lauantai 2. lokakuuta 2010

Sananen nihilismistä

Nihilismi on näkemys, jonka mukaan maailmalla ja elämällä ei ole perimmäistä tarkoitusta eikä päämäärää. Usein, etenkin arkikielessä, nihilismiin liitetään lisäksi mielenmaisema, jossa pohjattomuus ja tarkoituksettomuus ovat etualalla ja niitä tuodaan aktiivisesti esiin. Tällöin nihilismiin liitetään esim. pessimismi, hällä väliä -asenne, masentuneisuus ja/tai kapinahenkisyys. Oman osansa nihilismin negatiiviseen leimaan antoi 1800-luvun Venäjällä nihilismiksi kutsuttu poliittinen aate, joka pyrki romuttamaan silloisen yhteiskuntajärjestyksen.

En ole pessimisti enkä anarkisti, ja siksi olen pohtinut moneen kertaan pitäisikö minun kutsua itseäni julkisesti - ainakaan arkisemmassa kontekstissa, kuten blogini otsikossa - nihilistiksi. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut pitäväni nihilismiin liitetyistä lukuisista negatiivisista konnotaatioista sikäli, että ne korostavat välittömästi, jo mielikuvatasolla, nihilismin aiheuttamia vastareaktioita: pakenemista, masentumista ja kapinaa. Nämä asiat omalta osaltaan antavat merkitystä nihilismille osoittamalla miksi se on nykyisen eurooppalaisen filosofian suurin haaste.

Pidän sanaan liitetystä negatiivisuudesta myös sikäli, että se korostaa aatteen yksinkertaista koruttomuutta. Kyse on todellakin nihil-ismistä. N-i-h-i-l. Ei mitään. Arvoton, päämäärätön, tyhjä. Kaikilla ihmisillä on näistä käsitteistä välittömiä ja vahvoja kokemuksia, joita nihilismin negatiiviset konnotaatiot yrittävät kaivaa takaisin päivänvaloon. Pidän siitä, että todellisuutta tällä tavalla hierotaan vasten ihmisten kasvoja. Sitä harrastetaan liian vähän.

Nihilistinen näkemykseni on lyhyesti sanottuna se, että vasta tyhjyys muodostaa luontevan pohjan, jota vasten havaitsemamme ja asettamamme käsitteet saavat todellisen arvonsa.

Käytin sanaa "todellinen", koska tyhjyys resonoi niin vastaansanomattomasti inhimillisen elämänkokemuksen kanssa. Kautta historian ihminen on paininut tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteiden kanssa, ja tyhjyys nostaa päätään etenkin nyt uskontojen menettäessä uskottavuuttaan ja tieteen tukiessa relativismia yhä useammalla alalla. Siksi, mikäli tyhjyys voidaan hyväksyä ei-negatiivisella tavalla kaiken pohjaksi, muodostaa se todellisemman pohjan kuin mikään muu kuviteltu tai kuvittelematta jätetty. Helppoa se ei tietenkään ole, varsinkaan kahlatessamme pronssikautisen antropomorfisen maailmankuvan jälkimainingeissa.

Nihilistin arvot ja totuudet ovat tietysti aina, tiukasti tulkittuna, relativistisia, mutteivät kuitenkaan samassa mielessä relativistisia kuin "perusrelativistilla", joka lopettaa ontologisen tarkastelunsa relativismin tasolle, eikä tunnusta pohjalla olevaa tyhjyyttä. (Ehkä tällaista relativistia voitaisiin nimittää ontologiseksi agnostikoksi tai antifoundationalistiksi. Jotkut lukevat relativistin automaattisesti nihilistiksi, ja tässä on mielestäni totuuden siemen. Kyse on vähän samasta asiasta kuin uskonnollisten agnostikkojen kohdalla, joista moni on käytännössä ateisti, vaikkei tykkääkään nimetä itseään sellaiseksi.) Nihilistin relativismia taas rajoittaa kaiken takana näkyvän tyhjyyden tarjoama ääretön kontrasti. Pohjattoman tyhjyyden taustaa vasten asiat eivät olekaan enää mielivaltaisen suhteellisia (joskaan eivät myöskään absoluuttisia).

