"-Käsitykseni mukaan demokratia syntyy silloin, kun köyhät pääsevät valtaan, surmaavat osan vastustajistaan , ajavat osan maanpakoon ja jakavat valtiolliset virat tasapuolisesti muille; useimmissa tapauksissa virat jaetaan siinä arpomalla.
- Tällainen juuri on demokraattinen järjestelmä, samantekevää onko se saatu aikaan aseiden avulla tai niin että toiset peloissaan antavat periksi.
- Miten he nyt sitten järjestävät olonsa? Ja millainen tämä valtiomuoto oikein on? Sehän on nimittäin selvää, että vastaavanlainen ihminen osoittautuu tyypiltään demokraattiseksi.
- Niin kyllä.
- Ensinnäkin kaikki siellä ovat tietysti vapaita, valtiossa vallitsee kaikkialla elämisen vapaus ja sananvapaus, ja jokaisella on siellä valta tehdä mitä haluaa. ...
- Kun vapautta janoava demokraattinen valtio saa johtajikseen kehnoja juomanlaskijoita ja juopuu liiaksi laimentamattomasta vapaudesta, se rankaisee johtomiehiään syyttämällä heitä kunnottomiksi oligarkeiksi, elleivät he ole hyvin helläkätisiä ja tarjoa kansalaisilleen runsaasti vapautta.
- Niinhän se tekee.
- Niitä, jotka tottelevat viranomaisia, se herjaa mitättömiksi orjailijoiksi, mutta alamaisina esiintyviä hallitsijoita ja hallitsijoina esiintyviä alamaisia se ylistää ja kunnioittaa sekä yksityisesti että julkisesti. Tällaisessa valtiossa vapauden henki ulottuu pakostakin kaikkialle, eikö totta?
- Tietysti.
- Se leviää myös koteihin, ja lopulta tämä anarkia tarttuu eläimiinkin.
- Missä mielessä?
- Siten, että isä tottuu olemaan yhdenvertainen poikansa kanssa ja pelkäämään poikiaan, poika taas esiintyy isänsä vertaisena eikä kunnioita ja pelkää vanhempiaan, jotta saisi olla vapaa. Ja metoikki on kansalaisen kanssa samanarvoinen ja kansalainen metoikin, ja vieraspaikkakuntalainen samaten.
- Niinhän siinä käy.
- Niin, ja sama ilmenee myös pikkuseikoissa. Tuollaisessa valtiossa opettaja pelkää ja mielistelee oppilaita, oppilaat halveksivat opettajiaan ja ohjaajiaan. Nuoret ylipäänsä esiintyvät vanhempien vertaisina ja jäljittelevät heitä sanoin ja teoin, vanhukset taas alentuvat nuorten tasolle, ovat kovasti leikkisiä ja hauskoja ja matkivat nuoria, jotta eivät vaikuttaisi äreiltä ja määräileviltä.
- Aivan niin. ...
- Ihmisten palveluksessa olevat eläimetkin ovat täällä niin paljon vapaampia kuin muualla, ettei sitä voi uskoa ellei olisi omin silmin nähnyt. Täällä pitää paikkansa sananparsi "millainen emäntä, sellainen koira", ja myös hevoset ja aasit ovat tottuneet kulkemaan niin vapaina ja ylväinä, että törmäävät vastaantulijoihin, elleivät nämä anna tietä. Ja tällainen yletön vapaus vallitsee kaikilla muillakin alueilla. ...
- Ja kuten voit nähdä, lopputulos tästä kaikesta on se, että kansalaiset kehittyvät niin herkkätuntoisiksi, että he torjuvat kiukkuisina kaiken, mikä vivahtaakaan orjuuttamiseen. Lopulta he viittaavat kintailla laeillekin, yhtä hyvin kirjoitetuille kuin kirjoittamattomille, jottei vaan kukaan olisi heidän isäntänään."
- Platon: Valtio
maanantai 20. lokakuuta 2008
Kuolema
Ensimmäinen askel rehellisemmän (ja hedelmällisemmän) elämänasenteen löytämisessä on elämän - minuuden kokeman elämän - väliaikaisuuden hyväksyminen. Sen rakastaminen. Todellisuuden rakastaminen. Kuoleman rakastaminen osana elämää.
Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.
Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:
"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."
Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.
Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.
Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.
Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.
Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.
Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.
Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?
Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.
Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.
Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.
Asia on todella vaikea, sillä
1) arkielämässä kuolema on nyt paremmin piilossa kuin koskaan,
2) arvomaailmamme on syntynyt aikakaudella, jolloin ihmisen minuus, "sielu", ajateltiin ikuiseksi.
Vaikka nykyinen länsimainen ateisti tai agnostikko ei ehkä enää ajattelekaan sieluaan ikuiseksi, hänen oppimansa arvot ovat tuosta maailmankatsomuksesta peräisin. Niitä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta, sillä meissä kytee edelleen alitajuinen usko hyvään sinänsä. Ja tämä hyvä on "ikuisesta sielusta" peräisin:
"Yhteiskunnan korkein päämäärä on ihmisten kärsimyksen poistaminen ja samanarvoisuus."
Siinäpä riittääkin päämäärää, sillä ihminen kärsii aina, ja eriarvoisuutta on kaikkialla.
Mielihyvä ja kärsimys ovat ihmisen tapa tuntea ympäristöä, arvottaa ärsykkeitä ja oppia niistä. Ne ovat molemmat hyviä. Toista ei ole ilman toista. Kärsimyksen poistaminen, ainakin siinä mielessä mitä nykyään tarkoitetaan "hyvinvoinnin kasvattamisella", edustaa egon itsekkyyttä pahimmillaan. Ensinnäkin se on mahdoton saavuttaa, toisekseen se johtaa sairaampaan ihmiseen. Kärsimyksen poistaminen korkeimpana päämääränä on päämäärästä kieltäytymistä.
Yhteiskunnassa, jolla on päämääriä, ihmiset eivät ole koskaan samanarvoisia. Eivät edes silloin, kun yhteiskunnan ainoa päämäärä on samanarvoisuus. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat erilaisia (mikä on minusta oikein hieno asia). Jos Tapio on parempi keihäänheittäjä kuin Seppo, ja yhteisön päämääränä on heittää keihästä, on Tapio sille arvokkaampi kuin Seppo. Olivat päämäärät mitkä tahansa, aina on ihmisiä, jotka ovat yhteisölle tärkeämpiä niiden saavuttamisessa kuin toiset. Tämä ei tarkoita, että kaksi ihmistä voidaan aina asettaa johonkin järjestykseen, tai että olisi arvottomia ihmisiä, mutta samanarvoisuus voidaan unohtaa.
Olen aikoinani saanut suht normiannoksen samanarvoisuuspropagandaa, ja siksi ensireaktio minkäänlaiselle arvoajattelulle oli torjuva. Mutta toivuin huomatessani, ettei samanarvoisuusajattelulla yksinkertaisesti ole mitään pohjaa Jumalan sanan ja hienojen korulauseiden ulkopuolella.
Kristilliset (ja muidenkin valtauskontojen) arvot ovat ilman muuta hyviä ohjenuoria sen oman pienen yhteisön sisällä, missä itse kukin elämme. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja tarvitsee ympärilleen turvallisen joukon "samanarvoisiksi" toisensa tuntevia. Kymmenen käskyä olivat periaatteellisesti olemassa jo kun ihmiset asuivat luolassa nuija kädessä murehtimassa seuraavaa ateriaa, ja on tietysti ihan hienoa että ne kirjoitettiin lopulta ylös, kun keksittiin miten asioita kirjoitetaan ylös.
Mutta kun ihmistä katsotaan sekä alueellisesti että ajallisesti suuremmasta mittakaavasta, samat periaatteet eivät ole koskaan olleet vallalla (ennen nykyaikaa). Tämä siksi, että suuressa mittakaavassa nuo samat (yksittäisen lauman sisäiset) naiivit periaatteet johtavatkin rappioon.
