Ex nihilo

Muutama sana nihilismistä.

Sanassa tuntuu olevan hiukan negatiivinen sävy, eikä ihan syyttä, sillä aatteen pohja-ajatuksena oleva maailman tarkoituksettomuus herättää helposti torjuntareaktion. Ja ehkäpä nihilisteissä onkin tavallista enemmän pessimistejä ja ahdistuneita. Sana myös kuulostaa vähän negatiiviselta sekä äänteellisesti että mielleyhtymällisesti. Nihilisti - nihkeä - nyrpeä - angstaava - synkeä. Jotain tuollaista minulla syntyy päässä kun assosioin vapaasti. Välillä sitä tunnutaan käytettävän vain haukkumanimityksenä, esim. kaikkea vastustavalle kapinanuorelle.

Sanalle ei kuitenkaan ole neutraalia korvaajaa, joten päätin olla nihilisti kitkerästä sivumausta huolimatta. Parempi kuitenkin kitkerä kuin imelä. Ja oikeastaan parempi kitkerä kuin täysin neutraali. Eli oikeastaan ihan kiva.

Yleensä nihilismillä tarkoitetaan eksistentiaalista nihilismiä, eli näkemystä, että olemassaolollamme ei ole mitään valmiiksi annettua arvoa tai päämäärää. Tätä tarkoitan minäkin, kun kutsun itseäni nihilistiksi, mutta lisään sivuhuomautuksena, että kun maailmasta näin häviää suuri päämäärä, nousee ihminen (ja elämä yleensä, kaikki) yhtaikaa kaiken lopputulokseksi, päämääräksi sekä määrittäjäksi.

Joskus nihilismin käsitteeseen ajatellaan kuuluvaksi myös eettisen nihilismin, eli näkemyksen, ettei ole myöskään valmiiksi annettuja moraalisia totuuksia. Ihminen, ja elämä yleensä, luo kunakin aikana omat moraaliset arvonsa. Jaan tämänkin näkemyksen.

Joskus nihilismillä tarkoitetaan myös poliittista nihilismiä, eli vallitsevan yhteiskuntarakenteen totaalista torjumista. Tätä aatetta en ihan täysin jaa, sillä yhteiskunta ilman muuta tarvitsee rakenteen, eikä nykyinen nyt ihan läpeensä huonokaan ole. Siinä kun on periaatteessa jonkinlaisia meritokraattisia puolia, mikä on mielestäni hyvä juttu. Huonoa siinä on vallan heikkous ja sen epämääräinen hajaantuminen suuryrityksille ja poliitikoille, sekä näiden seikkojen aiheuttama päämäärättömyys ja ohjautumattomuus. Ja myös toisinpäin, päämäärättömien aatteiden aiheuttama vallan epämääräisyys.

Nihilismissä päällimmaisenä ongelmana on sen tyhjyys; se on tavallaan näkemys joka kieltää kaikki näkemykset. Ja sekös masentaa ihmistä, joka on tottunut antamaan arkielämän tapahtumille tekijän ja tarkoituksen, ja tottakai haluaa sellaiset myös elämälle ja koko maailmalle, jotta olemiselle saataisiin pohja. Tai, jos nyt ei keksitä mitään konkreettia tekijää tai päämäärää, ainakin halutaan uskoa joidenkin muuttumattomien, moraalisten ja maailmallisten, totuuksien olemassaoloon. Halutaan jokin vankkumaton pohja, koska arkimaailmakin tuntuu toimivan vankkumattomien luonnonlakien mukaan. Onhan elämällä oltava jokin suurempi merkitys, kun arkiasioillakin tuntuu oma logiikkansa olevan.

Japanilainen filosofi Keiji Nishitani on käsitellyt, kirjassaan The Self-Overcoming of Nihilism, hienosti nihilismiä ja sitä, kuinka se lopulta voittaa itse oman pessimisminsä:

According to Nietzsche, these values [cosmological values of purposiveness, unity and truth] are fabricated by the will in order to control the actual world and make it easier to deal with. They are, as it were, a kind of handle that the will has attached to the world to manipulate it. At the basis of the scheme lie hidden considerations of utility and the human instinct for self-preservation. The purpose is efficient self-deception. The resulting falsehoods are falsehoods 'of principle': their fabrication is indispensable for human survival. [...]
Life is not tied down to any fixed truth, nor does becoming hold fast to 'Being'. There is a leap toward further, broader horizons, and the emergence of new possibilities for humanity; in this sense, 'deception', 'illusion', and so on are always expressions of human power and potential. [...]
At any rate, the return to the standpoint of will to power takes a person of strong will who can stand existence in a world without 'purpose, unity or truth', a world of becoming where everything constantly shifts, flows, perishes or is born - in short, one who can stand up to the absolute nihility of 'the death of God'. It requires relentlessly tracking down and negating all idealistic and otherworldly worldviews and moralities in oneself and others; such a one must, in Nietzsche's own words, be 'the murderer of God'. Only thus can one come to an absolute affirmation of life and human destiny. Such a person can, through a sudden reversal of perspective, look into the abyss of the nihility of the absence of God and truth and see the creative will there and the horizon of infinite possibility and power behind the entire fabrication.