26 kommenttia:

Markku kirjoitti...

Mukavaa lukea reippaan ja iloisen nihilistin myönteisestä nihilismistä. Jotkut pelkäävät tyhjyyttä ihan hirveästi. Toisille, kuten sinulle, tyhjyys on ystävä. :)

Tuplis kirjoitti...

Alunperin meinasin todeta jotain tyhjiön kelpaamisesta yhtään minkään pohjaksi, mutta tajusin sitten, että pelkkä asian toteaminen yhdellä lauseella kertoo kaiken olennaisen jokaiselle, jolla on rahkeet se ymmärtää.

Toivotan toki onnea valitsemallasi tiellä.

Juho kirjoitti...

Markku:
Kiitos kommentista ja kiva jos rivien välistä välittyi positiivinen perusvire.

Tuplis:
Kiitos onnen toivotuksesta, jään potemaan vihjaamaasi rahkeiden puutostilaa.

Utumies kirjoitti...

"Nihilistin arvot ja totuudet ovat [...] relativistisia, mutteivät kuitenkaan samassa mielessä relativistisia kuin "perusrelativistilla", joka [...] [ei] tunnusta pohjalla olevaa tyhjyyttä. [...] Jotkut lukevat relativistin automaattisesti nihilistiksi, ja tässä on mielestäni totuuden siemen.

Jossain tässä kohtaa maastoa itsekin liikun. Mutta kaikki tyhjyydestä tai ei-mistään sanottu ei poista sitä, että inhimillisillä konstruktioilla ei olisi käyttöarvoa. Koska ei ole olemassa mitään pysyvää, meillä on niin kova hinku löytää kattavia totuuksia. Uskonnot ovat ääriesimerkki tästä dialektisesta prosessista. Jos olisi olemassa pysyviä arvoja ja uskomuksia, olisimme luultavasti paljon stoalaisempia kaikessa tässä tietämisessä.

Pitää vain ymmärtää, että totuudet ja kiintopisteet katoavat heti, kun niitä ei käytetä. Niillä on ainoasta käyttöarvo, käyttöolemassaolo. Uskoisin tämän havainnon ahdistavan sellaisia ihmisiä, joilla on muutenkin vaikeuksia tulla toimeen inhimillisen olemassaolon epämääräisyyden kanssa. tästäs yystä nihilimsi ahdistaa filosofisena käsitteenä.

Toinen juttu on sitten tosiaan mielekkyys. Nihilismi vaatii 'harjoittajaltaan' käsittääkseni aika kovaa huumorintajua, ellei sitten lanklea mainitsemiisi mentaalisiin ansakuoppiin.

Huumori on paras todiste siitä, että kaikki inhimillinen merkityksenanto on sisäisesti ristiriitaista ja todellisuuden suhteen vajavaista.'

Tosikoista ei ole nihilisteiksi. He tekevät jopa siitä uskonnon.

"Our bodies are given life from the midst of nothingness. Existing where there is nothing is the meaning of the phrase, 'form is emptiness.' That all things are provided for by nothingness is the meaning of the phrase, 'Emptiness is form.' One should not think that these are two separate things."

- Hagakure

Utumies kirjoitti...

... tarkoitin tällä kaikella sitä, että arvorelativismi on todellisuuspakoa, arvonihilismi taas pelaa hyvin yhteen jonkin valitun arvojärjestelmän - oman elämän käyttöjärjestelmän - pohjana.

Kun ei ole mitään, voi valita vapaasti. Pökkelöt, sahapukit ja jauhopäät luulevat seuraavansa välttämättömyyttä.

Juho kirjoitti...

Utumies:
Yhdyn kommenttiisi kailta osin.