Hyvinvointiajattelustamme huokuu kuoleman poissaolo. Mitä suurta arvoa on sillä, että minä tai sinä elämme elämämme "kivemmin", vailla suuria vaaroja (voittoja), kärsimyksiä (onnea) ja eriarvoisuutta? Kun kuolemme, jääkö tästä "kivasta olemisestamme" jokin jälki, jolla on arvoa?
Olisiko elämän suurin arvo sittenkin siinä, mitä pysyvää se jättää jälkeensä? Onko mikään pysyvämpää kuin tuleva ihminen itse, tulevat sukupolvet, lapsissa uudistuva ihmisyys, joka taas jatkuu heidän lapsissaan? Ihminen kuolee ja syntyy siksi, että hänessä saavutettaisiin jotain, että hän kehittyisi, uudestaan ja uudestaan.
Sen vuoksi minuus kuolee, uudestaan ja uudestaan. Minuus on jotain todella väliaikaista, ja sen hiveleminen lyhytnäköisellä (näennäiseen) helppouteen ja samanarvoisuuteen pyrkimisellä on vain kuolevan egon itsekästä räpiköintiä. Kaiken tulevan kustannuksella.
Lisäksi minuus ja vapaa tahto näyttäisivät olevan vain illuusioita, mutta tähän sartrelaiseen huomioon palaan myöhemmin. Myös tieteellä on jotain samansuuntaista sanottavaa tahdosta ja sen olemattomuudesta.
lauantai 11. lokakuuta 2008
"Tullaanko hetken aikaa kahdestaan?"
Kielen rakenne luo ihan itsekseen salakavalia "totuuksia" elämisen ja maailman luonteesta. Yksi iso, paha ja todella hyvin naamioitunut susi on olla-verbi.
Kun puhutaan, että asiat "ovat", luodaan samalla, aivan automaattisesti, kuva jostain pysyvästä. Tämä mielikuva asioiden pysyvyydestä on tietysti arkihavaintojen perusteella aivan luonnollinen, sillä monet näkemämme asiat todellakin näyttävät pysyviltä ja vaikuttavat vain "olevan" siinä, itsekseen. Nykyfysiikka on kuitenkin paljastanut maailmasta puolia, jotka ovat aiemmin olleet täysin piilossa ihmissilmältä, ja jotka vievät pohjan arkijärkevältä olemis-ajattelulta. Pienemmässä mittakaavassa maailmassa ei ole mitään, mikä "on".
Entäpä jos, nykyhavaintojen valossa, jätetäänkin ajattelusta oleminen pois ja siirrytään realistisemmin ajattelemaan kaikkea tulemisena? Silloin maailmassa mikään ei "ole", vaan kaikki ainoastaan "tulee" joksikin, olematta missään vaiheessa mitään, mikä vain "on". Ja tämä "tuleminen" tapahtuu vuorovaikutuksena muun "tulevan" kanssa. Kaikki vääjäämättä vaikuttaa kaikkeen yhtenä tulemisen tilassa olevana kudelmana.
Tätä ajatusta kun hieman pyörittelee ja antaa sen kypsyä, huomaa kuinka erilaisen pohjan se antaa asioille ja koko maailmankuvalle. Tulemisen näkökulmasta nähtynä ihmiset eivät enää "ole yhdessä", vaan "tulevat yhdessä", vaikuttaen toistensa tulemiseen. En vain "syö ruokaa, joka sitten hajoaa paloiksi sisälläni", vaan "tulen ruokani kanssa" joksikin uudeksi. Näin ajateltuna maailman muuttumista ei enää tarvitse selittää minään "itsekseen olevana aineena", jota jokin tahto, sielu tai voima liikuttaa. Ajatukset ikuisista asioista ja olevaisista tippuvat pois mielestä ikäänkuin luonnostaan. Maailma yksinkertaisesti tulee.
Vaikka fysiikan havainnot uudenlaiseen ajattelutapaan kannustaisivatkin, ei sitä tietenkään kannata omaksua, ellei se ole käytännössä ihmiselle hyödyllisempi. Minusta on alkanut tuntumaan, jonkin aikaa asioita uudelta kantilta katseltuani, että se on. En tietenkään
tarkoita arkielämän esineitä, jotka todellakin näyttävät vain "olevan" ja näin on kätevää ajatellakin. Sen sijaan suurten kysymysten äärellä, maailman luonnetta mietittäessä, tulemis-ajattelu vaikuttaa luonnollisemmalta. Myös tieteellisesti.
