Lankalla sen kirjoittamisesta saakka. (Olcottin kirjassa on siis kyse Theravada-buddhalaisuudesta, joskin muut haarat näyttävät olevan samoilla linjoilla niissä perusasioissa, joita kirjassa käsitellään.)
Eräs kiinnostava pikku fakta on, että kirjaa kirjoitettaessa, 1800-luvun lopulla, buddhalaisuus oli maailman suurin uskonto. Silloin 40% ihmisistä oli buddhalaisia. Tosin ihmisiä oli tuolloin "vain" vajaat 1,5 miljardia. Kovasti on siis viimeisen sadan vuoden aikana kerääntynyt meitä ylemmän keskitason karmankasvattajia tälle pallolle.
Yhteenvetona voisin sanoa, että siinä missä aiemmin pidin buddhismia vähiten huonona suurista uskonnoista, pidän sitä nykyään jopa melkein fiksuna.
Buddhismi on perinyt pääpiirteensä - jälleensyntymän, karman ja valaistumisen - hindulaisuudelta, joten monet näistä ajatuksista koskevat samalla myös hindulaisuutta. Hindulaisuus ei kuitenkaan tunne yhtä suurta profeettaa tai oppikokoelmaa, ja on siksi vaikeammin lähestyttävä.
Hindulaisuus on myös juurrutettu pyhien paikkojensa kautta pysyvästi Intiaan, mikä on tietysti vähän hassua. Myös pyhä lehmä on hassu ajatus, joskin historiallisesti ymmärrettävä. (Voisiko universumi tosiaan olla rakentunut niin, että lehmällä, sekä tietyllä joella Intiassa, olisi siinä erityinen asema? Entä kun Ganges vaihtaa uomaa tai kuivuu? Entä kun lehmä kehittyy erilaiseksi tai joku muu eläin lehmämäiseksi?)
Mutta asiaan. Ensin vähän taustaa. Tampereen kirjamessuilla käteeni tarttui H.S. Olcottin kirjoittama Näin puhui Buddha*, jonka avulla olen tutustunut buddhismin ydinajatuksiin. Kirja herätti paljon ajatuksia, jotka eivät kaikki mahdu yhteen kirjoitukseen, joten kirjoittanen aiheesta joskus toistekin.
Aloitan parilla ajatuksella buddhismin perusideasta, jota kuvaillaan kirjassa mm. seuraavasti:
Mitä merkitsee sana buddha?
Valistunut, herännyt, joka omistaa täydellisen viisauden.
Kuinka kehittyy buddha?
Kun ihminen kuullessaan ja nähdessään jonkun buddhoista maallisessa elämässä innostuu siihen määrin, että päättää elää niin, että hänestäkin kerran tulevaisuudessa kehittyy buddha, joka kykenee ohjaamaan ihmiskuntaa ulos jälleensyntymisen kiertokulusta.
Kun meidän bodhisattvamme tuli buddhaksi, minkä seikan hän näki inhimillisen kurjuuden syyksi?
Tietämättömyyden.
Minkätähden tietämättömyydestä seuraa kärsimys?
Koska sen takia pidämme arvossa sellaista, mikä ei arvoa ansaitse, suremme sellaista, jota meidän ei pitäisi surra, katsomme todelliseksi sitä, mikä ei ole todellista, vaan harhaan vievää ja kulutamme elämämme tavoitellen arvottomia ja laimin lyöden sitä, mikä todella on arvokkainta.
Ja mikä sitten on arvokkainta?
Arvokkainta on tietää ihmisen olemassaolon ja päämäärän koko salaisuus, niin ettemme pane liian suurta arvoa tälle elämälle ja sen olosuhteille, vaan että elämme tavalla, josta koituu suurin onni ja vähin kärsimys sekä kanssaihmisille että itsellemme.
Mikä on se valo, joka voi karkoittaa tietämättömyytemme ja poistaa kaikki surumme?
"Neljän jalon totuuden" tietäminen, joiksi Buddha niitä nimitti.
Mitkä ovat nämä neljä jaloa totuutta?
1. Kehittyvän olemassaolon kurjuudet, joiden seurauksena on syntymä ja kuolema, elämä toisensa jälkeen. 2. Kurjuuten aiheuttava syy, joka on alati uusiutunut itsensä tyydyttämisen halu, vaikkei sitä päämäärää voi koskaan saavuttaa. 3. Tämän halun kuolettaminen tahi siitä vierottuminen. 4. Keinot tämän halun kuolettamiseen.
Mainitse minulle jotain, joka aiheuttaa surua?
Syntyminen, riutuminen, sairaus, kuolema, eroaminen niistä, joita rakastamme, yhtyminen meille vastenmielisiin ja saavuttamattoman kaihoaminen.
Kuinka voimme päästä kärsimyksistä?