En itse tullut edes ajatelleeksi tässä yhteydessä bushidoa, vaikka olen siihen aikanaan miekkaillessani tutustunut. Hagakurea en ole lukenut, mutta Musashin opit ovat tuttuja. Se tosiaan edustaa äärimmilleen vietyä nihilismiä, joka varmasti sopii soturin ammattiin kuin nyrkki silmään. Nykyään muuten Musashista ammentavat oppejaan myös japanilaiset bisnesmiehet, joiden hyllystä löytyy poikkeuksetta Viiden kehän kirja.

Ironmistress kirjoitti...

Vuosi vielä ja löydät dharman. Historialla on paha taipumus toistaa itseään.

Juho kirjoitti...

Löysin jo dharman, katsoin sinne ja se katsoi minuun, enkä pitänyt siitä mitä näin. Kuulostaako tutulta? ;)

Vuosi vielä ja näet itsesi kokonaisena tyhjyyden peilistä.

Anonyymi kirjoitti...

Lisäisin väsyneesti, että elämän ainutkertaisuuden ymmärtäminen omissa nahoissaan (ei pelkän abstraktion tasolla) voi johtaa korkeampaan eettiseen toimintaan, kuin uskonnot, joiden kannalta todellinen ja tärkeä elämä alkaa vasta kuoleman jälkeen.

En tiedä onko kuolemaa kohti elämisestä kuitenkaan yhteisen etiikan perustaksi, sillä voihan tyhjyyden kokeminen johtaa toisaalta yhtä hyvin tuhoavaan käytökseen.

Antsa

Catilina kirjoitti...

Oikeat, lähihistoriassa eläneet samurait, kuten Saburo Sakai ja Taichi Hara, ovat arvostaneet suunnattomasti elämää.

Käytän myös tilaisuutta puffatakseni uutta blogiani:

http://matemaattinenpainajainen.blogspot.com/

Tiedemies kirjoitti...

Merkitys on jotain, jonka ihminen antaa itse. En ole "nihilisti", koska koen että elämälläni ja maailmalla on merkitys. Sitä merkitystä ja merkityksen arvoa ei vähennä, vaan lisää se, että joudun sitä merkitystä itse ylläpitämään, ja että sen sisältö kumpuaa pitkälti asioista, jotka johtuvat geeneistäni ja ympäristöstäni.

Kirjan sivuilla oleva tekstikään ei sisällä mitään merkitystä, jos sitä ei kukaan lue.

Aava kirjoitti...

Pidän siitä, että todellisuutta tällä tavalla hierotaan vasten ihmisten kasvoja. Sitä harrastetaan liian vähän.

Tismalleen näin.

Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin, mutten ole toistaiseksi ainakaan saanut otetta siitä pohjasta, missä jokin kuviteltu tai uskoteltu muodostaa merkityksen elämälle. Tällöinhän myös kaikki se lohdullisuus, mikä tästä kumpuaa, on ihan yhtä lailla kuvittelun tai uskottelun varaista, jollain tapaa epäsuoraa. Eli ihminen ei ikäänkuin ole suorassa kontaktissa ympäröivään maailmaan, vaan siinä välissä on jokin elementti.

Minusta on näyttänyt siltä, että elääkseen suorassa kontaktissa todellisuuteen on ennemminkin osattava luopua jostakin kuin kyettävä vastaanottamaan. Todellisuutta ei varsinaisesti rakenneta vaan se paljastuu, kun riisutaan ja kuoritaan asioista pois ehdot esim. siitä, miten niiden haluttaisiin olevan.