Tässä 'will to power' viittaa Nietzschen vallantahto -käsitteeseen, joka on kaiken elämän perusolemus. Hieman laajempi nihilismin esittely löytyy esimerkiksi täältä.

Perusta

Olen lykännyt kirjoittelua monesti sillä verukkeella, että maailmankuvani on tässä viime aikoina vähän hakenut muotoaan, eivätkä ajatukseni ole siksi muka olleet tarpeeksi selkeitä. Se on tietysti typerä syy, sillä kirjoittaminen, eli kieleksi pakottaminen, on loistava tapa selkeyttää ajatuksia.

Maailmankuvani muutoksen suunta on ollut perus-tieteellisestä agnostikosta kohti eksistentialistista ateismia. Yritän tässä kirjoituksessa selittää mitä sillä tarkoitan. Asia on tärkeä, sillä monet väittelyt tuppaavat sieventymään elämänkatsomuseroihin.

Esimerkiksi vaalikeskustelut voitaisiin aloittaa elämänkatsomuskierroksella: "Mitä on maailma? Mitä on elämä? Mitä on ihminen?" Siltä pohjalta olisi helppo ymmärtää mitä ehdokkaat edustavat ja millaisia päätöksiä he luultavasti tulevat tekemään. Haittana tietysti olisi se, ettei kaikilla ehdokkaillamme ole mitään näkemystä. En nyt väitä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla semmoinen, tai että näkemyksettömyys tekisi ihmisestä huonon. Mutta päättäjä, jolla ei ole näkemystä oman olemisensa perustasta on naurettavuuden huippu. Päättäjienhän pitäisi päättää, mihin me kaikki pyrimme. (Tämä on ateistinen näkemys päättäjästä. Kristillinen päättäjä taas on jo ajatuksena hupaisa.)

Ellei ihmisellä ole omaa näkemystä minkä pohjalta arvottaa asioita, tekee hän päätöksensä satunnaisesti opittujen arvojen perusteella. Näkemyksetön ihminen perustelee valintansa näin: "Tämä on arvokkaampi päämäärä kuin tuo, koska niin se vain on." Yleensä hän jättää loppuosan lauseesta pois, sillä se kuulostaa epämukavalta jopa hänen korviinsa. Kun taas näkemyksellinen ihminen perustelee kantansa "...koska maailma on sellainen ja sellainen." Hänen arvonsa ovat yhtenäisiä ja edustavat rehellisesti jotain näkemystä maailmasta. Hän ei ole valinnut niitä (alitajuisesti) esim. yleisen hyväksynnän saavuttamiseksi tai vedotakseen vastakkaiseen sukupuoleen. Hän on tietysti saattanut valita edustamansa maailmankuvan näistä syistä, mutta tämä onkin ihan toinen ongelma.

Se, ettei päättäjien elämänkatsomusta nykyään edes keksitä kysyä, on minusta hyvä merkki siitä, ettei oikeita päättäjiä ole, eikä niitä edes osata haluta. Olemme jopa oppineet, ettei niitä saa haluta. Syynä on sisäistetyt totuudet kuten "vapaa markkinatalous", "samanarvoisuus" (tasapäistämisenä), "elintason nousu", joita kannetaan säkissä nimeltään "hyvä sinänsä". Kaikki mikä aikoo tutkia tämän säkin todellista arvopohjaa ilmeneekin uhkana.

Noniin, meni sivuraiteelle, jolle varmaan palaan joskus. Takaisin elämänkatsomukseeni. Tarkka kuvaus on vaikea tehdä lyhyesti, mutta yritän.

Ismeillä luokiteltuna olen eksistentialisti. Yksi kuuluisimpia eksistentialisteja on suosikkikifilosofini Nietzsche. Jos olet lukenut miehen tuotoksia, tiedät suunnilleen miten maailman näen. Tällaisessa esittäytymisessä on kuitenkin vaaransa, sillä monella on hänestä jonkinlainen satunnainen, ohimennen muodostunut mielikuva, joka on valitettavan usein väärä. Jopa wikipedian kuvaus miehestä on kylmän sävyinen. Hyvä johdanto miehen mietteisiin löytyy Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia. Myös Kierkegaard, Marx ja Sartre tuntuvat ajattelevan elämää samankaltaiselta pohjalta (tai pohjattomuudesta) kukin tietysti omalla tavallaan. Tässä on eräästä artikkelista napattu hyvä kommentti:

Of those modern thinkers who resolutely face the fact that God is dead and the universe contains no inherent meaning or purpose, Sartre and Nietzsche are among the most important. However, although they begin from somewhat similar premises, Sartre is both a less radical and less life-affirming thinker than Nietzsche.g

Minusta tuo life-affirming, eli elämänmyönteinen, on juuri oikea sana kuvaamaan Nietzschen ajatuksia ja sitä, mikä erottaa hänet edukseen muista nihilisteistä. Pidän myös siitä, kuinka hänen kirjoitustensa tyyli on yhteensopiva hänen edustamansa maailmankuvan kanssa. Hän tuntuu siis edustavan ajattelutapaansa olemuksellaan, eikä se tunnu pelkältä akateemiselta jaarittelulta.