Lopuksi haluan vielä huomauttaa, etten ajattele, että tässä oltaisiin löydetty fysiikan havaintojen kautta joku absoluuttinen totuus, vaan ainoastaan hedelmällisempi tapa nähdä maailma. (Tiede löytää varmasti taas kohta lisää tapoja selittää maailman menoa.) Filosofithan ovat muuten heitelleet tämän suuntaisia ajatuksia jo kauan sitten, mutta nykyään niitä tukemassa on myös ihan konkreettisia havaintoja.
Kun puhutaan, että asiat "ovat", luodaan samalla, aivan automaattisesti, kuva jostain pysyvästä. Tämä mielikuva asioiden pysyvyydestä on tietysti arkihavaintojen perusteella aivan luonnollinen, sillä monet näkemämme asiat todellakin näyttävät pysyviltä ja vaikuttavat vain "olevan" siinä, itsekseen. Nykyfysiikka on kuitenkin paljastanut maailmasta puolia, jotka ovat aiemmin olleet täysin piilossa ihmissilmältä, ja jotka vievät pohjan arkijärkevältä olemis-ajattelulta. Pienemmässä mittakaavassa maailmassa ei ole mitään, mikä "on".
Entäpä jos, nykyhavaintojen valossa, jätetäänkin ajattelusta oleminen pois ja siirrytään realistisemmin ajattelemaan kaikkea tulemisena? Silloin maailmassa mikään ei "ole", vaan kaikki ainoastaan "tulee" joksikin, olematta missään vaiheessa mitään, mikä vain "on". Ja tämä "tuleminen" tapahtuu vuorovaikutuksena muun "tulevan" kanssa. Kaikki vääjäämättä vaikuttaa kaikkeen yhtenä tulemisen tilassa olevana kudelmana.
Tätä ajatusta kun hieman pyörittelee ja antaa sen kypsyä, huomaa kuinka erilaisen pohjan se antaa asioille ja koko maailmankuvalle. Tulemisen näkökulmasta nähtynä ihmiset eivät enää "ole yhdessä", vaan "tulevat yhdessä", vaikuttaen toistensa tulemiseen. En vain "syö ruokaa, joka sitten hajoaa paloiksi sisälläni", vaan "tulen ruokani kanssa" joksikin uudeksi. Näin ajateltuna maailman muuttumista ei enää tarvitse selittää minään "itsekseen olevana aineena", jota jokin tahto, sielu tai voima liikuttaa. Ajatukset ikuisista asioista ja olevaisista tippuvat pois mielestä ikäänkuin luonnostaan. Maailma yksinkertaisesti tulee.
Vaikka fysiikan havainnot uudenlaiseen ajattelutapaan kannustaisivatkin, ei sitä tietenkään kannata omaksua, ellei se ole käytännössä ihmiselle hyödyllisempi. Minusta on alkanut tuntumaan, jonkin aikaa asioita uudelta kantilta katseltuani, että se on. En tietenkään
tarkoita arkielämän esineitä, jotka todellakin näyttävät vain "olevan" ja näin on kätevää ajatellakin. Sen sijaan suurten kysymysten äärellä, maailman luonnetta mietittäessä, tulemis-ajattelu vaikuttaa luonnollisemmalta. Myös tieteellisesti.
Lopuksi haluan vielä huomauttaa, etten ajattele, että tässä oltaisiin löydetty fysiikan havaintojen kautta joku absoluuttinen totuus, vaan ainoastaan hedelmällisempi tapa nähdä maailma. (Tiede löytää varmasti taas kohta lisää tapoja selittää maailman menoa.) Filosofithan ovat muuten heitelleet tämän suuntaisia ajatuksia jo kauan sitten, mutta nykyään niitä tukemassa on myös ihan konkreettisia havaintoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