En ole oikein vielä päässyt jyvälle siitä mielentilasta, missä totuudella on jokin sellainen attribuutti, mikä pakottaa etsimään jonkinlaisen esim. uskonnonkaltaisen iskunvaimentimen sille. En ts. tunnista totuuden tunnusomaisuudeksi mitään tällaista automaattista lohduttomuutta, en tyhjyyttä, en julmuutta enkä armottomuutta. Totuus on ennemminkin tällaisten minkäänlaisten attribuuttien puutetta. Todellisuus ei palvele eikä rankaise ketään erityisesti, ja minusta on sääli, että se ainoa mahdollisimman pysyvä ja luotettava asia, todellisuus, kärsii tällaisesta luottamuksen puutteesta, ja sen ympärille on kyhätty sitten kaikennäköisiä viehättäviä "salaliittoteorioita".

Sanoisin muuten, että vaikka nihilistisyys tarkoittaa tyhjää pohjaa, se kuitenkin käytännössä tarkoittaa mahdollisuuden tarjoutumista elää ilman illuusioita ja väärää lohtua. Mikä voisi olla luotettavampaa ja siten lohdullisempaa?

C. Hitchens sanoi erässä debatissaan uskonnottomasta maailmankuvasta näin:

It offers a chance to live without an illusion and false consolation. ... It is unbelievably comforting to be able to say, that 'I do not know'.

Catilina kirjoitti...

On nähdäkseni totta, että vain kuolemalla oppii elämään. Joka on kerran kuollut, ei ole enää koskaan sama.

Kiitollisuus. Aito kiitollisuus. Ei enää vaatimuksia.

Juho kirjoitti...

TM:
Minäkin koen, että elämälläni on merkitys, ja että tätä merkitystä lisää se, että joudun itse sitä ylläpitämään ja että se kumpuaa olemuksestani, eli pohjimmiltaan ainakin ympäristöstä ja perimästä.

Lisäksi koen, että tätä kokemaani merkitystä lisää entisestään kaikkien edellä mainittujen asioiden perustattomuuden tiedostaminen. Kyse on tavallaan taustasta (=sisäistetty ei-mikään), joka täyttää ääreisnäkökentän ja siten antaa varsinaisille kohteille täyden merkityksen ja aseman.

Ja kun nyt lähdin leikkimään vertauksilla, niin mainittakoon, että ääreisnäkö on tilan hahmottamisen, tasapainon ja huomion siirtämisen kannalta vähintään yhtä tärkeä kuin näkökentän keskiosa.

(On tietysti julkeaa, myös omasta mielestäni, väittää sisäistäneeni tyhjyyden käsitteen. Luultavasti en ole niin tehnyt.)

Juho kirjoitti...

Aava:
elääkseen suorassa kontaktissa todellisuuteen on ennemminkin osattava luopua jostakin kuin kyettävä vastaanottamaan.

Luulen, että tyhjyyden käsitteessä on kyse juuri jostain tuollaisesta. Siksi ajattelen, että zenissä ollaan oikeilla jäljillä.

Tiedemies kirjoitti...

En tiedä kuolemisesta, sen kun voi kokea aikuisten oikeasti vain kerran elämässään (tai nolla kertaa, tarkemmin sanottuna, sillä Wittgensteinin sanoin, kuolema ei ole elämäntapahtuma; sitä ei koeta). Mutta en ymmärrä kenelle tai miten pitäisi elämästä olla kiitollinen, ja miksi vaatimuksia pitäisi olla?

Vaatimus on suhde vaatijan ja jonkin sellaisen entiteetin välillä, jolta on mielekästä vaatia jotain, so. jonkin sellaisen välillä, jonka kanssa voi olla sopimusluonteinen suhde. Elämältä ei voi "vaatia" mitään, ellei usko että on joku taho, joka näitä vaatimuksia voi täyttää.

Nihilismi, siis merkityksessä "ei ole olemassa mitään objektiivisia merkityksiä", tekee pohdinnan tässä suhteessa tyhjäksi; elämän voi arvostaa, itse ainakin kovasti arvostan, mutta edelleen, kiitollisuus on tunne, joka kohdistuu johonkin sellaiseen tahoon, joka tätä kiitosta voi jotenkin ottaa vastaan.