Maailmankuvani pohjalla on yksinkertainen havainto siitä, että kaikkea elämää yhdistää pyrkimys kasvuun. Nimitetään tätä pyrkimystä vaikka elinvoimaksi. Kasvu on jokaisen elämän ilmentymän peruspyrkimys. Perustasolla jokainen eliölaji jatkaa kasvuaan kunnes se tuhoaa resurssinsa ja itsensä, tai kunnes se saavuttaa tasapainotilan jossa ympäristön rajoittavat voimat ovat tasapainossa elinvoiman kanssa. Elinvoima-ajattelu voidaan jossain heikossa mielessä yleistää myös elottomaan, sillä alkeishiukkasmittakaavassa ei ole mitään ainetta, joka vain staattisesti "on". Ajattelumme olla-verbi on tässä vaarallinen harhauttaja. Alkeishiukkanen on oikeastaan vain reagointia muihin hiukkasiin, jotka nekin ovat vain reagointia. Eloton aines siis voidaan, jos halutaan, ajatella jonkinlaisena elinvoiman vähiten kehittyneenä (tai vähiten symbioottisena) muotona.

Tämä yksinkertainen havainto on ainoa mitä tarvitaan maailman "ymmärtämiseksi". Kaikki muut totuudet ja käsitteet, kuten sielu, kohtalo, numerot, tiede, jumala, meistä riippumaton maailma, ihminen ja ihmis-ego, ovat vain välineitä elämän pyrkmyksessä kasvaa. Varsinaisia totuuksia ei ole, vaan kysymys on hyödyllisyydestä. Totuudet ovat vain kasvamiselle hyödyllisiä tapoja tulkita tai vuorovaikuttaa muun kasvavan maailman kanssa. Jos joku tulkinta lakkaa olemasta hyödyllinen, se lakkaa olemasta "totta". Elämä luo omat totuutensa ja asettaa omat arvonsa. Sen ainoa valmiiksi asetettu päämäärä on kasvaminen, sillä elämä itsessään on juuri sitä.

Laitoin edellisessä kappaleessa ymmärtämisen lainausmerkkeihin, sillä tämäkin maailmankatsomus on vain tulkinta (tai jonkin syvemmän karkeistus), ja senkin totuus perustuu lähinnä hyödyllisyyteen. Kaikki nihilistiset ajattelutavat ovat tällä tavalla paradoksaalisia, mutten koe sitä lainkaan häiritsevänä asiana.

Siinä lyhyesti perustaa. Kun maailmaa alkaa katsella tästä näkökulmasta, on ilahduttavaa havaita kuinka asiat loksahtelevat luontevasti paikalleen.

Sivuhuomautuksena haluan vielä sanoa, että akateemisen filosofian luoma tunkkainen mielikuva piti minut kaukana filosofeista 29-vuotiaaksi saakka, kunnes aivan sattumalta löysin 1800-luvun ajattelijat, kun kirjastossa käsiini sattui väärässä hyllyssä ollut teos. Minusta esim. Wittgenstein ja Husserl, niinkuin moni muukin 1900-luvun filosofi, pakenevat hitusen liian syvälle kliiniseen tieteellisyyteen. Liika akateemisuus tulee pitää erillään filosofiasta, sillä akateemisuuden tehtävä on työkalujen kehittäminen. Filosofia puolestaan on pyrkimystä siihen, että ihminen edustaisi myös tietoisella tasolla sitä, mitä mitä hän on. Tässä pyrkimyksessä objektiivisuus, totuuden ihannointi ja systematisointi voivat olla haitaksi.

Näin väittäessäni olen tottakai näkemykseni sokaisema, eli koko väite on pelkkää vaivihkaista maailmankatsomukseni toistamista. Tämä tekee siitä oikeastaan katsomuspropagandaa, koska väite käsitteli sitä, miten katsomuksia tulisi etsiä. Juuri tämän ilmiön vuoksi ajattelen että ihmisten pitäisi, myös politiikassa, aloittaa tutustuminen keskustelemalla maailmankatsomuksistaan. (Koko ajatus tuntuu, ikävä kyllä, nykyisessä poliittisessa keskusteluilmapiirissä täysin vieraalta, vaikka sen oleellisuus on ilmiselvä.) Tästä syystä myös aloitin blogini tällä tekstillä.