Siten, että täydellisesti voitamme ja kuoletamme tuon surua synnyttävän kiivaan kaipauksen, mikä meillä on elämään ja sen nautintoihin.
Ja kun tämän pelastuksen eli vapautumisen olemme saavuttaneet, mitä sitten?
Sitten saavutamme nirvanan.
Mikä on nirvana?
Tila, jossa kaikki vaihtelu on lakannut, täydellisen levon tila, jossa ei ole himoa eikä harhaa eikä surua: tila, josta puuttuu kaikki, mikä muodostaa fyysillisen ihmisen. Ennenkuin ihminen saavuttaa nirvanan, hän syntyy alati jälleen; kun hän saavuttaa nirvanan, hän ei enää jälleensynny.
Kuten muidenkin suurten uskontojen, myös buddhismin maailmankuva on elämää vieroksuva ja pakotietä etsivä. Sen mukaan ihmisen halut, syntymä ja ylipäätään elämä ovat kurjuutta, josta on päästävä eroon. On kuoletettava se "kiivas kaipaus, mikä meillä on elämään". Tällaisen elämään väsyneen mielenmaiseman ruokkiminen on kolmanneksi painavin syy sille, että uskonnoista olisi hyvä päästä eroon. (En sano, etteikö todellisuuspaosta olisi ollut aikanaan suurta hyötyä.)
Kuitenkin suurena erona buddhismin ja Abrahamilaisten uskontojen todellisuuspaoissa on se, että Buddhan keksimä Ihmemaan portti on hillitympi ja vähemmän ristiriidassa todellisen maailman kanssa. Buddhismin ytimessä oleva ajatus periytyvästä karmapallerosta antaa vähemmän painoa tälle elämälle ja korostaa tulevien elämien merkitystä, jolloin elämisestä tulee pitkäjänteisempää kuin Abrahamilaisessa "Tämän elämän perusteella ikuinen tuomio" -ajattelussa. Tämä on minusta buddhismin merkittävin ansio. Myös buddhismiin liittyvä itsetutkiskelu on ansioituneempaa kuin Lähi-Idän uskonnoissa.
---
* 1800-luvun lopulla elänyt eversti H.S. Olcott uhrasi suht ison osan elämästään buddhismille ja sen tekstien tutkimiselle, ja työnsä tuloksena kirjoitti "buddhalaisen katekismuksen", eli tiivistelmän buddhan opista. Kirjan suomennos on nimeltään Näin puhui Buddha. Alkuperäinen englanninkielinen versio The Buddhist Catechism on luettavissa verkossa.
Kirjan välittämä kuva buddhan opetuksista lienee varsin onnistunut, sillä Sri Lankan buddhalaiset ovat hyväksyneet kirjan sisällön käytettäväksi buddhalaisissa kouluissa, ja se on edelleen käytössä. Lisäksi kirjan lopussa esitetyt Buddhanopin peruskappaleet, jotka Olcott esitti yhteiseksi uskonperustaksi buddhalaisille, on hyväksynyt Sri Lankan, Myanmarin sekä Japanin buddhalaisen papiston edustajisto.
Sri Lanka on sekä historiallisesti että nykyään yksi buddhismin ydinalueista. Vuoden 250 eKr. kieppeillä hallinnut Intian kuningas Asoka oli ensimmäinen suuri buddhismin levittäjä, ja tuolloin oppi levisi hänen lastensa mukana Sri Lankalle. Myöhemmin buddhismi lähes hävisi Intiasta, mutta säilyi Sri Lankalla ja levisi moniin manner-Aasian maihin. Sri Lankalla on pisin yhtenäinen buddhalainen historia ja buddhalaiset ovat saarella edelleen selvä enemmistö. Esimerkiksi vanhinta buddhalaista tekstikokoelmaa, palinkielistä kaanonia (Tipitaka), on säilytetty Sri Lankalla sen kirjoittamisesta saakka. (Olcottin kirjassa on siis kyse Theravada-buddhalaisuudesta, joskin muut haarat näyttävät olevan samoilla linjoilla niissä perusasioissa, joita kirjassa käsitellään.)
Eräs kiinnostava pikku fakta on, että kirjaa kirjoitettaessa, 1800-luvun lopulla, buddhalaisuus oli maailman suurin uskonto. Silloin 40% ihmisistä oli buddhalaisia. Tosin ihmisiä oli tuolloin "vain" vajaat 1,5 miljardia. Kovasti on siis viimeisen sadan vuoden aikana kerääntynyt meitä ylemmän keskitason karmankasvattajia tälle pallolle.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Illan miete
"When you find yourself hating someone (who did not directly hurt you) with blinding rage, know for certain that it is not the person you hate at all, but rather something about them that threatens your identity. Find that thing. This single piece of advice can turn your life around, I guarantee it."
- The Last Psychiatrist
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