Olisin toki kiitollinen esi-isilleni, että he ovat minut siittäneet ja esiäideilleni, että ovat minut synnyttäneet, mutta he ovat suurimmaksi osaksi kuolleita, eivätkä siten ole ottamassa näitä kiitoksia vastaan.

Aava kirjoitti...

Tiedemies:

...kiitollisuus on tunne, joka kohdistuu johonkin sellaiseen tahoon, joka tätä kiitosta voi jotenkin ottaa vastaan.

Jos minulta kysytään, niin ei välttämättä. Jos puhutaan kiitollisuuden tunteesta suhteessa siihen, että on syntynyt ja omaa elämän, minä miellän sen tässä kontekstissa ennemminkin voimavarana kuin jonakin eleenä, joka pitäisi saada fokusoitua johonkin tiettyyn kohteeseen.

En ole pyytänyt enkä edes toivonut syntymääni, niin vain tapahtui. On tietysti keinotekoista vertailla elämäänsä siihen vaihtoehtoon, ettei olisikaan syntynyt vaan että tilallani olisikin joku muu, mutta jostain syystä minun on hankala olla tuntematta kiitollisuutta tätä rajallista ajanjaksoa kohtaan, mikä minulle jostain kosmisesta jatkumosta lohjennut.

Se elämän(muotojen) jatkumo ei ehkä tiedä olevansa jatkumo, mutta minä tiedän/tiedostan olevani osa sitä. En tiedä, miksi juuri minä olen osa sitä, mutta toisaalta en tiedä sitäkään, vaatisiko tämä jatkumo tai lopulta minäkään, että tämä syy selviäisi.

Ehkä tässäkin on oma kiitollisuudentunteen (ja lohdun) siemenensä: oma elämä vailla ehtoa tai pakkoa selvittää sitä, miksi se on omalle kohdalle osunut. Niin vain on.

Catilina kirjoitti...

Mysteerin edessä voi vain vaieta. Minä tiedän, että kiitollisuudelle on kohde, se havaitaan.

Miksi jotkut näkevät ja toiset eivät, en tiedä. Joskus otaksun tässä olevan todellisen valinnanvapauden:

Jos haluat tietynkaltaisen maailmankaikkeuden ja olemassaolon luonteen, sen myös saat. Siksi kannattaa olla varovainen.

Tiedemies kirjoitti...

Meillä voi tietenkin olla kiitollisuudelle eri nimi. Minä olen tietysti mielissäni siitä, että olen syntynyt. En ymmärrä, miksi saisin enemmän voimaa siitä, että nimitän tätä mielihyvää kiitollisuudeksi (jolla ei olisi mitään kohdetta) ennemminkin kuin vain mielihyväksi.

Minusta mystis-uskonnollinen kielenkäyttö on vain yksinkertaisesti kielen ja sen arkimerkitysten pahoinpitelyä Se syntyy ihmisen luonnollisesta tarpeesta yleistää ja soveltaa käsitteitä vähän kaikkeen.

En paheksu sitä mitenkään, mutta "nihilismini", jos sitä sellaiseksi halutaan sanoa, on sitä, ettei sellaisissa jutuissa ole mitään mieltä, vaikka siltä ehkä tuntuisi. Jokainen tietenkin antaa kaikille jutuille merkityksen omassa elämässään, joten kun sanon että "ei ole mieltä", tarkoitan tietenkin vain, että ei ole merkitystä minulle.

Miksi jotkut näkevät ja toiset eivät, en tiedä. Joskus otaksun tässä olevan todellisen valinnanvapauden:

Itse koen periaatteessa täysin päinvastoin. Jotkut päättävät liittää merkityksiä sanaleikkeihin ja pitää niitä totena. En kuitenkaan usko että siinä on valinnanvapautta: jos siinä olisi todellinen valinnanvapaus, niin uskovat olisivat yksinkertaisesti valehtelijoita.

Kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan ole; olisi melkoinen salaliittoteoria olettaa, että kaikki uskoaan julistavat olisivat päättäneet petkuttaa muita. Uskoa ei myöskään ole mieltä pitää hulluutena, koska vaikka minun pitäisi olla hullu uskoakseni johonkin, on selvästi totta että suurin osa ihmisistä toimii täysin normaalisti.

Näinollen päädyn siihen tulokseen, että ihmisillä on jonkinlaisia toiminnallisia eroja aivoissa. Osa ei kykene uskomaan mystisten kokemusten validiuteen (tai ei koe niitä; itse koen kyllä) ja osa taas ei kykene olemaan uskomatta. Jotkut ehkä voivat valita.

Aava kirjoitti...

Catilina:

Jos haluat tietynkaltaisen maailmankaikkeuden ja olemassaolon luonteen, sen myös saat. Siksi kannattaa olla varovainen.

Hyvin sanottu. Näinhän se on.

Aava kirjoitti...

Tiedemies:

En ymmärrä, miksi saisin enemmän voimaa siitä, että nimitän tätä mielihyvää kiitollisuudeksi (jolla ei olisi mitään kohdetta) ennemminkin kuin vain mielihyväksi.

Ei se voima piilekään juuri tietynlaisessa nimessä, vaan luonnollisestikin sen sisällössä, mitä sillä nimisanalla halutaan sanoa. Tarkoitin, että kyseessä on ikäänkuin omanlaisensa kiitollisuuden tunne, enkä tarkoita tässä sellaista, missä esim. kiittää jotakuta saamastaan avusta. Mielihyvä on toki osaltaan yhtälailla kuvaava sana. En ajatellutkaan, että sana kiitollisuus paketoi ilmiön kokonaan sisäänsä sen semanttisessa mielessä, vaan ennemminkin, että se on kokemuksena jotakin sen kaltaista tai sinnepäin.

Minusta mystis-uskonnollinen kielenkäyttö on vain yksinkertaisesti kielen ja sen arkimerkitysten pahoinpitelyä Se syntyy ihmisen luonnollisesta tarpeesta yleistää ja soveltaa käsitteitä vähän kaikkeen.

Tätä kommenttia en ymmärtänyt. Ainahan kieli tekee jossain määrin ilkivaltaa tai redusoi sitä, mitä ilmiöitä sillä yritetään kuvata.

Tiedemies kirjoitti...

Ainahan kieli tekee jossain määrin ilkivaltaa tai redusoi sitä, mitä ilmiöitä sillä yritetään kuvata.

Kieli sinänsä ei "tee" mitään ilkivaltaa; kieli on toki rajoitettu siinä mielessä, että sillä välitetään abstraktioita, ei ilmiöitä itseään. Jokainen kuvakin ilmiöstä on aina abstraktio.

En kiistä, etteikö olisi asioita, joita ei voi kommunikoida kielellä; niitä voidaan kuvailla loputtomiin, mutta niille valituille merkeille ei voida antaa yksikäsitteistä merkitystä. Tällaisia asioita nimitetään subjektiivisiksi. Kaikessa kokemuksessa ja kaikessa kommunikaatiossa on aina subjektiivinen elementti.

Ajattelu sinänsä "redusoi" jonkin ilmiön väistämättä, koska ihmisen aivossa on väistämättä vähemmän neuroneja ja synapseja kuin oikeastaan missään esineessä on "ominaisuuksia", joten sinänsä tämä rajoite on merkityksetön tiedollisella tasolla.

Kielellä voidaan ilmaista enemmän lauseita - äärettömästi - kuin aivot kykenevät ajattelemaan, joten edes kielen asettamat "rajat" abstraktiolle eivät ole sinänsä olennaisia. Kieli kuitenkaan ei toimi tarkalleen isomorfisesti kaiken ajattelun kanssa, joten kielellä on vaikea ilmaista joitakin ajatuksia.

