torstai 4. helmikuuta 2010

Uusi japanilaisuus

Palasin juuri parin viikon työmatkalta Japanista, ja se herätti ajatuksia sikäläisen kulttuurin erityispiirteistä ja kulttuurista ylipäätään.

Olen aikoinaan ollut Japanissa vuoden verran vaihdossa ja käynyt siellä sen jälkeen pari kertaa työn puolesta. Vaikka maan kulttuuri on päällisin puolin hyvin erilainen kuin Suomessa, niin väitän suomalaisen sopeutuvan sinne helpommin kuin keskimääräisen länsimaalaisen. Suomalaiselle on suureksi avuksi se, että hän on tottunut samanlaiseen hillittyyn äänen ja eleiden käyttöön. Japsit kun ovat jo valmiiksi niin varautuneita kaikenlaisissa "epästandardeissa" tilanteissa, että hieman suurieleisempi älämölö pelottaa heidät henkiseen sikiöasentoon.

Japsien varautuneisuuteen keksin parikin syytä.

Ensimmäinen syy on yhtenäisyyttä korostava kulttuuri, jota kuvaa hyvin japanilainen sananlasku "Töröttävä naula lyödään alas". Tämä on vertauskuva joukosta erottuvalle henkilölle, joka palautetaan ruotuun.

Yhtenäisyyden huomaa vahvempina pukeutumis- ja käytöstapoina, ja ulkonäöllisestikin japanilaiset ovat yhtenäisempää porukkaa kuin esim. suomalaiset. Lukioissa on edelleen koulupuvut ja käytöstavat ovat tiukemmat kuin länsimaissa. Myös merkityseroja on paljon, esimerkiksi kumartelu on hyvin arkista, silmiin katsominen uhkaavaa ja kättely töykeää ja likaista.

Yksi kummallinen esimerkki yhtenäisyydestä on polkupyörien satulat, jotka ovat poikkeuksetta liian matalalla. Japanissa siis kaikki pyöräilevät ns. polvet suussa. Koko matkan aikana näin vain kolme ergonomisesti oikein säädettyä satulaa, joista kaksi oli ulkomaalaisten ajamia.

Toinen syy japsien varautuneisuuteen lienee kieli. Japanissa puhujan asema (suhteessa kuulijaan) ilmenee jokaisessa verbissä, jotka taipuvat kolmeen tai neljään eri kohteliaisuusmuotoon. Esimerkiksi aikamuotojen taivutus aiheuttaa paljon vähemmän päänvaivaa kuin kohteliaisuusmuotojen. Kyseessä ei siis ole mikään erikoistilanteissa käytetty kohtelias muoto, vaan ylipäätään mitään lausetta ei voi muodostaa ellei ensin tunnista oma asemaa. Jos keskustelussa on enemmän kuin kaksi ihmistä, voi tämä olla monimutkaista, mutta sikäläiset tekevät sen tietysti kuin tyhjää vaan, vanhasta tottumuksesta.

Tältä pohjalta on helppo kuvitella kuinka vaikea japanilaisen on lähteä kommunikoimaan ulkomaalaisen kanssa huonolla englannilla, kun mielessä on jatkuva pelko epäkorrektista kielimuodosta tai eleestä.

Länsimainen yksilökulttuuri on saanut jalansijaa Japanissakin, ja eräs sen aiheuttama oire on opiskelijoiden kommunikointikyvyttömyys. Sain maistiaisen tuosta kyvyttömyydestä ollessani juttusilla sikäläisen proffan luona. Hänen huoneeseensa tuli opiskelija lainaamaan kurssikirjaa, ja koko lyhyen vierailunsa ajan opiskelija piti katseensa visusti lattiassa ja vastaili vain hyvin varovaisella äänenpainolla "hai" eli kyllä. (Hai:n äänenpaino on varsin moniulotteinen juttu.)

Yliopisto-opiskelijalta tällainen käytös on ikävän yksipuolista, jopa japanilaisittain. Kaikki opiskelijat eivät tietenkään ole noin avuttomia, mutta heidän määrä on kuulemma kasvussa. Sikäläiset kollegat arvelivat tämän johtuvan yksilökulttuurin leviämisestä, eli siitä, että opiskelijat viettävät enemmän aikaa omissa oloissaan ja ovat siksi avuttomia hieman vaikeammissa tilanteissa.

Kulttuuri sisältää ne sanattomat sopimukset joiden mukaan ihmiset elävät ja kommunikoivat keskenään. Jos nuo sopimukset häviävät (tai niitä on samaan aikaan monia erilaisia), on tuloksena epävarma ja ahdistava ympäristö. Tämä on minusta niin itsestäänselvä asia, etten voi kuin ihmetellä politiikkaan levinnyttä monikulttuurivouhotusta. En toki halua ajatella kulttuuria jonain pysyvänä, mutta sen ei pidä muuttua niin nopeasti, että se menettää muotonsa, sillä se on yhtä kuin kulttuurin häviäminen.

Mielikuvatasolla voisi sanoa, että Japanin kulttuurissa on enemmän massaa; se sisältää enemmän sopimuksia. Siksi japanilaisissa on erityisen hyvin aistittavissa, ihan arkipäivän tilanteissa, se epävarmuuden tunne, jonka kulttuurin rikkoutuminen synnyttää.

4 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Ruukinmatruuna huomasi täsmälleen saman asian kestittäessään erästä kamppailulajijoukkuetta. He kyllä ymmärtävät englantia, mutta eivät mielellään puhu sitä. Mutta kun jään saa murrettua, he ovat samalla tavoin sosiaalisia kuin suomalaiset.

Juho kirjoitti...

Japanilaisilla varmaan kesti hetken hoksata miten sinuun voi suhtautua, kun olit samaan aikaan
- ulkomaalainen,
- treenaaja kamppailulajin hierarkiassa,
- kestittäjä.

Hetken kuluttua varmaan huomasivat, ettei täällä ole niin väliä.

Markku kirjoitti...

Minä taas törmäsin japanilaisten erikoisuuteen kerran tilanteessa (olisiko ollut vuonna 2002 Euroopan go kongressissa), jossa utelin jotain japanilaisesta lotosta yhdeltä vanhalta tutulta japanilaiselta gon pelaajalta (kuusikymppinen nainen). Ymmärsin lopulta, että vastaus kysymykseeni olisi ollut "en tiedä" tai "ei" mutta hän ei millään saanut sitä sanotuksi. Minä tumpelo jatkoin sitkeästi kyselemistä, koska halusin todella tietää ja minua häiritsi, kun en saanut selvää vastausta.

Juho kirjoitti...

Erilaiset kiertoilmaukset olivat minullakin ensimmäinen asia joka piti oppia kantapään kautta. (Tai oikeastaan ihan ensimmäinen oli, että asuntolan käytävällä ei kävellä kengät jalassa.)

Japanissa pyyntö muotoillaankin usein kohteliaisuussyistä niin, että siitä on helppo kieltäytyä vastaamalla "kyllä". Esimerkiksi "Mentäisiinkö syömään?" kysytään yleensä muodossa "Eikö mentäisi syömään?". Tai oikeastaan parempi käännös olisi "Oltaisiinko menemättä syömään?".

Ja jos alkuperäisessä pyynnössä on jo mukana negaatio, niin kysymyksessä käytetään usein tuplanegaatiota. Sellaisen kääntäminen sujuvaksi suomeksi on jo vaikeaa.