Aivoissa syntyy kaikenlaisia tunteita ja tuntemuksia; osa niistä on sidoksissa siihen rakenteeseen joka aivolla on ihan niistä syistä, joista se on kehittynyt: Nälkä, myötätunto, viha, rakkaus, jne. On jotenkin hassua kuvitella, että nämä tällaiset äärimmäisen primitiivisissä oloissa kehittyneet mekanismit istuisivat nätisti yhteen kielen kanssa, olettaen että kieli on kehittynyt ensisijaisesti johonkin muuhun kuin tunteiden ilmaisemiseen.

Takaisinkytkentää on lisäksi runsaasti: Ihmisessä herää tunteita, kun hän lukee runoja tai selostuksia. Mystifioiva kielenkäyttö, jossa puhutaan "kiitollisuudesta" abstraktissa mielessä jne. synnyttää mielikuvia ja tuntemuksia, jotka liittyvät oikeaan kiitollisuuteen. Tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä, eikä yllättävää, koska ei ole todennäköisesti kovin paljoa valintapainetta että ajatukset olisivat "kapseloituneet" täysin.

Historian saatossa myös ihmisiä, joiden ajatukset ovat enemmän tai vähemmän "ryhdissä" on myös vainottu ja tapettu. En mene sanomaan, että tämä on geneettinen piirre, mutta nihilismi/ateismi tuntuu kuitenkin olevan vahvasti periytyvää.

En ajattele, että toisenlainen ajattelu on "väärin", mutta pidän sitä kylläkin pelottavana, koska historia ja retoriikka osoittavat, että sellaiset ihmiset ovat taipuvaisia myös muihin hirmutekoihin, eivät vain pahoinpitelemään luonnollisen kielen semantiikkaa.

Catilina kirjoitti...

Ihmiset ovat kykeneviä monenlaisiin tekoihin. Monet kuvittelevat voiman olevan väistämättä väkivaltaa, ja että kaikki, jotka ovat voimakkaita, myös käyttäytyisivät väkivaltaisesti ja agressiivisesti öykkäröiden ja alistaen, jos heille vain tilaisuus annettaisiin. Selvästikään näin ei ole.
Lisäksi joskus tuntuu siltä, että ei haluttaisi "ihmishirviöiksi" luokitelluille sallia minkäänlaisia, edes tilapäisiä, hyviä ominaisuuksia tai tekoja, koska "se ei sopisi kuvaan".
Minä itse tiedän, että pystyn olemaan helposti hyvinkin julma. Pidän positiivisena ja lähes elämän rikkautena sitä, että tiedän sen.

Tiedemies kirjoitti...

Lähes jokainen ihminen kykenee olemaan julma ja väkivaltainen, siihen tuskin tällainen näkemys vaikuttaa. Kyse on lähinnä siitä, voiko näkemys motivoida puolustamaan ja vainoamaan toisinajattelijoita kiihkon ja vimman vallassa.

Nihilistinen/naturalistinen näkemys ei motivoi ketään mihinkään sinänsä, koska motivaatio pitää hankkia jostain muualta. Voidaan toki argumentoida, että huono nihilismi saa ihmisen takertumaan kaikenlaisiin hulluihin oppeihin; en ota siihen kantaa. Selvää kuitenkin on, että taipumus takertua "merkityksiin" ja "totuuksiin", on kaiken fanaattisuuden taustalla. Kukaan ei ole immuuni sille, ja näkemyksiä on kaksi. Joko on parempi takertua johonkin sellaiseen totuuteen, joka on vähemmän tuhoisa, tai sitten olla takertumatta mihinkään. Itse kannatan jälkimmäistä, mutta jokainen tehköön niinkuin parhaaksi katsoo.

Arttu kirjoitti...

Elämän tarkoitusta ei todellakaan tarvitse etsiä ulkopuolisista (kuolemanjälkeisistä) maailmoista. Sen voi aivan hyvin löytää tästä maailmasta missä tosiasiallisesti elämme ja johon tekomme ylipäätään kohdistuvat.

Juho kirjoitti...

Aamen Artulle. Heil Wittgenstein.